Camille Claudel

SHS

Loikkaa: valikkoon, hakuun

(1864-1943) Ranskalainen kuvanveistäjä 1800-luvun lopun Pariisista. Kaiversi nimensä taidehistoriaan, hummaili mentorinsa Auguste Rodinin kanssa ja kuoli unohdettuna mielisairaalassa.

Sisällysluettelo

Lapsuus

Camille syntyi 8. joulukuuta 1864 Fère-en-Tardenoisissa Pohjois-Ranskassa. Perhetaustassa yhdistyi herraskaisuus ja maanviljelyn pitkät perinteet: isä, Louis Prosper, työskenteli pankkialalla ja äiti Louise Athanaise Cécile tuli Champagnen provinssin kuuluisilta viiniseuduilta. Perheeseen syntyi neljä lasta, joista Camillen nuorempi veli – Paul Claudel – tuli tunnetuksi runoilijana, dramaturgina ja maailman eri kolkissa häärineenä diplomaattina. Claudelit muuttivat useaan otteeseen äidin ja lasten lopulta päätyessä vuonna 1881 Pariisiin isän jäädessä tienaamaan leipää toisaalle.

Jo lapsena sekä Camillen taiteellisuus että erityinen kiinnostus maa-ainekseen pantiin merkille – eikä aina hyvällä. Etenkin äiti karsasti tyttärensä mieltymystä pihapiirin saveen myöhemmin ilmaisten avointa paheksuntaansa tämän kuvanveistouraa kohtaan. Isä pyrki olemaan ymmärtäväisempi ja kannustavampi, mutta se ei riittänyt antamaan tarvittavaa työskentelyrauhaa sosiaalisia normeja paukuttelevalle Camillelle.

Taiteellinen kausi

Claudelien sottaisesta tyttärestä kehkeytyi simpsakka neiti-ihminen. Hän ei kuitenkaan viihtynyt hilpeissä illanvietoissa, vaan vetäytyi mieluummin omaan rauhaansa. Isän tuella Camille aloitti 1882 kuvanveisto-opinnot Académie Colarossi’ssa, joka tuohon aikaan oli yksi harvoista naisille avoimista Ranskan taidekouluista. Opiskelijoista valtaosa oli miehiä, mutta mukana oli etenkin englantilaisia naiskuvanveistäjiä. Heistä Camille ystävystyi Jessie Limpscombin kanssa. Tuttavuus päättyi happamasti, mutta olivatpahan neidit sitä ennen onneksi ehtineet interreilaamaan Pietariin Jessien perhettä tapaamaan. Vähintään yhtä epävakaiseksi osoittautui ystävyys Euroopan taiteilijapiireissä lähinnä muusan ominaisuudessa pyörineen Lucid Bloomin kanssa.

Muiden kuvanveistäjien tapaan Camille kehitti taitojaan opettajansa Alfred Boucherin yksityisessä ateljeessa. Vuonna 1883 Boucher voitti Rooman-palkinnon (Ranskan valtion myöntämä apuraha taiteilijoille vuosina 1663-1968) ja lähti pensseleineen kohti Italiaa. Ennen lähtöään hän pyysi Auguste Rodinia toimimaan opettajan, mentorin ja piiskurin sijaisena ateljeessa häärineille thaitheilijan aluille.

Parisen vuotta myöhemmin Rodin pyysi Claudelia avustajakseen, mutta hänestä tuli myös omistautunut ja intohimoinen oppilas, kollega, uskottu ja rakastajatar. Vaikka he eivät koskaan asuneet yhdessä – Rodinilla oli jo vaimokkeena Rose Beuret – pari jakoi pitkään yhteiset työtilat. Camille auttoi Rodinia työssään toimimalla tarvittaessa mallina sekä tekemällä monia leipäännyttäviä ja voimaavieviä vaiheita tämän veistoprojekteissa. Vastineeksi Claudel sai tiivistä opastusta, rehellistä näkemystä ja mahdollisuuden veistää alastomia malleja.

Lähipiirin jäsenet – ja ketkä nyt vain sattuivat olemaan kuuloetäisyydellä – olivat kerrassaan pöyristyneitä. Oli jo tarpeeksi luonnotonta, että nuori nainen suuntasi ambitionsa omalle uralle perheenperustamisen sijaan. Mutta että nyt viettää kaikki aikansa moraalittomien taiteilijoiden ja nakumallien parissa, haluta kuulua noihin haihattelijoihin ja vielä turmella viattomuutensa avioituneen miehen rakastajatetrana! Välit äiti Claudeliin tulehtuivat siinä määrin, että Camille muutti pois kotoa.

Vaikka Claudel ja Rodin pitivätkin yhteyttä vielä vuoteen 1898 asti, alkoivat välit hapristumaan jo 1892 sattuneen raskauden keskeytymisen jälkeen. Camille otti niin fyysistä kuin henkistäkin etäisyyttä etenkin seuraavien vuosien aikana, kun Rodin alkoi saamaan sulkia hattuunsa Ranskan kulttuuripiireissä. Camille jatkoi yksinäistä puurtamistaan saaden viimein vuonna 1903 töitään näytille maalareiden ja kuvanveistäjien arvostamaan Salon des Artistes français’siin. Vaikka varhaisissa töissä voi nähdä Rodinin opin vaikutteita, Claudelin veistokset ovat poikkeuksellisen eläviä, voimakkaita ja aistillisuudessaan katsojaa kurkottavia. Toisin kuin useimmat mieskollegansa, Camille oli yhtä töidensä kanssa – ei vain ilmauksellisesti, vaan myös yhteiskunnan silmissä.

Nainen taiteilijana

Jo mainitut perheen sisäiset ristiriidat saattoivat vielä 1800-luvun lopullakin johtaa – kuten Camillen kohdalla monelta osin – henkiseen, fyysiseen ja taloudelliseen eristäytymiseen. Omilleen muuttaminen oli kallista ja vaarallista, sillä yksin asuvaa naista pidettiin porttona tai semmoisen leiman ansaitsevana. Avokätiset taiteentukijat käyskentelivät naisilta kielletyillä herrojen klubeilla, eikä mahdollinen sponsorointikaan jäänyt vaille lihallisia velvoitteita.

Kuvanveisto vaatii maalaamista ja kirjoittamista huomattavasti enemmän resursseja. Ennen kuin visio materialisoituu patsaaksi, veistäjän täytyy hankkia luonnokseen tarvittavaa savea, neuvoteltava sen hinnasta ja toimituksesta, huolehdittava saven oikeaoppisesta säilytyksestä ja löydettävä malli, joka ei heti kuukahda keuhkokuumeeseen kalseassa ateljeessa.

Tämän jälkeen oli edessä varsinaisen patsaan naputtelu. Suoraan marmoriin hakkailu säästi aikaa, mutta oli riskaabelia – yhdellä virhenapauksella koko kallis kivimöhkäle saattoi muuttua arvottomaksi. Ja vaikka itsellä olisikin ollut vakaa käsi, usein pakostakin palkatuilla apureilla ei välttämättä ollut. Pronssiin valettaessa oli jälleen neuvoteltava ulkopuolisen valajan kanssa. Ei ollut poikkeuksellista, että naiskuvanveistäjä kohtasi tavarantoimittajiensa ja apulaistensa puolelta suoranaista ilkivaltaa.

Patriarkaalisessa yhteiskunnassa naistaiteilijaan kohdistuvat tölväisyt ja kuopat tulivat monessa muodossa. Jo opiskeluaikansa alussa Claudel huomasi, ettei naisten välinen solidaarisuus ateljeessa ilkosillaan pyllerehtivien mallien kanssa juuri kukoistanut. Miesten jakamattoman huomion keskiössä olemaan tottuneet mallit suhtautuivat naistaiteilijaan usein karsaasti ja epäluuloisesti – tämä oli ateljeessa tunkeilija, sivullinen ja ennen kaikkea pois sukupuolen tälle osoittamalta paikaltaan.

Kokemustensa myötä Claudelin itseensä vetäytyvä luonne muuntui eristyneisyydeksi – hän ei hakenut yhteisöllisyyttä ja ymmärrystä muilta vastaavia vaikeuksia kohdanneilta (nais)taiteilijoilta. Työlleen täysin omistautumalla Camille toivoi voivansa luoda omaa nimeä ja tilaa toteuttaa itseään. 1900-luvun alku näyttikin hetken kirkkaalta: kuvioissa oli sponsoreita, diilereitä ja taloudellista menestystäkin. Kasvava intohimo ihmisvartaloon ja sen ilmentämiseen saivat kuitenkin lopulta lehdistön, moralistien ja muutaman tekopyhän raivon rätisemään. Lopulta Claudelin ura nuupahti.

Loppuelämä

Alamäki alkoi vuonna 1905. Hulluuden puuskassaan Claudel tuhosi ison osan töistään, katosi teille tietämättömille ja tuli vainoharhaiseksi. Hän syytti Rodinia ideoiden varastamisesta ja murhan juonimisesta. Seuraavana vuonna Paul-veljen häiden ja Kiinaan paluun jälkeen Camille eristäytyi työhuoneeseensa. Tyttärensä uraa myös taloudellisesti tukenut Louis kuoli 2. maaliskuuta 1913. Camillelle ei kerrottu isän kuolemasta, vaan muutamaa päivää myöhemmin Paulin aloitteesta hänet suljettiin Ville-Évrardin mielisairaalaan. Diagnoosiksi tuli skitsofrenia, ”säännöllinen vainoharhaisuus, joka pääosin pohjautuu väärille tulkinnoille ja mielikuvitukselle”.

Papereiden mukaan Camille tuli hoitoon vapaaehtoisesti. Niin hyvin hän 1900-luvun alun mielisairaalassa viihtyikin, että vietti siellä seuraavat 30 vuotta - aina kuolemaansa asti. Aika ajoin lääkärit ja tuttavat pyysivät perhettä harkitsemaan Camillen kotiuttamista, mutta äiti kieltäytyi jyrkästi. Camille Claudel kuoli 19. lokakuuta 1943. Hautajaisissa oli läsnä kourallinen sairaalan henkilökuntaa.

Henkilökohtaiset työkalut