Feminismi

SHS

Loikkaa: valikkoon, hakuun

Radikaali ajatus siitä, että naiset ovat ihmisiä.

Sisällysluettelo

Varhainen feminismi

Ennen 1700-lukua eurooppalaiset ihmiset määrittelivät itsensä ensin sosiaalisen asemansa mukaan, ja vasta sen jälkeen tuppasivat ajattelemaan sukupuoltaan. Tästä johtuen mitään naisten välistä solidaarisuusliikettä ei päässyt syntymään. Joukkoon mahtui kuitenkin myös toisinajattelijoita, ihmisiä, jotka näkivät naisiin kohdistuvan syrjinnän, ylenkatseen ja väkivallan olevan universaali ilmiö - jolle pitäisi myös tehdä jotain. Yksi tällainen henkilö oli ranskalainen Christine de Pisan, joka jo 1300-luvulla ajatteli hyvinkin "modernisti" naisten asemasta. Kirjassaan Le Livre de la Cité des Dames (Naisten kaupungin kirja) hän allegorisesti rakentaa kaupungin kuuluisten naisten saavutuksista, ja ajaa mm. tasa-arvoisen koulutuksen asiaa.

Vanhalla ajalla feministisesti ajattelevia naisia oli varmasti lukemattomia, mutta heidän mietteensä eivät ole säilyneet jälkipolville - pääasiassa sen takia että naisten ei katsottu tarvitsevan luku- ja kirjoitustaitoa. Ne, jotka kynän varteen pääsivät olivat yleensä yläluokan edustajia, joiden oloissa oli vähemmän korjaamisen varaa kuin esim. talonpoikaisnaisten parissa. Myös mieskeskeinen lainsäädäntö ja yhteiskunnan paine hiljensivät tehokkaasti terävimmänkin sanan säilän: omia polkujaan ajattelevat naiset leimattiin noidiksi, huoriksi tai muuten vain hulluiksi.

Ensimmäinen aalto

Ranskan vallankumouksen perilliset

Ranskan vallankumous sai liikkeelle monia sellaisia aatesuuntia, jotka olivat sitä ennen pysytelleet pienien piirien tiedossa, taikka aivan keksimättömissä. Kun kuninkaanvallan vastustajat kajauttelivat ilmoille "liberte, egalite, fraternite" -huutojaan, alkoivat naiset ihmetellä sisällytetäisiinkö heitä veljeyden ja tasa-arvon piiriin: vallankumoukselliset (mies)johtajat kun eivät juurikaan ajatelleet toisen sukupuolen problematiikkaa. Heille todellinen tasa-arvo oli sitä, että kukin mies sai päättää omista asioistaan ja äänestää - naisten äänioikeutta tuskin kukaan oikeasti halusi, heidän luonnollista piiriäänhän oli koti, ei ulkomaailman poliittiset kiemurat. Avioiduttuaan nainen siirtyi isänsä holhouksesta miehensä päätösvallan alle, eikä hänen täten tarvinnut vaivata päätään itsenäisillä ajatuksilla.

Näinollen naisten tasa-arvon julistus jäi heidän itsensä harteille. Ranskassa kynään tarttui Olympe de Gouges, jonka poleeminen Déclaration des droits de la Femme et de la Citoyenne (Naisen oikeuksien julistus) julkaistiin vuonna 1791. Pamfletti käsitteli äänioikeuden lisäksi muita aspekteja, jotka olivat jääneet uuden perustuslain ulkopuolelle: tasa-arvoista avioliittoa, naisen oikeutta avioeroon ja lasten huoltajuuteen. de Gouges kirjoitti intohimoisesti myös tasa-arvon puolesta rotukysymyksissä: hänen orjuudenvastaiset tekstinsä olivat kuitenkin liian tulenarkaa tavaraa jopa vallankumouksellisessa Ranskassa, ja osa niistä tuhottiin hänen kuolemansa jälkeen. Liian radikaaleiksi osoittautuivat myös hänen muut mielipiteensä, ja de Gouges astui giljotiinin alle vuonna 1793.

Englannissa kuultiin myös vallankumouksen ja Valistuksen kaiut, ja niiden ideologioista alettiin pian muokata saarivaltion asukeille sopivia muotoja. Vaikka Brittein saarilla oli feministiksi mainittavia naisia vaikuttanut ennenkin (esim. Aphra Behn, Mary Astell ja Newcastlen herttuatar Margaret Cavendish), mainitaan Englannin ensimmäisenä feministifilosofina usein kirjailija Mary Wollstonecraft, joka pamfletoi varsinkin naisten koulutuksen puolesta. Wollstonecraftin inspiraationa toimi Jean-Jaques Rousseaun kuuluisa päätelmä siitä, että naisia oli koulutettava juuri sen verran, että heistä olisi hupia miehille (eihän kauniimman sukupuolen älykapasiteetti muuhun riittäisikään). Mary Wollstonecraft argumentoi Rousseaun misogyynisen ajattelun lyttyyn toteamalla että vaikka jotkut naiset vaikuttivatkin "spanieleilta" tai "leluilta", tämä johtui pelkästään siitä että miesvaltainen yhteiskunta oli kieltänyt heiltä tasa-arvoisen koulutuksen suomat älylliset edut ja oikeuden kokonaisvaltaiseen ihmisyyteen. Hänen ratkaisunsa ongelmaan on yksinkertainen ja monta vuosikymmentä aikaansa edellä: jokaisen lapsen pitäisi päästä kouluun - ja lisäksi luokkahuoneen tulisi sisältää yhtälailla poikia kuin tyttöjäkin.

Tiiltä ikkunaan ja teetä väärään kurkkuun

Siinä missä 1700-luvun lopun naisajattelijat tyytyivät kirjoittamaan pamfletteja tasa-arvon puolesta, päätyivät heidän viktoriaaniset siskonsa konkreettisempaan tapaan saada viesti perille. Vaikka 1800-luvun naiset yhä tarttuivat kynäänkin (kuten esimerkiksi Charlotte Brontë), tajusivat feministit että suora toiminta on paljon tehokkaampaa, varsinkin aikana jolloin sitä ei odotettu keskiluokan liljamaisilta naisilta. Syntyi suffragettiliike.

Julkiseen keskusteluun naisten äänioikeuden toi filosofi John Stuart Mill vuosisadan puolivälissä. Varsinaisen lähtölaukauksensa liike kuitenkin sai vuonna 1897, kun englantilainen Millicent Fawcett kehotti naisia järjestäytymään oikeuksiensa puolesta. Englannin sana suffrage tarkoittaa oikeutta äänestää - ja tämä olikin päällimmäisenä suffragettisiskojen agendassa. Fawcettin menetelmät sopivat siihen korrektiin keskiluokkaiseen käytökseen, jota naisilta oletettiin: hänen mielestään maltillinen keskustelu, ei äänekäs protestointi, tuottaisi parhaan tuloksen.

Toisin kävi. Vuonna 1903 nekin parlamentin edustajat, jotka Fawcettin naisunioni oli onnistunut puhua puolelleen alkoivat kääntää takkiaan, perustellen kantaansa sillä etteivät naiset kuitenkaan ymmärtäisi politiikan monimutkaisia kiemuroita. Edistyksen hitaus ja valtaapitävien vähättelevä asenne alkoi nostattaa verenpainetta suffragettien keskuudessa. Pian Emmeline Pankhurstin ja hänen kahden tyttärensä Christabelin ja Sylvian ympärille kokoontui joukko naisia, jotka eivät jaksaneet nuokkua kotonaan pamfletteja rustaten. Tarvittiin vielä suorempaa toimintaa.

1900-luvun alun poliittinen ilmapiiri oli vielä hyvin herrakeskeinen: kun poliitikot pitivät julkisia puheita, kansa kuunteli hiljaa ja nöyrästi. Suffragetit kuitenkin alkoivat keskeyttää ministerien puheita huutelemalla epämukavia kysymyksiä äänioikeudesta (esim. Winston Churchillin puhe keskeytettiin tällä tavoin; Churchill jatkoi kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan). Kun poliitikkojen syvä hiljaisuus naisasioista vain jatkui, ihmisoikeuksiaan ajavat neidit ja rouvat heittäytyivät ennennäkemättömän rohkeiksi. He polttivat kirkkoja, rikkoivat ostoskatujen näyteikkunoita, ja kieltäytyivät maksamasta veroja. Kaiken tämän palkaksi suffragetteja pidätettiin, piestiin, ja pakkosyötettiin vankiloissa.

Naisten julkinen niskurointi ja hallituksen yhä kovenevat pakkokeinot olisivat hyvin todennäköisesti eskaloituneet yhä hurjistuvammaksi väkivallaksi - kävi vain niin, että toisenlainen väkivallan aalto pyyhki mukaansa niin poliitikot kuin suffragetitkin. Vuonna 1914 alkanut ensimmäinen maailmansota pisti jarrun mielenosoituksille. Käänteellä oli kuitenkin yllättävän positiivinen vaikutus naisten oikeuksiin, sillä miesten ollessa rintamalla hameväen hoidettavaksi jäivät kaikki kotirintaman työt. Sodan loppuessa naisten hyödyllisyys ja ajattelun kirkkaus viimein myönnettiin, ja Isossa-Britanniassa heille myönnettiin äänioikeus. Vaaliuurnille pääsivät kuitenkin vain 30 vuotta täyttäneet, taloudellisesti itsenäiset (tai taloudellisesti itsenäisen miehen kanssa naimisissa olevat), tai yliopiston käyneet naiset.

Tasa-arvo oli kuitenkin vielä kaukana, ja monissa muissa Euroopan maissa naiset saivat odotella vastaavaa lainuudistusta jopa vuosikymmeniä. Suomi oli sentään tämän kehityksen etunenässä: täällä naiset saivat äänioikeuden vuonna 1906, ensimmäisinä Euroopassa ja kolmantena koko maailmassa.

Toinen aalto

USA oli pitkään monella tapaa Eurooppaa edellä tasa-arvoasioissaan, ainakin mitä äänioikeuden laajuuteen tulee. Maassa oli kuitenkin paljon muita asioita, jotka olivat epäsuhdassa "land of the free" - moton kanssa; rotukysymys oli näistä päällimmäinen. Naiset ja orjat olivat lyöttäytyneet ideologisesti yhteen jo 1800-luvun puolivälissä, vaatien vapautta ja ihmisoikeuksia. Vaikka orjuus kiellettiin ja äänioikeus myönnettiin, tasa-arvo ei automattisesti seurannutkaan niin kuin oli toivottu. Kun mustat alkoivat 1960-luvulla jälleen kysellä oikeuksiensa perään - samalla kun opiskelijat osoittivat mieltään Vietnamin sotaa vastaan - nousivat naiset myös barrikadeille.

Toisen aallon naisliikkeen agenda keskittyi lähinnä perhe- ja työkysymyksiin, mutta koska sen kannattajat myös ymmärsivät että naisten epäsuhtainen asema oli sisäänrakennettu yhteiskunnan pilareihin, pyrki uusi feminismi nimenomaan kartoittamaan ja purkamaan kaikkia mahdollisia valtarakenteita sekä välttämään syrjintää (myös rotuun, ikään, ja seksuaalisuuteen liittyvää). Keskustelunavaajana on pidetty Betty Friedanin 1963 ilmestynyttä poleemista teosta The Feminine Mystique (Naisellisuuden harhat), joka kritisoi vallalla olevaa käsitystä keskiluokkaisesta perheenäidistä. Kirjassaan Friedan osoittaa, että älykkään, koulutetun ja/tai luovan naisen elämään on kuuluttava muutakin kuin olohuoneen värimaailman suunnittelua ja viikon ruokalistojen laatimista.

Friedanin keskiluokkaisen akateeminen ajattelutapa sai paljon kritiikkiä naisliikkeen sisällä, ja 70-luvulle tultaessa feministit alkoivat ottaa huomioon myös marginaalisempien ihmisryhmien oikeuksia ja ongelmia. Osaksi tästäkin syystä naisliike alkoi samalla vuosikymmenellä hajota pienempiin ryhmiin, jotka kukin ajoivat omaa agendaansa. Esimerkiksi pornon haitallisuudesta alettiin käydä tunteitakuumentavia keskusteluja.

70-lukulaisesta "naisten vapautusliikkeestä" on populaarikulttuuriin jäänyt elämään stereotypia rintaliivinsä roviolle heittävästä, iskulauseita huutelevasta naisesta. Vaikka toisen aallon feministit järjestivätkin kaikenlaisia hillittömiä tempauksia (mm. lampaan kruunaaminen Miss Amerikaksi), ei alusvaatteitten rituaalinen polttouhraaminen suinkaan kuulunut liikkeen initiaatioriitteihin.

Kolmas aalto

Vaikka edellisten sukupolvien feministit ovatkin saaneet aikaan suuria parannuksia naisten asemassa, ei tasa-arvoa ole vieläkään kaikilta osin saavutettu. Syrjinnän ja väkivallan rakenteet ovat yhä olemassa, ja näitten purkamiseen keskittyy myös kolmannen aallon naisliike, joka sai alkunsa 1990-luvulla.

Uutena haasteena feministeille näyttäytyvät globalisaatio ja sen mukaanaantuomat tasa-arvokysymykset. Myös transsukupuolisten oikeudet ja yleensäkin ihmisen seksuaaliseen identiteettiin liittyvät kysymykset ovat nousseet kolmannen aallon keskiöön. Viime aikojen tunnetuimpia feministifilosofeja on amerikkalainen Judith Butler, jonka teoriat sukupuolesta performanssina ovat kuohuttaneet tunteita ainakin akatemian sisällä.


Tunnettuja feministejä:

Henkilökohtaiset työkalut