Arthur Wellesley

SHS

Loikkaa: valikkoon, hakuun

(1769 – 1852) Mies, joka tunnetaan paremmin Wellingtonin herttuana. Niitti mainetta sotatantereilla ja Englannin parlamentissa kahdella vuosisadalla. Kukisti Napoleonin Waterloon taistelussa. Ehätti myös keksimään kumisaappaan esiasteen.

Wellingtonin lakoninen ja kylmänviileä olemus on melkein yhtä legendaarinen kuin hänen taitonsa strategina. Sotatouhuissa hän oli aina kuivakiskoinen ja vakava, ja oletti joukoiltaan samaa järjestelmällisyyttä ja itsekuria kuin mitä itse kultivoi. Tiukkojen tilanteiden lauettua "Rautaherttuakin" osasi osoittaa tunteitaan; Badajozin taistelun jälkimainingeissa hänen sanotaan itkeneen edessään aukeavaa hirveää hävitystä; Toulousessa saavutettua voittoa hän taasen juhli tanssimalla spontaanisti flamencoa.

Sisällysluettelo

Hidas lapsuus ja hevosmiesmäinen nuoruus

Wellesley syntyi varakkaaseen perheeseen Dublinissa; hän sai hyvän koulutuksen (mm. kuuluisassa Etonin sisäoppilaitoksessa Englannissa), muttei koskaan onnistunut vakuuttamaan ketään - ei edes äitiään - akateemisella kyvykkyydellään. Lady Wellesley totesikin tuskastuneena, "I don't know what I shall do with my awkward son Arthur" (En tiedä mitä tekisin hitaan Arthur-poikani suhteen). Onneksi Arthur löysi viimein vahvuutensa kun hänet laitettiin opiskelemaan hevosmiesoppia ranskalaiseen akatemiaan. Siellä hän oppi myös käytännön ranskankielentaidon, mistä oli myöhemmin huomattavaa hyötyä.

Sotilasuran alku ja soittouran loppu

Koska Wellesleyn perheen rahavarat olivat alkaneet huveta, oli myös Arthurin lopetettava hevostelu ja mentävä oikeisiin töihin. Veljensä suosituksesta vuonna 1787 hänestä leivottiin sotilas - ja aristokraatti kun oli, ei hänen tarvinnut suinkaan aloittaa pohjalta, vaan samana vuonna hän oli ylennyt luutnantiksi. Varhaisen uransa aikana hän toimi lordi Buckinghamin adjutanttina Dublinissa; tämä homma sisälsi mm. sellaisia sotilaallisia velvollisuuksia kuten kutsuilla käymistä ja uhkapelaamista.

Wellesley oli jo tuolloin myös kiinnostunut naisista. Hän iski silmänsä vilkkaaseen Kitty Pakenhamiin, ja kosi tätä. Kittyn veli kuitenkin asettui vastustamaan avioliittoa, sillä hänen mielestään Arthur oli liian nuori, kokematon ja velkainen. Tästä suivaantuneena Wellesley poltti viulunsa (hän oli tuohon asti ollut innokas amatöörimuusikko) ja päätti ansaita kannuksensa sotimalla. Sotilasura etenikin paljon sutjakkaammin kuin rakkauselämä, sillä veljeltään lainaamilla rahoilla Wellesley yleni everstiluutnantiksi vuonna 1793.

Oikeisiin sotatoimiin hän pääsi jo seuraavana vuonna. Britit miehittivät parhaillaan Alankomaita, tarkoituksenaan hyökätä Ranskaan Yorkin herttuan johdolla. Armeijan organisaatio oli kuitenkin erinomaisen tehotonta, ja Wellesley totesikin tästä ensimmäisestä sotaretkestään, "At least I learned what not to do, and that is always a valuable lesson" (Ainakin opin mitä EI pidä tehdä, ja se on aina hyödyllinen opetus).

Rintamalta palattuaan Arthur lämmitteli uudelleen jo hyvässä vauhdissa ollutta poliitikonuraansa; hänet oli valittu vuonna 1789 Irlannin parlamenttiin, jonne hän palasi toiselle kaudelle 1795. Politiikan maailma ei kuitenkaan ollut vielä valmis Wellesleylle: hän ei saanut toivomaansa sotaministerin paikkaa - ja temperamentilleen uskollisena suutahti pahanpäiväisesti ja päätti seilata Intiaan.

Varhaiskoloniaalisia välikohtauksia Intiassa

Everstiksi vastattain ylennetyn Wellesleyn sopeutumista Intiaan helpotti se, että hänen veljensä Richard nimitettiin samoihin aikoihin tämän (Britannian epämääräisessä alaisuudessa olevan) alueen kenraalikuvernööriksi. Arthurin sotilasura ei riippunut pelkästään hyvästä suhdeverkostosta: Intiassa hän pääsi ensimmäistä kertaa kunnolla toteuttamaan itseään, ja osoittikin lahjansa sotajoukkojen komentajana ensin Malavellyn taistelussa, ja heti sen perään Seringapatamissa.

Wellesleyn vahvuuksiin johtajana kuului hänen kylmänviileä strategiantajunsa ja looginen logistiikkakykynsä. Hän oli parhaimmillaan silloin kun suuri määrä miehiä ja tavaraa piti saada siirtymään mahdollisimman hankalakulkuisen alueen yli mahdollisimman nopeasti. Myös sotilaskurin suhteen hän oli järkkymätön - johtuen osaksi siitä, että aristokraattina hän suhtautui alempien sosiaaliluokkien jäseniin varsin alentuvasti, eikä koskaan kaveerautunut rivisotilaiden kanssa.

Toisin kuin jotkut kollegansa, Wellesley ei pysynyt teltassaan taistelun alettua, vaan päsmersi joukkojensa keskellä silloinkin kun voitto ei näyttänyt vuorenvarmalta. Yksi hänen ikimuistoisimmista taisteluistaan (ja hänen omasta mielestään paras) oli syyskuussa 1803 Assayessa käyty vääntö Maratin valtakunnan joukkoja vastaan. Taistelun aikana kaksi hevosta ammuttiin Arthurin alta, mutta tämä ei miestä lannistanut: hän pysytteli aina rytinän keskellä ja onnistui viimein ajamaan Maratin joukot karkuun.

Mellastusta Etelä-Euroopassa ja vähän pohjoisessakin

Uransa menestyksestä huolimatta Wellesley alkoi tympääntyä Intiaan, ja anoi siirtoa takaisin Brittein saarille. Hän palasi Englantiin vuonna 1805 muassaan huomattava siirtomaissa kerätty omaisuus - jonka turvin hän pystyi myös perustamaan perheen - sekä Bathin ritarikunnan jäsenyys. Seuraavana vuonna Arthur meni viimein naimisiin Kittynsä kanssa; avioliitosta tuli kuitenkin myrkyisä ja kaikenpuolin epäonnistunut. Paljon paremmin tuulta purjeisiinsa sai hänen poliittinen uransa, joka alkoi toden teolla vuonna 1807 kun Wellesley pääsi parlamenttiin tory-puolueen edustajana.

Vaikka sir Wellesley oli ottanut armeijasta virkavapaata parlamenttityötään silmälläpitäen, ei hänestä rivipoliitikkoa saatu tekemälläkään. Toukokuussa 1807 mies oli jo matkalla Tanskaan jalkaväkipataljoonan johdossa; menestyksekkään kampanjan jälkeen hänet ylennettiin kenraaliluutnantiksi ja laivattiin Portugaliin sotimaan ranskalaisia vastaan. Iberian niemimaalla riehuva monikansallinen valtataistelu pitikin Arthurin kiireisenä seuraavien vuosien ajan - ja myös toi hänelle mainetta ja kunniaa.

Jo vuonna 1808 Wellesley joukkoineen saavutti merkittäviä voittoja Napoleonin joukkoja vastaan; loppuvuosi ei mennyt ihan putkeen, sillä Arthur laivattiin takaisin Englantiin selvittelemään kenraali Darymplen hätäpäissään solmimaa aselepoa. Wellesleyn onneksi sen enempää ranskalaiset kuin brititkään eivät olleet valmiita rauhaan; pian sotapäällikkömme pääsikin melskaamaan takaisin Portugaliin - pääministeri Castlereagh:n hyväksyntä takanaan.

Vuosina 1809-1813 tuleva Wellingtonin herttua pääsi näyttämään kyntensä sotapäällikkönä; vaikka Ranskan ote Portugalista oli tiukka, onnistui brittien - portugalilaisten ja espanjalaisten joukkojen avustuksella - pikkuhiljaa vääntää tilanne itselleen voitokkaaksi. Wellingtonilla oli myös aikamoista onnea matkassaan - useamman kerran hänet joukkoineen pelasti pelkkä sattuma, tai hyvä tuuri. Strategiantajua kenraaliksi vuonna 1811 ylennetyltä Wellingtonilta ei myöskään puuttunut; varsinkin hänen jalkaväkitaktiikkansa - ja sen loistava menestys ranskalaisia vastaan - on huomionarvoista.

Ranskan armeijaa alkoi heikottaa vuoden 1812 paikkeilla, lähinnä Napoleonin epäonnistuneen venäjänretken ansiosta. Täten vallankumouksen jälkimainingeissa tempoileva hallinto oli varsin helppo taivuttaa rauhaan, varsinkin kun brittien lisäksi kärhämään olivat opportunistisesti liittyneet Ruotsi, Preussi ja Itävalta. Usealla rintamalla taisteleminen ei ollut pitemmän päälle helppoa, ja suuruudenhulluuspuuskastaan toipuva Napoleon luopui vallasta 6. huhtikuuta 1814 samalla kun liittoutuneitten armeijat vyöryivät Pariisiin.

Napoleon passitettiin pakkolomalle Elban saarelle; Arthur Wellesley pääsi myös - kuuden vuoden sotaputken jälkeen - välillä hengähtämään Lontooseen. Pelkkää huvia Englannissa oleilu ei sentään ollut: moniaasti aateloidulle kenraalille luovutettiin kaikki hänen ansaitsemansa arvonimet (mm. varakreivin, jaarlin, ja tietenkin herttuan tittelit) päivänpituisessa seremoniassa. Uunituore herttua pääsi tietenkin tapaamaan myös perhettään - Kitty-vaimoa ja heidän kahta poikaansa - mutta kuivaskan sotilaselämän jälkeen hössöttävä vaimo ei jaksanut enää innostaa.

Finally facing my Waterloo

Sodan jälkeen Wellingtonille annettiin Ranskan suurlähettilään pesti, sekä vähän myöhemmin edustustehtävä ns. Tanssivassa kongressissa; aika olisi varmasti kulunut rattoisasti politiikan parissa - mutta sitten Ranskanmaalta alkoi taas kuulua kummia. Napoleon oli onnistunut karkaamaan Elbalta, ja kokosi itselleen uutta armeijaa.

Kevättalvesta 1815 Wellington oli taas sotahommissa; tällä kertaa tukikohtana oli Belgia, ja komennettavana oli brittiläis-saksalais-alankomaalainen armeija. Joukot levitettiin Belgian rajalle, sillä Wellingtonin tarkoituksena oli pitää Bryssel turvassa ranskalaisilta. Kampanjaa vaikeuttivat kommunikaatio-ongelmat; monikansallinen armeija oli varmasti sinänsä hankala johdettava, mutta myös yhteydenpito omien tiedustelijoiden kanssa oli heppoista, ja vääriä tietoja tihkui rivien väliin koko ajan. Täten kenelläkään ei ollut varmaa tietoa Napoleonin armeijan liikkeistä; vaikka tiedettiin että Ranskan armeijan päämääränä oli toimia kiilana brittien ja saksalaisten joukkojen välissä, estäen näitä siis yhdistymästä yhdeksi isoksi armeijaksi, Wellingtoninkaan ei onnistunut pysäyttää Napoleonin erittäin määrätietoista etenemistä.

Ensimmäinen kunnon rymistely käytiin Quatre-Brasin strategisesti merkittävän tienristeyksen läheisyydessä 16. kesäkuuta. Kaikenlaisista kommunikaatio- ja johtamisongelmista johtuen Wellington ei saanut joukkojaan sopivassa määrin paikalle; loppujen lopuksi ranskalaiset saatiin hätisteltyä anglo-preussilaisin voimin syrjemmälle. Kaatosateessa Wellingtonin joukot vetäytyivät asemiin Waterloon kylän lähistölle.

18. kesäkuuta Wellington pääsi viimein kohtaamaan Napoleonin sotatantereella. Hänellä oli puolellaan sekä mäkinen maasto (jonka puolustusstrategina Wellington oli tullut kuuluisaksi) sekä kylmähermoinen johtamistaito, joka otti irti kaiken mahdollisen saatavilla olevista joukoista. Taistelu kesti aamuvarhaisesta auringonlaskuun; viimein ranskalaiset panikoivat anglo-preussilaisten peräänantamattomuuden edessä, ja pakenivat päätä pahkaa pimentyvään yöhön.

Rautaherttua

Sen lisäksi, että Wellingtonista tuli Waterloon jälkeen juhlittu sotasankari, pääsi hänen kauan sivuraiteella ollut poliittinen uransa uuteen nousuun. Tory-puolueen riveissä hän edusti niinkin pontevasti, että herttuasta tekaistiin pääministeri vuonna 1828. Peläten Ranskan hulinoiden leviävän Kanaalin yli, hän ajoi varsin konservatiivista linjaa - mutta takasi sentään katolisille täydet ihmisoikeudet (asia, josta oli Briteissä kiistelty ainakin vuosisadan alusta lähtien). Radikaali muutos ei miellyttänyt kaikkia, ja pääministeri sai elää jatkuvan terroriuhan alla. Kivienheittelijöitä peläten Wellington laitatutti asuntoonsa rautaiset ikkunaluukut - mistä syystä häntä paiskattin lempinimellä the Iron Duke.

Tory-hallitus tipahti vallasta vuonna 1830; kaksi vuotta myöhemmin valtaapitävä whig-puolue nuiji läpi reformin, joka selkeytti Englannin ja Walesin aikojen saatossa epämääräiseksi ja epäreiluksi huurtunutta vaalisysteemiä. Wellington ei uudistuksesta perustanut, takasihan se kaikenlaisen rymyporukan pääsyn maan korkeimpaan päätöksentekoelimeen. Vaikka maattomat miehet ja kaikki naiset oli vielä suljettu äänestyssysteemin ulkopuolelle, oltiin herttuan mielestä jo menty liian pitkälle demokratian tiellä. "En ole eläissäni nähnyt niin paljon shokeeraavan huonoja hattuja," puuskahti hän nähtyään ensimmäistä kertaa laajennetun alahuoneen edustajat.

Wellington vetäytyi politiikasta vuoden 1846 paikkeilla, vaikka palaili tarpeen mukaan puolueensa riveihin tulevinakin vuosina. Hän siirtyi viettämään eläkepäiviään Walmerin linnaan (jonka oli muuten alunperin rakennuttanut toinen tomera mies, eli Henrik VIII), jossa kestitsi mm. kuningatartaan Viktoriaa. Kuollessaan herttua oli 83:n vuoden ikäinen, ja sai viralliset hautajaiset surevien kansanjoukkojen silmien alla. Arthur Wellesley haudattiin lordi Nelsonin viereen St Paulin katedraaliin.

Henkilökohtaiset työkalut