Bogumil Hipolit Duda

SHS

Loikkaa: valikkoon, hakuun

Alunperin puolalainen näytelmäkirjailija, säkkipillisti, idealisti ja armoitettu takinkääntäjä. Värikäs persoona jopa Valon Veljeskunnan standardien mukaan.

Sisällysluettelo

Elämän alkupeninkulmat

Dudan eksentriseen persoonaan jätti lähtemättömän vaikutuksen hänen lapsuutensa. Hän syntyi Krakovan lähistöllä ranskalaisen palvelusneidin ja paikallisen kankaankutojan epätodennäköisen avioliiton ensimmäisenä - muttei suinkaan ainoana - tuloksena. Alati kasvava perhe oli siis jo lähtökohtaisesti monikansallinen, ja tuli olemaan tätä enenevässä määrin, kun isä Romuald päätti seurata vaimonsa neuvoa ja siirtää porukkansa pois Puolasta. Mitään selvää suuntaa heillä ei ollut, vain enenevä tarve löytää töitä jotka elättäisivät koko perheen, sekä jaksaisivat pitää kaikkien mielenkiintoa yllä. Bogumilin perhettä kun yhdisti tietty ADHD-taipumus, joka sai heidät vaihtamaan paikkaa (sekä metaforisesti että usein kirjaimellisestikin) lähes koko ajan.

Ennen 15:ä ikävuottaan pikku-Bogumil pääsi näkemään ison osan Eurooppaa, ja opetteli samalla tapaamiensa ihmisten kieliä ja tapoja. Tästä olikin paljon hyötyä hänen elämänsä seuraavassa vaiheessa, kun kolmikymmenvuotinen sota alkoi repiä maanosaa riekaleiksi: silloin oli erittäin kätevää pystyä vaihtamaan kansalaisuutta käden (tai takin) käänteessä. Niinpä hän tarpeen mukaan hoilasi lederhoseneissa baijerilaisten kanssa, hienosteli pariisilaisittain, kolkutteli puukengissä kuin hollantilaiset ikään, ja soittipa jopa säkkipilliä Skotlannissa oppimaansa tapaan - mistä hän myöhemmin omaksui korkonimensä Duda (joka puolaksi tarkoittaa sekä säkkipillistiä että vähemmän taitavaa muusikkoa).

Kolmekymmentä vuotta sotaa ja sulkakyniä

Vuonna 1618 alkanut kahakka, joka vuosien myötä paisui koko Eurooppaa koskevaksi konfliktiksi, mylläsi ihmisten elämiä (ja myös elimiä) varsinkin nykyisen Saksan alueella. Duda taas oli tänä aikana elementissään, tapahtuihan nyt paljon kaikkea odottamatonta jännää. Kun suurin osa hänen perhettään päätti paeta Välimeren tienoille sotaa karkuun, Bogumil puolestaan suuntasi kohti keskistä Saksaa - periaatteessa kaivamaan verta nenästään. Ensimmäisen viiden sotavuotensa aikana hän ehti palvella yhtä monen eri sotapäällikön alaisuudessa - kunnes sai tykinkuulasta päähänsä ja menetti vähäksi aikaa muistinsa.

Kuten useimmin Dudan elämässä, tämäkin ikävä välikohtaus koitui loppujen lopuksi hänen onnekseen. Tykinkuulaepisodi kun oli sattunut Kuppenheimin lähistöllä - paikassa, jossa kohosi yksi Euroopan omintakeisimmista opinahjoista, Valon Yliopisto. Nähtyään houreessa harhailevan nuoren sotilaan eräs yliopiston henkilökunnasta heltyi ja pelasti tämän varman kuoleman kynsistä. Niin Bogumil pääsi tutustumaan Valon Veljeskunnan toimintaan (joka huomattavasti kärsi pitkän sodan aikana), ja sai pelastajastaan itselleen vaikutusvaltaisen mesenaatin: hyväsydäminen auttaja kun oli nimeltään kreivi Otto Werner von Glockenspiel, yliopiston pitkäaikainen voimahahmo. Kreivi huomasi pian puolalaispojan parhaat puolet - hänen nokkeluutensa, sopeutumiskykynsä ja sosiaalisuutensa. Kaikki nämä ominaisuudet osoittivat Bogumilin omaavan valo-opin mukaan parhaan mahdollisen persoonallisuustyypin, jonka avulla tehtäisiin vielä isoja asioita.

Dudasta tulikin hieman ummehtuneen yliopiston valopilkku, joka pyyhälsi seminaarista toiseen, oppien palan alkemiaa siellä, ja naukun valo-oppia täällä. Kiintoisimpia ja myös relevanteimpia oppitunteja olivat pyrotekniikkamestari Borbála Bajuszin hasardirikkaat demonstraatiot, jotka usein päättyivät kovaääniseen paukkeeseen. Akateemisesta mielenlaadusta ei siis voitane puhua, sillä parin vuoden jälkeen mies kyllästyi Kuppenheimissa oleiluun, ja pyysi kreivi von Glockenspieliä etsimään hänelle jostain töitä, jotka sekä elättäisivät hänet että pitäisivät hänen mielenkiintoaan yllä.

Ymmärtäen (jokseenkin vastahakoisesti) etteivät Dudaa pidätelleen sen paremmin linnan muurit kuin lojaaliuskaan, kreivi teki tästä nopealiikkeisestä miehestä Veljeskunnan kuriirin, joka kuskaili kirjeitä ja muita arvopapereita ympäri Eurooppaa. Sanomattakin on selvää, että jatkuva sota toi jopiin omat riskinsä, mutta Duda nautti työstään - toihan se ennennäkemättömiä mahdollisuuksia reissata jonkun muun laskuun. Yhdellä näistä matkoistaan hän tapasi Kettilbjörn Könikän, ja yhdessä tämän kitukasvuisen suomalaisen kanssa teki ikimuistoisen matkan halki sodan syömän Keski-Euroopan. Toisella reissulla oli hieman traagisemmat seuraamukset; esitellessään Melisende de Carcassonnelle takinkääntötekniikkaansa lähietäisyydeltä, kiinnittyikin vihollisen huomio Dudan sijasta tähän hömäkkään ex-linnanneitoon, joka täten joutui siepatuksi Bogumilin silmien edessä ja rahdatuksi sillitynnyrissä Norjaan.

Mukana reissuillaan Bogumil yleensä kuljetti vain vaihtelevaa määrää erivärisiä takkeja, sekä mustepulloa ja sulkakynää: hän oli nimittäin yliopistossa tutustunut aikansa näytelmäkirjailijoiden tuotoksiin, ja saanut päähänsä että hänessäkin piili William Shakespearen kaltainen tragediantaitaja. Koska yhtään Bogumil Dudan teosta ei ole säilynyt jälkipolville, ei voida objektiivisesti todeta oliko hänen yritelmissään mitään tolkkua. 1700-luvun alkuvuosilta on olemassa kirjeenvaihtoa, jossa hän kertoo major opuksensa "Flavius ante portas" tuskaisesta etenemisestä ystävälleen kreivitär de Silva-von Glockenspielille. (Kreivitär on myöhemmin todennut Dudan yritelmien olleen lähinnä taidokkaan plagioinnin tasolla; tämän lausunnon jälkiviisausprosentti on kuitenkin epäilyttävän korkea). Muinaiseen Roomaan sijoittuvassa eeppisessä näytelmässään Duda pyrki kuvaamaan yhden Valon Veljeskunnan legendaarisimman jäsenen etenemistä köyhästä kilvenkantajasta tunnetuksi soturiksi, sekä hänen myöhempää traagista rappiotaan. Koska Flavius oli kuitenkin vielä elossa, ei mikään teatteri - kamalan ja verisen koston pelossa - suostunut ottamaan kappaletta repertuaariinsa.

Naistenmiehiä ja miestennielijöitä

1700-luvun koittaessa Duda kulkeutui ympäri Eurooppaa, muttei päässyt Valon Veljeskunnan vaikutuspiiristä. Suureksi osaksi tästä on kiittäminen veljeskunnan naispuolisia jäseniä, jotka ottivat raikulipojan siipiensä suojaan, ja joskus jopa budoaariensa kätköihin. Jo Kuppenheimissa Duda sai puolelleen von Glockenspiel-suvun perinnönjatkajan, kreivitär Anne-Marien, johon Bogumilin kilhakka olemus ja laaja kielitaito tekivät suuren vaikutuksen. Monet epäilivätkin, että kreivi von Glockenspiel karkotti puolalaisen Kuppenheimista kun alkoi epäillä veljentyttärensä kihlautuneen salassa tämän kanssa. Tästä suhteesta ei ole jäänyt jälkipolville mitään todistusaineistoa; kreivitär ja Duda kuitenkin pysyivät ystävinä vielä monet myrskyisät vuosisadat ja kohtasivat usein sattumalta milloin missäkin salongissa.

Saksasta lähtöpassit saatuaan Duda - taas sattuman oikusta - törmäsi toiseen Veljeskunnan tahtonaiseen, Amandine Emalia Decimaan. Toisin kuin linnanmuurien suojissa kasvanut kreivitär, Decima oli oikea puolimaailmannainen (itse asiassa se aito ja alkuperäinen sellainen), ja tunsi miespuolisen vastineensa tämän nähtyään. Lyhyessä ajassa Amandine leipoi Dudasta hovikelpoisen keikarin, joka särki sydämiä ja urkki valtionsalaisuuksia yhtä häikäilemättömästi kuin vaihtoi peruukkeja. Näistä kahdesta tulikin loistava työpari, joka liikkui liukkaasti huvittelupaikasta toiseen ja keräsi tietoa Veljeskuntaa varten. Silloin tällöin joku erehtyi haastamaan Bogumilin kaksintaisteluun - ja sai maistaa kolmikymmenvuotisen sodan veteraanin miekkaa.

Koska Dudalla oli tunnetusti energiaa vaikka muille jakaa, ei pelkkä keikarointi jaksanut huvittaa häntä kovin kauaa. Niinpä mies kehitteli kaikenlaisia sukkelia ja lain molemmilla puolilla liikkuvia bisneksiä sekä tuntemiensa aristokraattien kanssa että heitä vastaan. Näinä vuosina hän tutustui myös Duncan McDougaliin, jonka opastamana alkoi laajentaa yhteyksiään Euroopan ulkopuolelle. Toisin kuin olisi voinut kuvitella, näistä kahdesta raikulipojasta ei koskaan tullut läheisiä ystäviä: Bogumil oli Duncanin mielestä ärsyttävän rehvakas ja leveili liikaa naisseikkailuillaan, Duda taas karsasti McDougalin maanläheisempää elämäntapaa ja hälyyttävää alkoholinkulutusta. Kestävän antipatian sai aikaan Duncanin varomaton huomautus Dudan säkkipillinsoitosta: skotlantilaiselle kun oli ulkomaalaisen aivan turha tulla tuuttaamaan kyseistä soitinta, varsinkaan jos ei mölysäkin hienosäädöstä mitään ymmärtänyt.

Yhdysvaltojen valloitus ja viimeinen taistelu

1800-luvun pyörähtäessä mittariin, ja Ranskan vallankumouksen (Dudan kannalta) piristävän hulinan loputtua alkoi Eurooppa vaikuttaa ummehtuneelta paikalta. Täten Bogumil - kuten niin monet muutkin Veljeskunnan jäsenet - koki akuutin tarpeen vaihtaa radikaalisti maisemaa; jälleen kerran kohtalo osoitti sormellaan varsin soveliaan matkakumppanin. Amandine Deciman jäädessä kuuraamaan itseään Baden-Badeniin, otti Duda yhteyttä kreivitär de Silva-von Glockenspieliin, jonka oli kuullut suunnittelevan matkaa Atlantin yli cembalonsa seurassa.

Siinä missä kreivittären sävelet olivat suurinpiirtein selvät - hän etsi itselleen vehreämpiä keikkatantereita Euroopan vastaavien rupsahdettua - eli Duda tapojensa mukaisesti hetkessä, eikä juuri murehtinut miten leipänsä lännessä hankkisi. Vaikka hän laivamatkan aikana väläyttelikin villiä ideaa cembalo-säkkipilliduon perustamisesta, ei Bogumil loppujen lopuksi jaksanut pysyä New Yorkissa, jonne de Silva-von Glockenspiel leiriytyi sopivaa konserttiyleisöä etsimään. Duda taas löysi (ainakin hetkellisen) kutsumuksensa lehtimiestyön parista; Villi länsi veti puoleensa monia muitakin seikkailuhenkisiä, ja tarinat rohkeista uudisasukkaista ja uljaista intiaaneista viehättivät myös niitä, jotka eivät uskaltaneet tai pystyneet matkustamaan paikan päälle. Dudan värikäs proosa teki hänestä hetkessä suositun reportterin - mies kun ei kieltäytynyt hurjapäisimmistäkään juttukeikoista, ja matkusteli näin ristiin rastiin laajaa mannerta.

Bogumil Duda olisi saattanut jäädä Yhdysvaltoihin pitemmäksikin aikaa, mutta railakkaan lehtimieselämän katkaisi yllättäen Pariisista kaikunut kutsu: Valon Veljeskunta oli järjestäytymässä uudelleen ja tarvitsi kaikkien vanhojen jäsentensä tukea uuden ajan melskeessä. Melskeestä erityisesti pitävä Duda puksutteli höyrylaivalla pikaisesti kohti Ranskaa - ja totesi että Eurooppa oli sittenkin hänen henkinen kotinsa. Pariisi kuhisi syntistä elämää - juuri sellaista mihin Bogumil oli koulutettu pari vuosisataa sitten - ja mies hyppäsi innosta hihkuen cancanrivin jatkoksi.

Dudan monikansalliset eurosympatiat osoittautuivat myös hänen turmiokseen; vuonna 1914 syttynyt maailmansota houkutteli vanhan veteraanin takaisin taistelukentille puolustamaan milloin minkin maan kansallista kunniaa. Sotateknologia oli kuitenkin kehittynyt 1600-luvulta lähtien huimin harppauksin, eikä ammattisotilaan uralla menestymiseen enää riittänyt kova tahto kantaa muskettia ja vikkelä ranneliike, jolla käännettiin takkia. Takinkääntö ei muutenkaan ollut kovin toimiva strategia aikana, jolloin alettiin tajuta maastoutumisen merkitys: täten uniformun värillä ei välttämättä ollut enää väliä. Asia taas millä oli väliä oli kansallistunne; pahaksi onnekseen Bogumil Duda oli kroonisen kykenemätön valitsemaan vain yhtä kotimaata.

Näistä takapakeista huolimatta Duda pysyi menossa mukana aivan sodan loppumetreille asti; usein hänet pelasti aseveljien nopea reagointi tai muu tuuriin perustuva tapaus, eikä niinkään miehen oma sotilastaito. (Olikin ihme että hän pysyi hengissä niinkin kauan - jatkuvaa lojaliteettien vaihtamista kun ei enää pidetty hyvänä strategiana, eikä ristiinvakoilua katsottu sormien läpi.) Ketään ei kuitenkaan ollut sopivasti paikalla lokakuussa 1918 kun Duda marssi Itävalta-Unkarin riveissä kohti Vittorio Venetoa. Italian armeijan rynniessä päin näköä Bogumilin vaistomainen reaktio oli heittäytyä saapasmaan kansalaiseksi (taktiikka, joka oli toiminut mainiosti muutaman kerran ennenkin); hyväntahtoinen italiankielinen huutelu kuitenkin (ymmärrettävästi) hämmensi Dudan omia joukkoja, ja pian maanpetturiksi leimautumisensa jälkeen tämä puolimaailmanmies päätti päivänsä selkään osuneen luodin voimasta.

Henkilökohtaiset työkalut