Alkemia

SHS

Loikkaa: valikkoon, hakuun

Yksi keskeisimmistä Valon yliopiston oppiaineista. Kuten itse yliopistokin, alkemia jäi rationalismin varjoon 1700-luvulla, kun tieteiltä alettiin vaatia johdonmukaisuutta ja selkeyttä. Kuitenkin monet nykytieteet ovat saaneet vaikutteita - ja jopa suoranaisesti hyötyneetkin alkemistien hämäristä harrastuksista.


Sisällysluettelo

Vähän niinkuin kemia, mutta hauskempaa

Alkemian perustana on ajatus siitä, että alkuaineita voidaan muuttaa toisiksi. Tunnetuimpia alkemistien päämääriä on kullan tai viisasten kiven valmistus. Viisasten kivi olisi mahdollistanut jalometallien loihtimisen, muttta sillä uskottiin olevan myös hengellisiä ominaisuuksia: se oli Hyvän Prinsiippi, jonka kosketus puhdisti sielun kaikista synneistä - ja ehkä myös takasi ikuisen elämän. Myös ns. yleislääkettä yritettiin löytää - ja monet alkemistit olivatkin vakuuttuneita, että olivat keksineet yhdisteen, joka tehoaa jokaiseen mahdolliseen sairauteen. Kemiallisten, fysikaalisten ja mekaanisten metodien lisäksi alkemistit ovat käyttäneet hyväkseen mm. astrologiasta omaksuttuja työtapoja ja maailmankatsomusta - ja nimenomaan tämä seikka onkin myöhemmin leimannut alkemian humpuukiksi. Alkemian mainetta tahrasivat myös kaikenlaiset koijarit, jotka kiertelivät hovista ja kaupungista toiseen luvaten ihmeparannusta, kultaa tai kunniaa hyväuskoisille; saatuaan rahat laboratorion perustamista varten tyypit tietenkin poistuivat vähin äänin paikalta.

Koska alkemistit puljasivat riskialttiiden aineiden (mm. elohopean) kanssa, ei myrkytyksiltä, räjähdyksiltä tai kuolemantapauksiltakaan voitu välttyä. Myöskin tislausvaiheessa laboratoriossa alati palava tuli aiheutti jatkuvia vaaratilanteita. Tämän vuoksi alkemistit työskentelivät useimmin kellareissa, linnantorneissa ja muissa verrattain syrjäisissä ja kivestä kyhätyissä työhuoneissa. Näin syntyi myös alkemian verrattain salamyhkäinen maine.

Vanhoissa sivistysmaissa, kuten Kiinassa, Intiassa ja Persiassa alkemia tunnettiin jo 1200-luvulla eaa. Eurooppaan se rantautui antiikin aikana, mutta varsinaista kukoistuskautta olivat keskiaika ja renessanssi. Katolinen kirkko ei kuitenkaan ilahtunut tästä valkean ja mustan magian häilyvällä rajapinnalla liikkuneesta tieteenalasta, vaan kielsi alkemian harjoittamisen. Tästä syystä alkemiaa ei yleisesi opetettu yliopistoissa, vaan sen salaisuudet siirtyivät mestarilta oppipojalle.

Keskiaika, kaikkien hihhulitieteiden äiti

Antiikin aikana vallinneen selkeän ajattelun painuessa unholaan alkoi Euroopassa varsinainen alkemiabuumi. Vaikka aineiden toiseksi muuttamiseen vaadittavat prosessit olivat työläitä sekä aikaa ja kummallisia ainesosia vaativia, oli äkkirikastuminen mielessä monella. Alkemiasta etsittiin myös ratkaisua ihmiskuntaa vaivaaviin ongelmiin, kuten vanhenemiseen, Mustaan surmaan ja närästykseen. Monelle aateliselle alkemia oli mieluisa harrastus, yhdistyiväthän siinä dramaattiset räjähdykset ja mahdollinen varallisuuden kartuttaminen. Niinpä lordit läträsivät vapaa-aikanaan laboratorioissaan kalsinoiden, sublimoiden, revolvoiden, putrifioiden, destilloiden, koaguloiden ja tinkturisoiden.

Keskiajalla alkemia ja magia lähenivät toisiaan. Alan teksteissä alkoi vilahdella viittauksia mystisiin aineisiin ja asioihin, ja työtavat muuttuivat yhä monimutkaisemmiksi. Pullojen, Petri-maljojen, pipettien ja polttimien lisäksi tarvittiin astrologisia kaavioita, taikasanoja ja dramaattisia vaatteita. Alkemistin ei sopinut olla turhan seikkaperäinen tutkimuskuvauksessaan, eikä tavallisen kuolevaisen näköinen esiintyessään julkisuudessa.

Oheisessa kuvassa esitellään monimutkaista prosessia, jossa suklaakakusta ja kasasta irtileikattuja hevosen kavioita pyritään loihtimaan kahdeksalla jalalla kulkeva leivonnainen. Tässä toimituksessa oli noudatettava annettuja ohjeita kirjaimellisesti, ja onnistumiseen vaadittiin noin viisi kuukautta aikaa ja ainakin kolmen alkemistin saumaton yhteistyö. Reseptissä vaaditaan mm. kaikkien osallistujien pään peittämistä mitä erikoisimmilla esineillä. Oikeanpuoleisella henkilöllä on päässään pata, vasemmanpuoleisella taidokkaasti taiteltu kauluspaita, ja keskimmäisellä pieni apina.

Myöhempien aikojen alkemistit

1500-luvulla kaiveltiin esiin jo antiikin aikana suosittu filosofian suuntaus, hermetismi, muinaiskreikkalainen uskonto, joka kaikessa pseudomaagisuudessaan nivoutui hyvin yhteen alkemian kanssa. Hermetismi vastusti rationalismin ja helposti selitettävän teologian ylivaltaa - mistä johtuen tämän oppisuunnan omat ajatukset ovatkin varsin hämäriä ja monitulkintaisia. Sen ympärille syntyi myös useita salaseuroja, joista tunnetuin on ruusuristiläisyys [1]; myös nykyajan New Age-uskonnot ammentavat innokkaasti hermetismin sameasta kaivosta.

Renessanssiajan kiinnostavimpia alkemisteja on John Dee [2], joka oli kiinnostunut lähes kaikista aikansa tieteistä, ja sekoitti niitä ennakkoluulottomasti omassa tutkimuksessaan. Hän harrasti matematiikkaa ja tähtitiedettä siinä missä okkultismia ja hermeettistä filosofiaakin. Kaiken tämän tieteellisen työn ohessa hän ennätti myös hääriä Englannin kuningatar Elisabet I:n neuvonantajana. Viimeiset kolmekymmentä vuotta pitkästä elämästään hän vietti yrittäen saada yhteyden enkeleihin.

1600-luvun tienoilla alkemia alkoi pikkuhiljaa tehdä tietä eksaktimmeille tieteille (kuten kemialle ja fysiikalle). Kuitenkin myöhempinäkin vuosisatoina löytyi ihmisiä, jotka olivat valmiita ajattelemaan rationaalisen laatikon ulkopuolella. Yksi näistä oli Ruotsin kuningatar Kristiina, joka oli muutenkin aikaansaava nainen. Maansa hallitsemisen ohessa hän harrasti metsästystä ja miekkailua, oli laaja-alaisen kiinnostunut tieteistä ja taiteista (hän toi Ruotsiin mm. Descartesin), ja puhui seitsemää kieltä. Hän toimi aikansa tunnetuimpien alkemistien mesenaattina ja hyvin todennäköisesti teki myös itse transmutaatiokokeiluja omassa laboratoriossaan.

Sir Isaac Newton [3], joka nykyään tunnetaan paremminkin fysiikan lakien laatijana, oli varsinkin nuorempana innokas alkemian tutkija; hänen opintojaan tällä alalla kuitenkin mutkisti se, että alkemian harrastaminen oli julistettu laittomaksi Englannissa. Tästä syystä hyvin pieni osa hänen alaa käsittelevistä kirjoituksistaan julkaistiin. Monet hänen keksinnöistään (kuten laki painovoimasta) olivatkin seurausta pitkällisestä uurastuksesta alkemian parissa.

Valon Yliopiston saavutukset

Valon yliopiston curriculumiin alkemia kuului alusta asti, olihan se tiukasti sidottu valo-oppiin. Tässä suhteessa yliopisto olikin ainutlaatuinen Euroopassa; muissa opinahjoissa ei alkemiaa uskallettu opettaa katolisen kirkon välintulon pelossa. Valo-opin tutkijat hyödynsivät monia alkemiasta tuttuja työtapoja - kuten tislausta - päämääränään auringonvalon muuntaminen kiinteään ja helposti säilöttävään muotoon. Aiheesta kirjoitettiin moniaita oppineita tekstejä - jotka pääosin hävisivät Valon Veljeskunnan diasporan aikoihin.

Eräs Valon yliopiston alkemistien suurimmista saavutuksista oli valon vangitseminen erilaisista materiaaleista valmistettujen, pallonmuotoisten esineitten sisään. Valon veljeskunnan perinteitä kunnioittaen he keskittyivät aluksi melkein pelkästään sianrakosta tehtyihin astioihin; läpimurto tapahtui 1600-luvun puolessavälissä kun alunperin ruotsalainen Lasse-Alvar Birkl (kuvassa) alkoi säilöä valoa lasisiin kupuihin. Kuitenkaan Birkl - eikä kukaan hänen jälkeensäkään - onnistunut pidättämään valoa läpinäkyvän pallon sisällä pimeässä.

Valon veljeskunta lähetti myös eurooppalaista valoa lahjana Uuteen maailmaan muistutuksena vanhan mantereen saavutuksista ja hyvistä aikeista. Usein nämä lahjat kuitenkin ymmärrettiin väärin, tai niistä vahingossa tuli mm. pelivälineitä.

Nykyään paremmin cembalistina ja sinisukkana tunnettu Anne-Marie de Silva-von Glockenspiel oli nuorempana innokas alkemian harrastaja; hänen kokeensa liittyivät ns. musiikin solidifioimiseen. Ahkerista yrityksistään huolimatta kreivittären kokeilut eivät onnistuneet, mutta siinä sivussa hän oppi kaikki J.S. Bachin klaveeripreludit ja kehitteli varhaisen version valoshowsta.

Henkilökohtaiset työkalut