Farinelli

SHS

Loikkaa: valikkoon, hakuun
(1705-1782) Alkup. Carlo Maria Broschi. Yksi historian tunnetuimmista kastraattilaulajista, ja muutenkin monipuolinen muusikko. Aikansa skandalöösi superjulkkis.

Sisällysluettelo

Lapsuus ja typistetty nuoruus

Carlo Broschi syntyi varakkaaseen muusikkoperheeseen Andriassa, eteläisessä Italiassa. Hänen isänsä Salvatore työskenteli säveltäjänä ja kapellimestarina, ja omasi yhteyksiä paikalliseen aatelistoon; tästä on todistuksena se, että Andrian herttua Fabrizio Carafa oli läsnä Carlon kastajaisissa. Myös äiti Caterina oli suhteellisen ylhäistä - ja alunperin napolilaista - sukua. Perhe muuttikin Napoliin vuonna 1711, ja vanhin poika Riccardo alkoi opiskella musiikkia. Carlo osoitti myös taipumusta musisointiin, joten hänelle hankittiin paikka kuuluisan Nicola Porporan lauluoppilaana.

Broschin ura sai vakavamman käänteen hänen isänsä kuollessa vuonna 1717. Koska perhe ajautui taloudellisiin vaikeuksiin, oli pojan harkittava työntekoa - ja mikäpä olisi ollut luonnollisempi siirtymä lahjakkaalle laulajalle kuin ammattilaiseksi ryhtyminen. 1700-luvun musiikkimaailmassa arvostettiin yhtä äänialaa ylitse muiden - ja tämän hankkimiseksi 12-vuotiaan Carlon oli tehtävä varsin perustavanlaatuinen päätös. Jos mieli showbisneksen huipulle, täytyi osata laulaa kovaa ja korkealta koko ikänsä. Toisin sanoen, piti olla kastraatti.

Kastroimisen kauhistuttava perinne

Kastraattilaulajien perinne palautuu - mihinkäpä muuhunkaan kuin - katoliseen kirkkoon. Vuosina 1585-90 valtaa pitänyt paavi Sixtus V (joka oli muutenkin erittäin ehtiväinen henkilö) päätti noudattaa sananmukaisesti Korinttilaiskirjeiden lausetta, jossa kehotetaan naisia vaikenemaan kirkossa. Tästä lähtien siis myös laulaminen kiellettiin hameväeltä. Pahaksi onneksi kirkkomusiikki vaati matalien stemmojen lisäksi myös korkeita ääniä.

Yksinkertaisin ratkaisu olisi tietysti ollut käyttää poikasopraanoita, joiden kirkas ääni miellytti monen korvaa. Lasten ura kirkkokuorossa oli kuitenkin lyhyt: murrosikä katkaisi monen lupaavan sopraanon sävelen ja siirsi heidät tenori- tai basso-osastolle; nopea vaihtuvuus ja uusien laulajien jatkuva koulutus ei ollut myöskään kovin kustannustehokasta. Toinen vaihtoehto olisi ollut palkata kontratenoreita tai falsettiääntä käyttäviä mieslaulajia. Näiden herrojen ääni ei kuitenkaan vastannut ajan estetiikkakäsitystä (sana 'falsetto' tarkoittaa italiaksi väärää tai falskia). Koska koko kirkkomusiikkirepertuaarin uudelleensäveltäminen tai -sovittaminen ei nähtävästi tullut kyseeseen, piti kehitellä vielä yksi vaihtoehto - joka valitettavasti vaati suuria uhrauksia wannabe-laulajilta.

Kastroimistuomion saaneet laulajat olivat yleensä köyhien perheiden kasvatteja, joilla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin uhrata osa anatomiaansa päästäkseen etenemään laulu-urallaan. Farinelli oli täten harvinaisuus kastraattien joukossa - vaikka myös hänen kivestenpoistonsa taustalla kummittelivat taloudelliset seikat.

Kastraattolaulajan etuna (esimerkiksi naisiin ja falsetteihin verrattuna) oli se, että korkean äänialan (=lapsen kurkunpään) lisäksi hän omasi täysikasvuisen miehen keuhkokapasiteetin ja useiden vuosien aikana opitun äänenmuodostustaidon. Farinelli ja hänen kollegansa pystyivät siis laulamaan korkealta, kovaa, ja erittäin virtuoosimaisesti - tämän vuoksi monelle kastraatille aukesikin virka oopperalaulajana. Barokkiajan musiikinharrastajat menivät suoranaiseen ekstaasiin kuunnellessaan vartavasten kastraateille sävellettyjä aarioita, ja katsellessaan näitä sukupuolien rajapinnoilla kutkuttavasti kulkevia taiteilijoita.

Carlo Broschi päätyi siis kastroitavaksi 12-vuotiaana. Koska operaatio pelkästään esteettisistä syistä oli laiton, piti sille aina kehitellä jokin tekosyy; Farinellin kohdalla syyksi keksittiin hevosen selästä putoaminen.

Naisrooleista eurooppalaiseksi supertähdeksi

Kastraattona Broschin ura lähti rakettimaiseen nousuun. Hän debytoi 15-vuotiaana, ja tuli pian tunnetuksi koko Italiassa nimellä Il ragazzo; taiteilijanimi Farinelli taas on ehkä hänen napolilaisten sponsoriensa, Farinan veljesten perua. Vuonna 1722 hän esiintyi jo Roomassa, ja sai oopperaosia - mm. naispääosan Luca Antonio Predierin Sofonisba-oopperassa. Jo tällöin Farinellin virtuoosimainen laulutekniikka herätti huomiota sekä muissa muusikoissa että yleisössä.

1720-luvun keskivaiheilla myös Farinellin ura ulkomailla sai tuulta purjeisiinsa; hän esiintyi useaan otteeseen mm. Wienissä, ja sai lukuisia ihailijoita. Yksi näistä oli englantilaistunut säveltäjä Georg Friedrich Händel, joka houkutteli laulajaa Lontooseen. Farinellin keikkakalenteri oli kuitenkin liian täynnä, sillä kysyntää riitti vielä kotimaassakin.

Aikalaislähteistä käy ilmi, että Farinelli oli kastraattolaulajaksikin erittäin monipuolinen ja taitava. Vuonna 1726 saksalainen huilisti ja säveltäjä Johann Joachim Quantz kuvaa hänen ääntään näin: "Farinellilla oli läpitunkeva, täyteläinen, rikas, kirkas ja hyvin moduloitu sopraanoääni, jonka ääniala ylettyi keski-C:n alapuolisesta A:sta kolmiviivaiseen D:hen. Hänen intonaationsa oli puhdas, trillit kauniita, hänen hengitystekniikkansa erinomainen ja hänen kurkunpäänsä hyvin ketterä, niin että hän pystyi esittämään laajimmatkin intervallit nopeasti, helposti ja varmasti."

Ei siis ole ihmekään, että Farinellia kuultuaan yleisöllä - ja joskus jopa miehen laulajakollegoilla - oli tapana pyörtyillä ihastuksesta ja/tai kateudesta.

Jumalointia Lontoossa

Vuonna 1734 Farinelli rantautui viimeinkin Englantiin. Händelin pettymykseksi hän liittoutui entisen lauluopettajansa Nicola Porporan kanssa saksalaissäveltäjää vastaan; Farinelli palkattiin esiintymään Porporan Opera of the Nobility-oopperaseurueessa toisen italialaiskastraaton, Senesinon kanssa. Myös hänen veljensä Riccardo Broschi sai töitä samaisesta puljusta säveltäjänä. Kyseisellä - varsin lyhytikäisellä - ryhmällä oli poliittiset lähtökohdat; se oli synnytetty Walesin prinssi Frederickin toimesta vastustamaan kuningas Yrjö II:n virallista oopperaa (Hannover-suvulla oli jo tässä vaiheessa taipumusta huonoihin isä-poikasuhteisiin). Farinellin loistokkaasta suosiosta huolimatta Opera of the Nobility kuukahti rahoituksen puutteeseen - ei kuitenkaan ennen kun oli onnistunut ryöstämään kuninkaallisesta oopperasta kaikki sen tähtiartistit.

Farinellin kansansuosiosta kertoo ainakin erään innostuneen naisihailijan hurmioitunut huuto "One God, one Farinelli (Yksi Jumala, yksi Farinelli)". Myös muhkeat esiintymispalkkiot ja vielä mittavammat ihailijalahjoitukset olisivat taanneet laulajan viihtymisen Englannissa; Farinnellin veri veti kuitenkin mantereen puolelle.

Musiikkiterapiaa Madridissa

Esiinnyttyään Versaillesissa kuningas Ludvig XV:lle, kesällä 1737 Farinelli suuntasi Espanjaan. Pian hänet nappasi hoviinsa kuningatar Elisabet, alunperin parmalainen aatelisnainen, josta oli tullut Espanjan kuningas Filip V:n toinen vaimo. Neuvokas ja aktiivinen Elisabet etsi parannuskeinoa miehensä krooniselle melankolialle; pian kävikin ilmi, että Farinellin sulosoinnut ilahduttivat masentunutta kuningasta siinä määrin, että kastraatto palkattiin hovin viralliseksi kamarimuusikoksi, jonka tehtäviin kuului kuningasparille konsertoiminen joka ilta. Kuninkaallisen pestin vastaanottaminen lopetti Farinellin muut julkiset esiintymiset.

Farinelli paneutui työhönsä antaumuksella, ja oman musisoimisensa lisäksi hän järjesti hoviväen huvitukseksi konsertteja; vuonna 1738 hän jopa tuotatti kokonaisen italialaisen oopperaseurueen Madridiin, ja tuli sytyttäneeksi espanjalaisten innostuksen vakavaa oopperaa kohtaan. Hänen uransa ei edes loppunut melankolisen monarkin kuolemaan, sillä sekä Filipin seuraaja Ferdinand VI että hänen vaimonsa Barbara olivat lähes fanaattisia musiikin harrastajia. Farinellin ja kuningasparin muodostama trio musisoi usein yhdessä, ja muutenkin elämä hovin kamarimuusikkona oli onnistunutta, Farinelli kun osasi pysytellä politiikan ulkopuolella.

Suloisinkaan musiikki ei pysty täysin peittämään elämän traagisia realiteettejä: tämän joutui huomaamaan Farinelli, kun hänen suojelijansa, infanta Barbara kuoli vuonna 1758, ja hänen depressioon vaipunut miehensä vuotta myöhemmin. Espanjan seuraava hallitsija, Ferdinandin veli Kaarle, ei musisoinnista välittänyt, ja täten Farinelli passitettiin eläkkeelle.

Farinelli päätti viettää viimeiset vuotensa Bolognassa. Vaikka häntä siellä kävivät tervehtimässä monet kuuluisuudet Mozartista lähtien, kului kastraatin vanhuus varsin yksinäisissä oloissa; suurin osa hänen aikalaisistaan oli jo kuollut. Ainoa ilo, joka hänelle jäi, oli musiikki, ja Farinelli huvitti itseään mm. soittamalla cembaloa ja kartuttamalla kosketinsoitinkokoelmaansa.

Vaikka kastroimisen aiheuttamat terveyshaitat (kuten otsaluun vähittäinen paksuuntuminen, ja siitä johtuvat neurologiset ongelmat) olisivat potentiaalisesti voineet lyhentää Farinellin elämää, saavutti hän kaikesta huolimatta suhteellisen korkean iän. Aikalaislähteiden mukaan vain kolme viikoa ennen kuolemaansa hän pystyi vielä laulamaan vaikka koko päivän - ja tekikin näin kun sille päälle sattui.

Henkilökohtaiset työkalut