Frances Burney

SHS

Loikkaa: valikkoon, hakuun
(1752 – 1840) Tämä pitkän ja monivivahteisen elämän elänyt nainen tunnetaan myös taiteilijanimellään Fanny Burney, sekä avioiduttuaan nimellä Madame d’Arblay.

Burney on yksi englantilaisen kirjallisuuden unohdetuista suuruuksista; on hyvin todennäköistä, että hänet tunnettaisiin vieläkin huonommin ellei hänen kollegansa Jane Austen olisi aikanaan niin innokkaasti fanittanut Burneyä. Fanny Burneyn klassikkotuotanto lepää suurimmalta osin hänen kahden varhaisen romaaninsa, Evelinan (1778) ja Cecilian (1782) varassa. Näiden lisäksi hän julkaisi vielä kaksi romaania, kahdeksan näytelmää sekä yhden elämänkerran; Burneyn päiväkirjoista ja kirjeistä koostettiin postuumisti teos The Diary of Fanny Burney, joka dokumentoi hänen pitkän elämänsä teini-iästä vanhuuteen asti. Näiden kirjallisten saavutusten valossa on hämmästyttävää, että Burney oli täysin itseoppinut - ja että hän ei vielä kahdeksanvuotiaana osannut lukea (tämä johtui todennäköisimmin siitä että hänen isänsä Charles Burney suosi Fannyn kahta vanhempaa sisarta joita piti viehättävämpinä ja fiksumpina, ja täten paremman koulutuksen ansaitsevina).

Ahdistavia aikoja Englannin hovissa

Kulttuuriuransa lisäksi Burney toimi vuodet 1785-90 kuningatar Charlotten hovineitinä; Frances itse olisi mieluummin keskittynyt kirjoittamiseen, mutta hänen isänsä himoitsi hoviyhteyden tuomaa mainetta ja kunniaa, ja tottelevaisen tytön ei auttanut muuta kuin taipua. Hulppeasta miljööstä huolimatta elämä kuningattaren vaatettajana ei ollut kaksista: hovinaisella ei saanut olla omaa elämää eikä yksityisyyttä; yöunet jäivät usein riittämättömiksi, ravinnonsaanti vähäiseksi, ja tämän lisäksi pitkät edustustilaisuudet rasittivat sekä fyysisesti että henkisesti. Vanhemmat leidit pompottivat kilttiä Burneyä - eikä tämän tietenkään sopinut pitää puoliaan. Kaiken tämän yllä lepäsi vankkumaton hovietiketti, joka mm. määräsi, että kuninkaallisille ei koskaan saanut kääntää selkäänsä (mikä johti pitkiin kävelymatkoihin takaperin raskaissa hovivaatteissa), eikä heitä koskaan saanut puhutella ensin (jonka on täytynyt johtaa todella hankaliin keskusteluihin).

Pikantin lisänsä Burneyn hoviahdistukseen toi itse monarkki, Yrjö III, joka oli suurimman osan ajasta kohtelias ja syrjäänvetäytyvä mies. Pahaksi onnekseen kuningas kärsi toistuvista mielisairauskohtauksista, jotka saivat hänet käyttäytymään arvolleen mitä sopimattomimmin; hän mm. jahtasi perästä ketä tahansa tielleen sattuvaa ihmistä - ja saatuaan tämän kiinni alkoi kiusata tätä katkeamattomalla puhevirralla. Moisesta käytöksestä ahdistui myös kuningatar Charlotte, jota muutenkin pelotti rakastamansa aviomiehen terveyden laatu.

Mielenterveys alkoi myös ailahdella Miss Burneyllä, joka sai tavata perhettä ja ystäviään vain aniharvoin, ja joka kaikesta ristipaineesta huolimatta yritti yhä olla kaikkien mieliksi. Usean vuoden eristyksestä seurasi vakava depressio, jota ajan tavan mukaisesti lääkittiin oopiumiannoksella ja kolmella lasillisella viiniä päivässä.

Yllättävä avioliitto ja muita episodeja

Viimein, isäänsä vedottuaan Burney pääsi pinteestä ja palasi ihmisten ilmoille. Hän oli tässä vaiheesssa jo aikansa standardien mukaan aikamoinen ikäneito, jolla ei juuri ollut toiveita perheen perustamisesta. Toisin kuitenkin kävi. Ranskan vallankumous rantautti Englannin kamaralle lukuisia maansa menettäneitä aristokraatteja, ja yhden tällaisen pelasti itselleen Frances. Hänellä oli jo varsin hyvä pohja monikulttuuriselle avioliitolle, sillä hänen äitinsä oli myös ollut ranskalaista sukua. Jälleen kerran isä-Burney olisi asettunut tyttärensä onnen tielle - Alexandre d'Arblay kun oli liian köyhä, maaton ja katolinen. Rakkaus meni onneksi velvollisuuden edelle, ja vaikka ei-niin-nuori pari eli avioliittonsa ensimmäiset vuodet suhteellisen vaatimattomissa oloissa, Frances ja Alexandre - sekä heidän poikansa Alexander - olivat päätökseensä tyytyväisiä. Frances jatkoi kirjoittamista - pääosin taloudellisista syistä; nämä myöhemmät tuotokset eivät kriitikkojen mielestä yllä aivan kahden ensimmäisen romaanin tasolle.

Avioliiton myötä Madame d'Arblayn elämänpiiri laajeni; vuosisadan vaihteessa hän asui kymmenen vuotta Ranskassa ja päätyipä jopa Belgiaan Waterloon taistelun alla. Varmasti kaikkein traumaattisin tapahtuma hänen elämässään oli kuitenkin vuonna 1811 suoritettu rinnanpoistoleikkaus, joka ajan tavan mukaan tapahtui ilman minkäänlaista puudutusta (jos ei lasketa lasillista viiniä). Jälkipolville on säilynyt Francesin kuvaus tästä erittäin tuskallisesta tapahtumasta (löytyy täältä - ei suositella herkkähermoisille). Koska 1800-luvun alun menetelmillä ei pystytty toteamaan, oliko d'Arblayn rintaa kalvanut patti syöpäkasvain vai ei, ei voida varmasti tietää pelastiko leikkaus hänen henkensä, vai lisäsikö se vain yhden riipivän episodin hänen elämäänsä. Joka tapauksessa tämä sitkeä nainen eli vielä kolmekymmentä vuotta leikkauksen jälkeen.

Alexandre d'Arblay ei ainakaan säästynyt syövältä; hän kuoli kyseiseen sairauteen vuonna 1818. Pian tämän jälkeen Frances muutti poikansa kanssa takaisin Englantiin, jossa pisti pakettiin kirjailijanuransa julkaisemalla isänsä muistelmat. Vuonna 1837 kuoli myös hänen ainoa lapsensa Alexander, ja Frances seurasi häntä haudan lepoon kolme vuotta myöhemmin.

Henkilökohtaiset työkalut