Amandine Emalia Decima

SHS

Loikkaa: valikkoon, hakuun

Nainen, joka on vuosisatojen saatossa sekoittanut maailmanhistoriaa kuninkaallisista budoaareista käsin, ja saattanut lukuisien kunnollisten(kin) miesten (ja monien naistenkin) päät pyörälle pelkällä olemuksellaan. Historian pitkäikäisin femme fatale ja se alkuperäinen demimonde, Valon Veljeskunnan enfant terrible ja rakastajatar extraordinaire.

Sisällysluettelo

Lapsuus ja määrätietoinen nuoruus Etelä-Ranskassa

Amandine syntyi jossain Gallian perukoilla keisari Augustuksen aikaan. Hänen äitinsä oli orjana roomalaissyntyisen ylimyksen taloudessa, ja ajan lakien mukaan tyttärestäkin oli tuleva jonkun omaisuutta. Onnekseen hänen kasvuympäristönsä olivat hyvin suotuisat: alhaisesta syntyperästään huolimatta Amandinen onnistui kyhätä kokoon aikansa standardejen mukaan varsin vaikuttava yleissivistys, ensin salakuuntelemalla isäntänsä ja hänen vieraittensan oppineita keskusteluja, ja hiukan myöhemmin opettelemalla itsekseen lukemaan. Tämän jälkeen Amandinea ei pysäyttänyt mikään: hänen tiedonjanonsa oli pohjaton, ja sisimmässään hän tiesi ettei tulisi koskaan lähimainkaan onnelliseksi kykkiessään Galliassa. Hän otti tavoitteekseen päästä Roomaan - siellähän asusti koko tunnetun maailman voima ja viisaus.

Se, että tämä voima ja viisaus näytti olevan enimmäkseen miesten käsissä ei suinkaan surkastuttanut Amandinen suunnitelmia - päinvastoin. Hän oli nimittäin jo oppinut, että jos joku tässä maailmassa tulisi olemaan hänelle helppoa, se oli miesten suosioon pääseminen, ja heidän suoranainen manipuloimisensa. Niinpä nuori neito alkoi katsastella itselleen sopivaa miekkosta, joka olisi lähitulevaisuudessa sopivasti matkalla Roomaan. Sellainen löytyikin pian isännän ystävien joukosta, ja Amandine keskitti kaiken taitonsa tämän huomion kiinnittämiseen; eipä aikaakaan kun hän oli jalkavaimona matkalla unelmiensa kaupunkiin.

Riehakasta elämää Roomassa

Roomassa Amandine huomasi joutuneensa kovan kilpailun keskelle; jos meinasi heittäytyä yksityisyrittäjäksi, oli ulkoisen viehättävyyden lisäksi omattava liuta muita avuja. Onneksi jalkavaimon asema oli hyvin turvattu, ja neiti Decima viettikin seuraavat vuosikymmenet toistaan vöyräämmän miekkosen elätettävänä. Samalla hän tyydytti toista intohimoaan, opiskelua. Hän oppi mm. kreikan ja arabian kielen ja tutustui innokkaasti aikansa taidemaailman parhaimmistoon. Myös politikointi kiinnosti Amandinea, mutta ajan henki ei ollut vielä näille pyrkimyksille suosiollinen.

Siveää sievistelyä keskiajalla

Keskiajan koittaessa kohtasi Amandinea uusi ja yllättävä ongelma: toisin kuin aisti-iloja kultivoinut antiikki, tämä ajanjakso suosi enemmän hengellistä ja henkistä rakkautta. Niinpä donna Decimankin oli käännettävä persoonallisuudestaan esiin uusi puoli. Tämä onnistuikin varsin helposti, sillä aikakausi janosi itselleen idoleita, ja sellaiseksihan hän oli kuin luotu. Synnyinseuduilleen palatessaan hän huomasi uuden musiikinlajin olevan juuri syntymässä; trubaduurit virittelivät kampiliirojaan, mutteivät vielä oikein tienneet mistä viisujansa veisata. Nokkela nainen tarjoutui trubaduurimuusaksi - ja pian Eurooppaa valloittikin uusi, kiehtova balladiohjelmisto jossa ylistettiin siveitä linnanrouvia (jollaiseksi Amandinekin pian itsensä keplotteli).

Amandine on myöhemmin myöntänyt, että eräs syy siveyden korostamiseen oli keskiajan huono hygienia. Siinä missä roomalaiset lekottelivat kylpylöissä mielellään, 1000-luvun alun ihmiset kastautuivat kokonaan vain, jos sattuivat putoamaan jokeen. Pahat haisut olivatkin taatusti tehokas ehkäisykeino - kuten myös oli rakastavaisten väliin sijoitettu paljas miekka, joka neiti Decimakin kuulemma ahkerasti käytti sänkykamarissaan.

1300-luvun puolella elämä kävi hieman riemukkaammaksi - olihan käynnissä uusi taiteiden ja tieteiden nousukausi. Tähän Amandine osallistui mm. liittymällä Valon Veljeskuntaan, ja ryhtymällä Valon yliopiston kannatusjäseneksi. Kuppenheimissa tämä monipuolinen nainen vierailikin varsin usein, milloin opetellen kattoikkunoiden asennusta, milloin luennoiden antiikin veistotaiteesta ja Sapfon runoudesta. Ritariromantiikkaan kyllästynyt Amandine löysi sielunsisaren italialais-ranskalaisesta Christine de Pisanista, jonka kanssa kävi räiskyviä feministis-filosofisia keskusteluja.

Kuitenkaan tämä sekä älyllisesti että fyysisesti liukasliikkeinen nainen ei kyennyt asettumaan aloilleen yliopistouraa luomaan. 1400-luvulla hän matkustelikin laajasti ympäri tunnettua maailmaa (varsinkin Itä-Eurooppaa ja Lähi-Itää), tutustuen matkoillaan myös lukuisiin Valon Veljeskunnan reissujäseniin. Flaviuksen kanssa hän kumosi kuppia ja keskusteli hyökkäysstrategioista eräässä puolalaisessa kestikievarissa parin viikon ajan. Isä Dondonbellus tarjosi Amandinen käyttöön (ainakin) laajan suhdeverkostonsa, sekä lukuisen salaseurojen suojeluksen. Javeed Badi al Zaman taas toimi naisen oppaana Persiassa, jossa heidän tiensä sittemmin erosivat Amandinen jäätyä lekottelemaan paikallisen sulttaanin haaremiin pariksi vuosikymmeneksi.

Budoaarissa tapahtuu ja salongeissa säkenöi

Jo keskiajan loppupuolella Amandine alkoi aavistella ilmapiirin muuttumista. Pikkusievä parvekerakkaus oli selkeästi out, kun renessanssin myötä huikentelevaisuus alkoi taas astua kuvioon, varsinkin Keski-Euroopan hoveissa. Englannin Elisabethia lukuunottamatta naiset eivät vielä näkyvää valtaa juurikaan käyttäneet, mutta kuten aina, neuvokas emäntä pystyi ohjaamaan aviomiehensä mielipiteitä erittäin tehokkaasti kodistaan poistumatta. Ja kuten Amandine oli aikojen saatossa havainnut, ei naisen edes tarvinnut olla naimisissa tätä tarkoitusta varten. Itse asiassa vasemman nimettömän rengastaminen vain haittasi monipuolista suhdetoimintaa.

Kuten ninjakääpiö konsanaan aloitti neiti Decima hovien valloituksen - kuitenkin omalla persoonallisella tavallaan, eli makuukamarien ja salonkien kautta. Hänestä tulikin yksi aikakautensa (joka ulottuu renessanssista aina 1800-luvun alkuun) menestyneimmistä rakastajattarista. Pitkästä kokemuksestaan johtuen hän oli selkeässä etulyöntiasemassa muihin naisiin verrattuna: kukapa muu olisi pystynyt keskustelemaan niin asiantuntevasti Euroopan ja Lähi-Idän historiasta, taiteesta ja sotakulttuurista - sekä samalla pistämään keskustelukumppaninsa pään pyörälle tuhannen vuoden aikana kerätyillä rakastajantaidoilla?

Vaikka Valon Veljeskunta aluksi katsoikin hieman kieroon Amandinen omintakeista toimintaa, olivat hänen tiedonkeräysmetodinsa niin tehokkaita että torumisen sijaan veljeskunnan neuvosto päätti antaa uutteralle naiselle apurahan. Oppipojankin hän sai, kun puolalainen puolimaailmanmies Bogumil Hipolit Duda tipahti hänen syliinsä - lennettyään leppäkeihään lailla Valon Yliopistosta (syytä tähän kannattaa ehkä kysellä kreivitär de Silva-von Glockenspieliltä). Yhdessä nämä yritteliäät yksilöt aloittivat kattavan suhdetoiminnan Euroopan hoveissa.

Kylpylöiden kuningatar

Vielä 1700-luvulla kylpemisen katsottiin olevan rahvaanomaista, joten aristokraatit välttelivät kosketusta veden kanssa viimeiseen asti. Jos tarvetta oli, kasvot ja kädet pestiin pellavalapulla, joka oli useimmiten kostutettu kölninvedellä tai muulla hyväntuoksuisella aineella. Voi vain kuvitella millainen kuhina ja kihelmöinti peruukkien ja kureliivien alla kävi.

Onneksi ajat muuttuvat. Kylpemisen uusi renessanssi alkoi Englannista, jossa vanhassa roomalaisten perustamassa - ja loistavasti nimetyssä - kylpyläkaupunki Bathissa alkoivat pistätytyä maan silmäätekevät kuningatar Annasta lähtien. Sinne myös pian suuntasi Amandine, joka oli saanut kyllikseen kölninvesi- ja puuterointirumbasta, ja halusi päästä liottamaan itsestään vuosisatojen pölyt. Bathissa muutaman kuukauden lilluttuaan hän huomasikin olevansa erittäin virkistynyt (ja tietenkin todella puhdas, pinkki ja ryppyvarpainen). Olotilastaan innostuneena hän päätti tehdä kylpemisestä euroopanlaajuisen trendin. Ja vaikutusvaltainen nainen kun oli, ei tässä mennyt edes kovin kauaa. Vanhaan tapaansa Amandine värväsi projektiinsa mukaan yhden Veljeskunnan miespuolisista jäsenistä. Tällä kertaa oli vuorossa jo ennenkin vesielementistä viehättynyt Vasco da Bagno, jonka käsipuolessa puolimaailmannaisemme patsasteli erinäisissä puhdistautumislaitoksissa.

1700-luvun loppupuolella kylpylöistä tuli oikeita sosiaalisen elämän keskuksia; niissä viihtyivät niin aristokraatit, taisteluissa rähjääntyneet upseerit kuin erinäiset koijaritkin. Sanomattakin on selvää, että neiti Decima oli elementissään moisissa paikoissa, ja siirtyikin vuosisadan vaihteessa hoveista melkein kokonaan kylpylöihin - niin ihastunut hän oli niiden tarjoamaan (sekä ulkoisesti että sisäisesti nautitun) veden sekä monipuolisten ihmissuhteiden yhdistelmään.

Toisin kuin monet muut veljeskuntalaiset, Amandine ei juurikaan kärsinyt salaseuran romahtamisen seurauksista. Vuosisatojen saatossa hän oli viisaasti pistänyt rahaa säästöön, ja vaikka viktoriaaninen moraali hiukan vähensikin yläluokkien huikentelevaisuutta 1800-luvun puolivälissä, aina löytyi niitä jotka halusivat viettää aikaa älykkään ja viehättävän naisen seurassa. Kun altaassa lilluminen alkoi kyllästyttää, pakkasi neidi Decima kapsäkkinsä ja teki virkistysmatkoja milloin Alpeille (jossa tapasi vanhaa ystäväänsä Leticia Aguilaa), milloin Euroopan metropoleihin (joissa hengaili mm. neiti Lucid Bloomin kanssa) - taikka etsi käsiinsä jonkun muun ex-kollegan (kuten Bogumil Dudan). Kaiken kaikkiaan Amandine Deciman voidaan sanoa selvinneen pitkästä elämästään hyvin vähillä lommoilla, verrattuna moneen muuhun Valon Veljeskunnan jäseneen.

Henkilökohtaiset työkalut