Hiukset

SHS

Loikkaa: valikkoon, hakuun
Ihmisen päätä peittävä karvoitus, joka on historian saatossa kokenut jos minkälaista muodonmuutosta. Hiusten malli on kertonut kantajansa sosiaalisesta luokasta, arvomaailmasta, ja temperamentista. 1600-luvulta lähtien eurooppalainen yläluokka alkoi pitää luonnollisia hiuksia hieman vulgaareina, ja siirtyi käyttämään peruukkeja yli parinsadan vuoden ajaksi.

Kuvassa oikealla on huomattavan hiuksekas henkilö, Itävallan keisarinna Elisabet (tuttavallisemmin Sisi). Ulkonäöstään muutenkin tarkka keisarinna uhrasi päivässä kolme tuntia kantapäihin ulottuvan hiusmassansa huoltoon; fyysisen työn tietenkin teki Sisin uskottu kampaaja, Fanny Angerer. Hiusten pesu ja kuivaus oli koko päivän vievä prosedyyri, mistä johtuen keisarinna pesetti tukkansa vain kerran kolmessa viikossa. Elisabetin suosima hoitoaine koostui konjakista ja kananmunista.

Sisällysluettelo

Kokovartalokarvoituksesta hiusverkkoon

Esiaikojen ihmisiä peitti enemmän tai vähemmän kattava karvapeite; evoluution edetessä haituvat alkoivat harveta, ja varsinkin naisilla tihein ja pisin karvoitus lokalisoitui ohimon yläpuolelle. Koska hiukset sijaitsevat niin lähellä kasvoja, niiden huomioarvo on aina ollut merkittävä, ja täten hiukset ovat kertoneet kantajastaan. Hiusten hauskin ominaisuus - niiden jatkuva kasvu - on siitä asti mahdollistanut mitä erilaisimpien kampausten luomisen.

Muinaisessa Egyptissä ihanteena oli pitkulainen kallonmuoto; tämä seikka oli tietenkin järkevin tuoda esiin poistamalla näkyvyyttä haittaavat hiukset sekä miehiltä että naisilta. Niille jotka suosivat pitempää hiusmallia oli tarjolla myös peruukkeja, joita voitiin pesettää ja vaihtaa kätevämmin kuin omia hiuksia.

Antiikin aikana oli ensin vallalla ajatus siitä, että pitkät hiukset symboloivat valtaa ja voimaa; täten mm. jumalilla ja sotureilla oli kunnon kuontalot. Hieman myöhemmin Kreikassa ja Roomassa miesten ja naisten hiusmallit alkoivat eriytyä, ja pian miehet tunnisti lyhyistä ja naiset pitkistä hiuksista. Sukupuolieron korostaminen johti siihen, että siinä missä miehet alkoivat suosia erittäin yksinkertaisia kampauksia, naisten hiusmallit kävivät yhä monimutkaisemmiksi. Erinäisiä hiuslisäkkeitä, nauhoja, pinnejä ja hiusverkkoja avukseen käyttäen roomattaret - usein luottokampaajansa avustuksella - loihtivat mitä mielikuvituksellisempia nutturoita ja kiharapilviä. Myös hiusten värjäys alkoi yleistyä; tuon ajan barbaarikansat värjäsivät tukkansa siniseksi, vihreäksi tai oranssiksi pelotellakseen vihollisia; antiikin naiset taas tähtäsivät luonnollisempiin sävyihin ja harmaiden häivyttämiseen.

Hieno nainen nyppii otsansa

Keskiaikaan yleensä yhdistetään synnintunto ja siitä johtuva koreilun välttäminen. Tavallinen kansa usein välttelikin turhaa koristautumista, mutta tämä johtui ehkä enemmän yleisistä resurssien puutteesta kuin suorasta jumalanpelosta taikka riskistä joutua poltetuksi noitana; ihmisillä on ollut aina - sukupuolesta ja sosiaalisesta luokasta riippumatta - suuri koristautumisenhalu, eikä tätä tendenssiä pystytty suitsimaan edes tällä suhteellisen hämärällä aikakaudella. Luostareissa tietenkin vallitsi yksimielinen kampauskäytäntö: naisten hiukset leikattiin pois nunnanvalan kunniaksi, miehille taas ajeltiin tonsuuri, päälakikalju. Näin kätevästi katkaistiin side turhamaiseen maalliseen elämään (ja arvatenkin vähennettiin myös syöpäläisten määrää).

Yläluokan naisten hiustyylit olivat tänäkin aikana moninaiset. Varhaiskeskiajalla muodissa olivat yksinkertaisemmat lettikampaukset, mutta 1300-luvulle tultaessa näkyvissä oli uusi trendi: korkean otsan saavuttaakseen naiset ajelivat tai nyppivät etuhiuksensa kokonaan pois, ja keräsivät loput kiehkurat päälaelle niskaa korostaakseen. Erinäiset hiusverkot, hatut ja muut päähärpäkkeet alkoivat vallata alaa ja täten naisten hiukset käytännössä hävisivät näkyvistä, tullen esiin vasta 1500-luvun lopussa.

Miesten keskiaikaiset hiustyylit olivat yleensä lyhyitä ja helppohoitoisia. Hiusten- ja parranleikkuuta ei kuitenkaan turhan usein harrastettu - sakset kun muistuttivat keritsimiä, ja täten koko toimitus oli lähinnä verrattavissa pieneen kirurgiseen operaatioon ainakin mitä sen mukavuuteen tulee. Myös miekkoset koristivat päätään suurenmoisilla hatuilla sydänkeskiajalta lähtien.

Trendikkäät punapäät

Renessanssiajan muotiin kuuluivat edelleen näyttävät päähineet ja itse hiukset olivat täten toisarvoisia; koska aikakaudelle oli ominaista varakkuuden esittely, myös päähineet olivat usein silkkiä tai samettia, ja jalokivillä koristeltuja. Vallasnaiset suosivat lettikampauksia, jotka yleensä ommeltiin tiukasti kokoon; tämä muoti toimikin hyvin aikana jolloin muotoilutuotteita oli rajoitetusti, ja hiuksia ei vaivauduttu pesemään edes joka viikko. Aikakauden loppua kohden hiukset tulivat pikkuhiljaa näkyviin: täten tarvittiin myös uusia kampausideoita.

1600-luvun vaihteessa Englannin kuningatar Elisabet aloitti uuden trendin kampaamalla punaiset, kiharat hiuksensa kasvoja kehystäviksi sykkyröiksi, jotka tekivät kasvoista sydämenmuotoiset. Tästä lähti liikkeelle euroopanlaajuinen innostus sekä punatukkaisuutta että kiharia hiuslisäkkeitä kohtaan. Ne, jotka eivät olleet luonnostaan punapäitä kokeilivat erinäisiä värjäystekniikoita, kuten viinin ja mausteiden seosta (ja myös Elisabeth joutui vanhempana turvautumaan peruukkiin).

Miesten hiuksissa renessanssi ei suurta muutosta saanut aikaan; erinäiset baskerimalliset hatut olivat hyvin muodikkaita (niitä suosi esim. Henrik VIII), ja entistä lyhyempi hiusmalli alkoi vallata alaa (pitihän herrasmiesten päästä esittelemään kallisarvoisia korvakorujaan). Kuitenkin 1600-luvun puolivälissä kasvateltiin jo olkapäille ulottuvaa kiharapilveä.

Barokin rehevät kiharat ja tulenarat etutukat

1600-luvun loppupuolella alkoi hiusmuodin saralla viimein tapahtua. Naiset heittivät hiusverkkonsa ja muut näkyvyyttä rajoittavat huntunsa nurkkaan, ja alkoivat eksperimentoida erilaisilla kiharakampauksilla. Barokin muutenkin valuvaan ja rehevään estetiikkaan sopivat isot kampaukset, joissa oli usean pituisia kiharoita siististi aseteltuina kasvojen ja kaulan ympärille. Yleensä jakaukset olivat viivasuoria ja päälakea nuolevia; otsaa reunustivat korkkiruuvikihararivit. Kampaus voitiin koristella nauhoilla ja helmillä.

Lyhyemmän tukan omaavat naishenkilöt saattoivat suosia ns. hurluberlu-tyyliä, jossa kiharat järjesteltiin (usein metalliverkon avulla) reunustamaan kasvoja symmetrisinä, hieman koirankorvia muistuttavina kimppuina. Muutenkin barokkiaika suosi kaikenlaisia tötteröitä ja painovoimaa uhmaavia viritelmiä päälaella; aikakauden lopulla naisten hiustornit saattoivat yltää jopa yli puolen metrin korkeuteen. Näihin fontange-nimisiin muotiluomuksiin vaadittiin sorminäppäryyden ja hyvien hermojen lisäksi aikamoisia määriä liimaa ja muita tahmaisia aineita (kuten kananmunanvalkuaista) pitämään kampausta koossa.

Vaikka kampausalan ammattilaisia on ollut olemassa jo ainakin muinaisen Egyptin ajoista lähtien, perustettiin Euroopan ensimmäinen hiussalonki vasta vuonna 1635 - minnepä muuallekaan kuin Pariisiin. Kun hiustornit kasvoivat kasvamistaan, ja hienostoleidit halusivat illasta toiseen erottua joukosta, tarvittiinkin ihmisiä, jotka ammatikseen ideoivat ja toteuttivat yhä räväkämpiä kampauksia. Myös julkkisten päähänpistoja seurattiin tarkasti; fontange sai esimerkiksi nimensä Ranskan kuninkaan rakastajattarelta Angelique de Fontanges'ilta, joka kadotti hattunsa metsästysretkellä, ja joutui improvisoimaan hallitsijan silmille sopivan kampauksen käyttämällä hiusnauhaa ja tuulen pörröttämiä hiuksiaan.

1600-luvun loppupuolen fontanget työllistivät hiuseksperttien lisäksi myös sairaanhoitohenkilökuntaa. Korkeaksi keoksi kasattu etutukka kaikkine vaadittavine koristehärpättimineen oli sekä epämukava että erittäin tulenarka. Näinpä aikakauden illallisjuhlat saattoivat hetkellisesti keskeytyä, kun muodinmukaisen naisihmisen hiuspehko hipaisi kattokruunua tai muuta kynttelikköä, ja roihahti iloiseen liekkiin.

Pitkistä hiuksista peruukkiin

Myös miesten hiusmuoti muuttui barokkiaikana. Vuosisadan puolivälin paikkeilla trendikkäät herrasmiehet suosivat pitkää, kiharaa mallia, johon voitiin yhdistää pujoparta ja rehvakkaat viikset. 1660-luvulta lähtien hiukset pitenivät entisestään. Tämä spanielimuoti tietenkin harmitti niitä, joiden hiustenkasvu oli heikkoa taikka olematonta. Onneksi ratkaisu oli lähellä.

Kuten muinaiset egyptiläiset olivat jo huomanneet, oli hiusten ainainen peseminen, kampaaminen ja asettelu työlästä hommaa. Lisäksi ajan hiustenhoitoregiimin on täytynyt olla varsin kuluttavaa kenen tahansa kutreille, eiväthän pesu-ja muotoilutuotteet olleet siitä hellävaraisimmasta päästä. Niinpä 1600-luvun loppupuolella päädyttiin päällisin puolin katsoen käytännölliseen ratkaisuun: omien hiusten sijaan alettiin käyttää peruukkia. Tämä trendi ei tietenkään saavuttanut koko Euroopan väestöä yhtä aikaa. Aluksi peruukkeja käyttivät vain aristokraattiset miehet, sitten myös naiset. 1800-luvulle tultaessa peruukki olikin jo palvelijan merkki. Barokkiajan peruukit olivat erityisen pitkiä ja reheviä; 1690-luvulla pöyhkeyttä vielä korostettiin kokoamalla hiuksia korkeiksi keoiksi ohimoille. Samalla hattumuoti alkoi vaihtua lerppalierisestä musketöörimallista kevyemmäksi, kolmikolkkaiseksi malliksi.

Peruukkeja, puuteria ja pieneliöitä

Rokokooaika oli - jos mahdollista - vieläkin näyttävämpää ja koreampaa kuin barokki. Varsinkin naisten muoti paisui vuosisadan loppua kohden sekä pituus- että leveyssuunnassa; siinä missä mekkoa kannattelivat leveät panierit, pään päälle saatiin lisävolyymia pöyheällä peruukilla ja erinäisillä lisävarusteilla. Sen lisäksi, että hiustorni oli niin suuri, että sen kantaja joutui matkustamaan juhliin vaunujensa pohjalla istuen, korostettiin sen mahtavuutta ruseteilla, jalokivillä, ja mitä mielikuvituksellisimmilla asetelmilla, joihin kuului hedelmiä, laivoja, taikka ihan oikeita lintuhäkkejä asukkeineen. 1770-luvun Ranskassa oli hetken muotia pouf à sentiment-kampaus, johon ympättiin muotokuva kantajansa lapsista, koirasta, tai lemmikkilinnusta; kuva ympäröitiin yleensä isän tai rakastajan hiuksilla. Vuosisadan loppupuolella englantilainen muodin edelläkävijä Devonshiren herttuatar Georgiana teki trendikkääksi leveälieriset hatut, jotka keikkuivat painovoimaa uhaten peruukin päällä.

Miesten peruukit taas muuntuivat barokin uhkeasta laamankarvakasasta elegantimpaan malliin, johon yleensä kuului poninhäntä ja pari sievää sivukiharaa. Peruukin takaosaan voitiin myös kiinnittää pieni kangaspussi, johon hiusten latvat kerättiin; tämä esti takin- ja paidankauluksen pilaavat pomada- ja puuteritahrat. Herrasmiehen asun kruunasi asuun mätsäävä kolmikolkkahattu (jota ainakin hovitilaisuuksissa kannettiin kainalossa). 1770- ja 1780-luvuilla myös miesten peruukit alkoivat osoittaa ylenemisen merkkejä; lupaavasti alkaneen korkeuden kasvun katkaisi kuitenkin Ranskan vallankumous.

Does my head look big in this?

Toisin kuin elokuvat antavat ymmärtää, 1700-luvun peruukit eivät olleet valkeita polyesteriesityksiä, vaan usein oikeasta ihmishiuksesta (tai mm. jakin karvasta) tehtyjä taideteoksia, jotka viimeisteltiin puuterilla (joka oli tilaisuudesta riippuen vaaleaa tai värillistä). Peruukkipuuteri valmistettiin tärkkelyksestä (esim. peruna- tai riisijauhosta; vehnäjauhon käyttöä paheksuttiin hyvän ruoka-aineen tuhlauksena), sekä erinäisistä väri- ja hajuaineista. Koska kuiva puuteri tarttuu heikosti kuivaan hiukseen, piti peruukki ensin 'voidella' pomadalla, jonka jälkeen jauhetta tupsutettiin liberaalisti yltympäriinsä. Tämä operaatio suoritettiin yleensä erillisessä puuteroimishuoneessa, ymmärrettävistä siisteyssyistä.

Koska rokokooaika ei ollut lähtökohtaisestikaan siitä hygieenisemmästä päästä, peruukit saivat myös pian lukuisia alivuokralaisia, jotka siirtyivät emäntänsä tai isäntänsä päänahkaan mylläämään. Täitä ja muita pikkuelukoita yritettiin torjua - vaihtelevalla menestyksellä - täiansojen avulla. Kuten barokkiaikana, korkeat, puuteroidut hiuslaitteet johtivat myös toisenlaisiin epämukaviin tilanteisiin: yksi kynttilänliekin nuolaisu voi sytyttää koko komeuden palamaan - usein kohtalokkain seurauksin. Roihahtipa erään epäonnisen leidin hiuslaite liekkeihin salamaniskusta (lue koko skandalöösi tarina täällä!

Varsinkin Englannissa miesten peruukkimuoti saavutti lakipisteensä ns. macaronien tyylissä 1700-luvun puolivälissä. Nämä aikansa metroseksuaalit ottivat vaikutteita varsinkin Ranskan ja Italian vaatetus- ja ruuanlaittoannista, ja veivät nämä trendit huippuunsa liioittelemalla joka aspektia. Macaronien peruukit olivat epäkäytännöllisen korkeita ja usein pastellinsävyisiä; komeuden kruunasi hiuskeon päällä keikkuva pikkuruinen hattu. Ei ehkä ole ihmekään, että seuraavan vuosisadan miehet halusivat palata takaisin maan pinnalle ainakin pukeutumisasioissa.

On kuitenkin muistettava, että siinä missä hovipukuinen aristokraatti saattoi käyttää suurimman osan päivästä asunsa ja kampauksensa rakentamiseen, ja patsastella sitten moisessa epämukavuudessa muutaman tunnin, eivät suurperuukit suinkaan olleet suurimman osan arkipäivää. Rahvas sai tyytyä omiin hiuksiinsa, taikka partureiden halpiskorista ongittuihin peruukkeihin. Myös monet rokokooleidit suosivat yksinkertaisempia hiuslaitteita; esim. Pompadourin markiisitar tuli tunnetuksi päänmyötäisestä kampauksesta. Toisaalta, peruukit alkoivat kasvaa vasta Pompadourin kuoleman jälkeen, saavuttaen lakipisteensä Ranskan vallankumouksen aikoihin.

Hiusmuodin vallankumous

Vapauden, veljeyden, ja tasa-arvon ideologia ulottui luonnollisesti myös muotiin. 1800-luvun taitteen aikoihin miehet heittivät polvihousunsa ja silkkisukkansa nurkkaan, ja alkoivat käyttää täyspitkiä housuja. Aristokratian huikentelevaisuudesta muistuttavat karamellivärit jäivät historiaan, ja monet herrasmiehet Beau Brummellin esimerkkiä seuraten alkoivat käyttää tummia pukuja ja tahrattoman valkeita paitoja ja solmukkeita, sekä vaihtoivat peruukkinsa hygieenisempään lyhyeen hiusmalliin, joka kulki ainakin Englannissa nimellä á la Brutus. Yksinkertaisuus oli siis muotia, ja inspiraatiota haettiin varsinkin antiikin suurmiehiltä. Brittein saarilla peruukittomuus oli myös taloudellinen valinta - olihan maan hallitus lätkäissyt vuonna 1795 hiuspuuterin veron alaiseksi.

Peruukit - samoin kuin polvihousut - konnotoivat perinnettä, lakia ja järjestystä. Tämän vuoksi vanhemmat herrasmiehet, upseerit, tuomarit, lääkärit ja muut arvostetuissa asemissa olevat henkilöt jatkoivat peruukin käyttöä; myös hovitilaisuuksiin piti saapuman puuteroiduissa lainahiuksissa ja lyhyissä lahkeissa. Peruukki oli myös lojaalisuuden merkki; tästä syystä miespuoliset palvelijat käyttivät peruukkeja (ja polvihousuja) vielä pitkälle 1800-luvun puolelle ainakin sisätöissä ollessaan.

Pomadan ja puuterin sijaan herrasmiehet alkoivat käyttää hiusvahaa kampaustensa muotoiluun - ja saattoipa muodinmukainen miekkonen sipaista myös vähän vahaa pulisonkeihinsa, olihan poskiparta tullut pitkästä aikaa muotiin. Pulisonkien voittokulku jatkui - muun naamakarvoituksen ohella - koko 1800-luvun, kunnes ensimmäinen maailmansota kaasunaamareineen teki lopun tästä hauskasta muodista.

Siinä missä konservatiivisempi miekkonen suki tyylinsä antiikin malleja silmälläpitäen, oli romanttisemman (tai jopa byronisen) mielenlaadun omaaville tarjolla radikaalimpiakin malleja. Pelästynyt pöllö (Frightened owl) -nimisen villin hiustyylin sai aikaan kasvattamalla hiuksensa oikein pitkiksi. Hapsottavat kutrit muotoiltiin pöyheiksi hiusvahan avulla (pöllömäistä tekstuuria lisäsi se, että tätä kampausta ei pesty kovin usein).

Uusantiikin aikakausi

Naisille muodin muutos oli vieläkin radikaalimpi ja se koetteli soveliaisuuden rajoja monella tavalla. Leveät hameet ja pinkeät korsetit olivat yht'äkkiä tavattoman passé: moderni nainen käytti antiikin kreikan inspiroimaa, empirelinjaista musliinimekkoa, jonka alle oli siveellisyyden nimissä puettava pitkäpunttiset alushousut. Myös hiusmuodissa haettiin vaikutteita antiikin malleista, ja erinäiset 'luonnolliset' kiharanutturat kokivat uuden tulemisen. Kaikkein radikaaleimmat leidit kuitenkin pätkäisivät lettinsä shokeeraavan lyhyeksi: empireaika onkin ensimmäinen aikakausi Euroopassa, joka soi naisille mahdollisuuden esiintyä julkisesti lyhyissä hiuksissa. Tämä trendi oli kuitenkin vain muutaman uskaliaan kokeilu, ja painui pian uusien muotivirtausten alle palatakseen trendikkääksi vasta noin sata vuotta myöhemmin.

Uusvanha, hyvin koossa pysyvä ja suhteellisen kompakti kampaus antoi myös uuden syyn pitää hattua. 1800-luvun alun keksintö oli bonetti, kasvot kauniisti kehystävä sekä kesä- että talvikäyttöön soveltuva hattu, jonka nauhat solmittiin leuan alle rusetiksi. Vanhemmat naishenkilöt pitivät myös sisätiloissa päänsä piilossa pitsisen tai muusta ohuesta kankaasta valmistetun myssyn avulla.

Viktoriaanisia väkerryksiä

1800-luvulla eurooppalaisessa kulttuurissa tapahtui käänne perhekeskeisempään suuntaan; siinä missä 1700-luvun aristokraattinen nainen saattoi seilata huvituksesta toiseen sen suuremmin jälkikasvustaan välittämättä, oletettiin hänen viktoriaanisen seuraajansa keskittyvän nimenoman lastensa ja miehensä hyvinvoinnin edistämiseen. Kodista tuli naisen - sekä naineen että naimattoman - elämän keskuspaikka, josta ideaalitapauksessa poistuttiin vain kirkkoon tai jotain soveliasta hyväntekeväisyystyötä tekemään. Myös tietty sentimentaalisuus leimasi tämän ajanjakson ajattelua; tämän eetoksen oivia manifestaatioita ovat hiuskorut, joista enemmän asiaa alempana.

Naisten hiusmuoti 1800-luvulla

Koska muoti on syklittäistä, mutta saman toisto tylsää, tapahtui 1800-luvun puolivälin hiusmuodissa sekä tietynlainen paluu entiseen, samalla kun myös uusia vaikutteita omaksuttiin. Vallankumouksen mäiskettä seurasi pitkä konservatiivisuuden aikakausi, jolle nimensä on antanut Yhdistyneen Kuningaskunnan sangen hapannaamainen monarkki, Viktoria. Siinä missä empireajan nainen oli ainakin oman vaatepartensa sisällä kokenut hyvinkin suurta liikkuvuutta, puristi viktoriaaninen moraali- ja estetiikkakäsitys hameväen entistä tiukempaan kuosiin. Koska hieno nainen oli ennen kaikkea siveä, ei hänen sopinut muunnella ulkonäköään kosmetiikalla: tämän vuoksi 1800-luvun keski- ja loppupuolen hiusmuoti kammosi kaikkea 'luonnotonta', kuten peruukkeja, hiusvärejä ja yletöntä toppausta. Tämä ei tietenkään estänyt naisia käyttämästä luonnollisia värjäyskeinoja (kuten sitruunanmehua), taikka erinäisiä hiuslisäkkeitä ja -koristeita.

1820-luvun paikkeilla empiretyyli alkoi jäädä historiaan, ja sen korvasi porvarillisempi muoti, joka Pohjois-Euroopassa kulkee nimellä biedermeier. Samalla kun naisten siluetti alkoi taas pönäköityä leveiden hihojen ja useiden alushameiden pönkittämien mekkojen myötä, myös kampauksiin tuli uutta volyymiä. Erilaiset korkkiruuvikihararakennelmat valtasivat alaa, eivätkä oikeastaan väistyneet koko vuosisadan aikana; 1830-luvulla oli muotia järjestellä kiharat tiukan symmetrisesti korvien yläpuolelle (kuva oikealla). Myös erilaiset lettikampaukset olivat suosittuja. Iltamenoja varten hiuksia koristeltiin nauhoilla, jalokivillä, turbaaneilla tai diadeemeillä. Jakaus vedettiin mielellään keskelle päätä.

Yksinkertainen on kaunista - ainakin vähän aikaa

1840-luvulla tuli muotiin sileämpi, yksinkertaisempi kampaus, jossa hiukset vedettiin tiukalle takaraivonutturalle. Etuhiukset saatettiin kihartaa kasvoja kehystämään, taikka koottiin barokkityyliseksi spanielinkorviksi sivuille. Muutenkin muoti 1840- ja 50-luvuilla on huomattavasti vähemmän rimssuista kuin edeltävän tai varsinkaan seuraavien vuosikymmenten tyyli. Ulos lähdettäessä päähän vedettiin empireajoilta tuttu bonetti, sillä kukaan itseäänkunnioittava nainen ei kuljeskellut kaiken kansan nähtävänä pää paljaana.

Vuosisadan puolenvälin merkittävin muotiluomus oli tietenkin krinoliini; tämä puolipallo vetikin huomiota alavartaloa kohden, ja hiusmuodissa ei tapahtunut mitään kovinkaan radikaalia 1870-luvulle asti. 1860-luvun leidit saattoivat kietaista nutturansa hiusverkon suojiin, taikka tunkea päähänsä rimssuilla ja ruseteilla koristellun bonetin.

Puolipallosta pilariksi

1870-luvulla muodikas siluetti muuttui varsin radikaalisti: hameet kapenivat ja niiden painopiste siirrettin taakse turnyyrin avulla. Samalla sileät niskanutturakampaukset jäivät historiaan; naisen korkeaa ja kapeaa muotoa korostettiin päälaelle kasatulla kiharapehkolla. Jos omaa tukkaa ei ollut tarpeeksi, voitiin volyymiä lisätä hiuslisäkkeillä. Katolisissa maissa kampauksiin kelpaavaa hiusta sai kätevästi luostareista (leikattiinhan nunnanvalan antaneilta aina hiukset, eikä hyvää ainetta kannattanut heittää hukkaan). Muualla hiuksia diilattiin mm. pakkotyölaitoksiin joutuneitten köyhien päistä; myös monet nuoret naiset saattoivat rahapulassaan myydä lettinsä paikalliselle kampaajalle.

Seuraavan vuosikymmenen aikana nuttura seilasi pitkin takaraivoa, yleensä korreloiden hameen muodon kanssa: mitä kapeampi hame, sitä korkeampi nuttura. Vuosisadan viimeisen vuosikymmenen aikana alettiin suosia pöyheämpää nutturamallia, jossa hiukset kerättiin keskelle päätä leveäksi keoksi. Lisää muhkeutta varsinkin ohimoille saatiin käyttämällä joko hiuksista tai muusta pehmeästä materiaalista tehtyä ns. rottaa.

Myös hattumuoti muuttui. Koska bonettia oli mahdotonta käyttää etupainoisen nutturan kanssa, alkoivat naiset suosia pienempiä, usein otsalla keikkuvia hattusia. Tällaisia muotiluomuksia oli myös hauska koristella mitä mielikuvituksellisimmalla tilpehöörillä; tietyllä tapaa 1800-luvun loppu olikin paluu rokokooajan hullutuksiin, ja pään päällä näkyi taas kukkia, pikkulintuja (joko kokonaisia tai pelkkiä siipiä), hyönteisiä, hedelmiä ja vihanneksia suloisessa rimssujen ja röyhelöiden sekamelskassa. Kuitenkin viktoriaaninen muoti oli paljon pikkusievempää kuin rohkea rokokoo, ja hattujen koko oli paljon vaatimattomampi.

Miesten hiusmuoti 1800-luvulla

Siinä missä naisten hiukset - ja muukin muoti - kokivat monia muodonmuutoksia 1800-luvun aikana, jähmettyi miesten muoti aikalailla vuosisadan alun muottiin (mistä se ei ole pääpiirteittäin irronnut vielä tänä päivänäkään). Herrasmiehen vaatetus oli enenemässä määrin vakavaa, konservatiivista ja tummansävyistä; peruukit jäivät historiaan ja miehet alkoivat suosia käytännöllisiä, varsin lyhyitä kampauksia. Vuosisadan alussa kiharat kutrit olivat erittäin trendikkäitä; vuosisadan kuluessa hiusmalli sileni ja lyheni entisestään, samalla kun karvaa alkoi kasautua muualle naamaan.

Viktoriaanisen ajan näkyvin muutos olivatkin pulisongit, jotka saivat nyt rehottaa miekkosten poskilla varsin vapaasti. Myös muunlainen naamakarvoitus teki paluun pitkästä aikaa: kunnon viiksiä ei oltukaan nähty seurapiireissä sitten 1600-luvun alun, ja herrasmiehet tekivätkin kaikkensa kompensoidakseen tätä lähes kahdensadan vuoden sileätä jaksoa. Ison-Britannian armeijan upseerit olivat jopa velvoitettuja kasvattamaan viikset (tämä käytäntö loppui vasta ensimmäisen maailmansodan kaasunaamareihin). Koska 1800-luku oli myös kiihkeän kekseliäisyyden aikaa, kehiteltiin viiksiniekoille erinäisiä elämää helpottavia apuvälineitä (mm. lusikoita, laseja - ja jopa viiksenpitimiä yökäyttöön).

Kuten naisetkin, kunnialliset 1800-luvun miehet peittivät päänsä mennessään ulos. 1700-luvulla niin suositut kaksi- ja kolmikolkkahatut alkoivat jäädä pois muodista uuden vuosisadan vaihteessa, ja niiden tilalle tuli viktoriaanisen ajan tunnusmerkki, silinterihattu. Yhä korkeammaksi kasvava tötsä ei ollut mitenkään käytännöllinen kapine (ja sanotaampa sen säikytelleen pahaa-aavistamattomia naisihmisiäkin), ja siksi monet miehet suosivat matalampia malleja ja olkihattuja vähemmän formaaleissa tilaisuuksisssa. 1850-luvulla Englannissa keksittiin knallihattu, josta tuli työväenluokan suosima asuste ennen kuin 1900-luvulla lakimiehet ja tilintarkastajat omivat sen käyttöönsä.

Hiuskorujen hienovarainen taide

Aikana, jolloin valokuvaus vasta otti ensiaskeleitaan, tarvittiin läheisen olemuksen ikuistamiseksi taitava muotokuva- tai miniatyyrimaalari. Jos kuitenkin halusi hieman kouriintuntuvamman - ja huomattavasti halvemman - todisteen rakkaansa olemuksesta, saattoi tehdä niinkuin pariskunnat ovat ammoisista ajoista tehneet: poikkaista pätkän toisen hiuksista, ja tallettaa kiehkuran johonkin tarpeeksi sentimentaaliseen paikkaan.

Pikkutarkkaa käsityötä kaihtamattomat viktoriaaniset naisihmiset keksivät vieläkin monimutkaisemman - ja nykyihmisen mielestä makaaberimman - tavan esitellä lähimmäistensä hiuksia ja myös tallettaa niitä jälkipolville. He ottivat joko elävän tai kuolleen perheenjäsenen tai ystävän päästä tarvittavan määrän kiehkuroita, ja näpersivät niistä mitä mielikuvituksellisimpia taideteoksia ja koruja, joita pidettiin esillä kuin mitä tahansa muitakin tarve- tai arvoesineitä.

Ehkä suosituimpia kaikista olivat hiuksista kudotut sormukset ja rintakorut (ks. kuva); kuitenkin kutreista voitiin tehdä, tai niillä koristella muitakin tarvekaluja, kuten mm. kaulakoruja, solmioneuloja, kasseja ja käsilaukkuja, kirjanmerkkejä ja jopa ratsupiiskoja. Koruja varten hiukset usein kudottiin pyöreiksi tai tammenterhomaisiksi 'helmiksi'.

Koruja varten kerätyt hiukset lajiteltiin pituuden mukaan, pestiin ja kuivattiin. Vasta tämän jälkeen alkoi varsinainen kutomisvaihe. Hiuskoruja valmistettiin erinäisillä tekniikoilla (esim. virkkaamalla); useinmiten käytössä oli silinterihattua muistuttava työpöytä, jonka päällä hiuksia pystyi 'kutomaan' pienten lyijypainojen avulla. Vaikka anglo-amerikkalaisista hiuskoruista on tällä hetkellä saatavissa eniten tietoa, on vastaavaa toimintaa harrastettu mm. Japanissa ja Ruotsissa (jossa perinne on säilynyt kaikkein pisimpään).

Lisää tietoa ja kuvia hiuskoruista löytyy esim. täältä.

1900-luku: muodista toiseen

20. vuosisata sai todistaa ainakin eurooppalaisen elämänrytmin huomattavaa nopeutumista. Tämä näkyy luonnollisesti myös muodissa, jota auttoivat levittämään aikakauden keksinnöt, kuten elokuvat ja muut massamediat. Naisten hiusmuoti muuttui radikaalisti muutaman vuosikymmenen välein: vuosisadan alun pöyhkeästä, matamimallisesta hiuspilvestä siirryttiin 20-luvulla shokeeraavan lyhyeen, mutta huomattavasti käytännöllisempään polkkatukkaan. 1960-luvulle tultaessa oltiin taas päästy suurten kampausten makuun - kun taas 20 vuotta myöhemmin muodissa olivat jälleen maskuliinisempaa linjaa tavoittelevat hiukset.

Miesten kampaukset ovat vapautuneet verrattain hitaasti; 60-luvun puoliväliin saakka siistin miehen ideaaliin kuului varsin lyhyeksi leikattu ja siististi kammattu tukka. Vasta Beatles-buumin rantauduttua Atlantin molemmin puolin alkoi nuoriso kyseenalaistaa lyhyiden hiusten 'luonnollisuutta'.

Isot hiukset, vielä isommat hatut

1900-luvun pari ensimmäistä vuosikymmentä mentiin suurinpiirtein edellisen vuosisadan malliin: naisten muoti oli enenevässä määrin kapeaa ja pilarimaista. Vaikutteita haettiin - mistäpä muualta kuin - antiikista ja sen kertaustyyleistä. Jotain uuttakin oli otettu mukaan: hiusmuoti ei perustunut kreikkalaistyylisille kiharanutturoille (kuten sata vuotta sitten empiren aikaan), vaan muhkeille, keskelle päätä keskittyville, painovoimaa iloisesti uhmaaville kampauksille.

Mahtavat nutturat eivät suinkaan syntyneet pelkän tupeerauksen tai pyhän hengen avulla: ne rakennettiin omasta tai ostohiuksesta (tai hevosen jouhesta) tehtyjen pehmusteiden ympärille. Muulle maailmalle näkyvä osa sitten kiharrettiin, taikka kammattiin sileästi hiustyynyn päälle. Tällä metodilla oli kaksi hyvää puolta: ensiksi se helpotti kampauksen tekoa ja lisäsi sen kestävyyttä; toiseksi nutturan päälle oli myös hattuneulojen avulla hyvä ympätä muodikas leveälierinen hattu.

Muhkeiden hiuslaitteiden jokapäiväinen väsääminen aiheutti tietenkin myös ongelmia. Kutrien jatkuva kihartaminen tulikuumilla piippausraudoilla verotti usean daamin karvoitusta. Myös ongelman ratkaisuksi kehitetty permanentti oli alkuaikoinaan vähemmän toimiva ratkaisu: metodin kehittäjä, saksalainen Karl Nessler, eksperimentoi ensin vaimonsa hiuksilla - silllä seurauksella, että naisparan hiukset sulivat tykkänään pois, eivätkä vain kerran, vaan kahdesti. Varhainen permanetti oli myös hyvin aikaavievä prosessi: kiharoiden asettuminen kesti kuusi tuntia.

Emansipoitua vaiko ei?

Vuosisadan alun muotivirtaukset ja -filosofiat olivat lievästi sanottuna ristiriitaisia. Taiteilijapiirejä ravisuttanut jugend-tyyli vaikutti myös pukeutumiseen ja hiusmuotiin, tuoden muuten niin suoraselkäiseen aikaan mystisiä ja luonnonläheisiä vaikutteita. Toisaalta naisten liikkuvuus lisääntyi (esim. autoilun yleistymisen myötä), ja vaativatpa suffragetit jopa äänioikeutta kauniimmalle sukupuolelle. Tästä seurasi naisten muodin pragmatisoituminen.

Ajan ihannenainen oli kuitenkin amerikkalainen Gibson girl, reipas, mukautuvainen, ja sensuelli pakkaus, jonka päällimmäisenä tehtävänä oli miesten elämän ilahduttaminen. Samalla kun Gibson girl oli eloisa ja liikunnallinenkin, piti hän huomattavat kurvinsa koossa ns. "terveys"korsetin avulla. Toisin kuin usein ajatellaan, kureliivit eivät olleet kireimmillään Viktorian hallituskaudella 1800-luvulla; monet naiset pääsivät korsetinkiristelyn makuun vasta kuningas Edvard VII:n valtakaudella, jolloin korrekti leidi kulki ankkamaisesti rinta (ja nimenomaan yksi rinta - aikakauden etumuspakettia kutsutaan nimellä monobosom) ja takapuoli törröttäen.

1920-luku: katkotut kutrit

Vaikka lyhyitä kampauksia olikin jo nähty naisilla Ranskan vallankumouksen hulinavuosien jälkeen, istui pitkähiuksisuuden perinne niin tiukassa, ettei trendi ottanut kipinää vielä 1800-luvulla. Seuraavan vuosisadan alussa asenneilmasto oli jo lauhtunut sen verran, että hiuksensa poikkaissutta naista ei pidetty epämoraalisena - ainakaan kovin kauaa. Kehityksen kärjessä kulkivat aikansa näkyvimmät naiset - Hollywoodin mykkäfilmien tähdet, joiden elämää ihailtiin, kauhisteltiin ja tirkisteltiin häpeilemättä, ja joiden pukeutumista ja kampauksia matkittiin melkein yhtä liberaalisti. Varsinkin aikansa seksisymboli Louise Brooks kulki trendien edellä; hänen tumma, lyhyt polkkatukkansa onkin säilyttänyt käyttökelpoisuutensa näihin päiviin saakka.

Lyhyiden hiuksien suosioon vaikutti ajan muutenkin vapautunut eetos: korsetit alkoivat pikkuhiljaa keventyä, hameenhelmat lyhetä, ja nähtiinpä joidenkin radikaalien neitosten sormissa myös savukkeita yhtälailla kuin huulipuniakin. Tietty poikamaisuus - tai ainakin androgyynisyys - leimasikin 20-luvun muotia; aikakauden siluetti imarteli eniten atleettisia ja kurvittomia naisia. Myös tervehenkistä ulkoilmaelämää painotettiin entistä enemmän, ja rusketuksesta tuli ensimmäistä kertaa muodikasta. Modernin elämän hulinassa pitkät kutrit olisivat olleet vain haittona.

Pitkistä hiuksista luopuminen ei tietenkään tarkoittanut sitä, että kampaajia tai erityisiä hiustenhoitovälineitä- ja aineita ei olisi enää tarvittu - päinvastoin. 20-luvun tunnetuin hiusmuoti, Marcel-kiharat, vaativat onnistuakseen varsin paljon ammattitaitoa ja erinäisiä laitteita ja kemikaaleja. Marcel-kiharoiden periaate oli keksitty jo 1800-luvun lopulla, mutta vasta sähkökihartimen keksiminen vuonna 1924 teki tästä prosedyyristä suhteellisen turvallisen ja vaivattoman. Kotioloissa samanlaiset kiharat voitiin saada aikaan käsityön ja kärsivällisyyden avulla.

Samalla kun hiusmuoti muuttui radikaalisti, muuttui myös hattujen muoto. Edvardiaanisen ajan pesusoikkomallista siirryttiin pikkuhiljaa kohti täysin lieritöntä, patamallista cloche-hattua. Patahattua pidettiin syvälle silmille vedettynä, mistä johtuu myös 20-luvun tyypillinen päänasento, joka vaikuttaa siltä kuin nainen tutkailisi maailmaa nenänvarttaan pitkin.

Skandalöösit polkkatukat

20-luvun flapper-tytöt olivatkin varsin kaukana edellisen sukupolven Gibson girl-ideaalista. Pikkusievän naisellisuuden sijaan aikakausi korosti sukupuolien samankaltaisuutta (olihan Ensimmäinen maailmansota todistanut, että naisista oli huolehtimaan kaikenlaisista työtehtävistä), samalla kun se levensi kuilua vanhempaan sukupolveen. Niinpä nuoriso hippasi yökaudet kuunnellen jazzia, tanssien charlestonia ja muita reipashenkisiä muotitansseja, ja maasta riippuen nautiskeli alkoholia joko salassa tai täysin julkisesti.

Siinä missä nuoret ottivat moraalien löystymisen vastaan avosylin, aiheutti flapper-tyyli närää konservatiivisemmissa piireissä. Joitakin äitejä huoletti se, etteivät he enää pystyneet erottamaan poikiaan ja tyttäriään toisistaan. Polkkatukkien on sanottu aiheuttaneen useita avioeroja, ja monet papit saarnasivat lyhythiuksisten naisten olevan 'epänaisellisia' ja kadotukseen tuomittuja. Lääkärit epäilivät, että niskan paljastava kampaus saattaisi aiheuttaa päänsärkyä. Myös (miesvaltainen) kampaamoala niskuroi, kun yhtäkkiä hiussalongit täyttyivät polkkatukkaa kinuavista naisista; nämä protestit lakkasivat pian, kun huomattiin että naisasiakkaat toivat kampaamoihin ainakin yhtä paljon pätäkkää kuin miehet.

1930- ja 40-luvut: kiharapilven paluu

1930-luvun alkupuoliskon muoti ei vielä suuresti poikennut edeltävän vuosikymmenen tyyleistä. Yleisenä trendinä oli kuitenkin tietty naisellisuuden - ja varsinkin kurvikkuuden - paluu, ja tämä mieltymys pehmenneisiin linjoihin näkyi myös hiusmallien ja hattujen suunnittelussa.

Kiharat olivat siis muotia. 30-luvun muodikas nainen kasvatti hiuksensa hieman pidemmiksi, niin että niistä sai sommiteltua ns. sormikiharoita kasvoja ja niskaa kehystämään. Hyvän sorminäppäryyden (tai luottokampaajan) omaava saattoi rullata hiuksensa erinäisiksi makkaroiksi pitkin päätä. Kiharakampauksen kruunasi tietenkin hattu, joka tällä vuosikymmenellä oli usein leveälierinen ja toiselle korvalliselle kiinnitetty. Myös hiusten värjääminen alkoi tulla muotiin; tässäkin asiassa Hollywoodin tähdet toimivat tiennäyttäjinä.

Hollywood-glamour viehätti ihmisiä varmasti myös siksi, että Amerikassa ja Euroopassa jylläävä taloudellinen taantuma teki monien elämän harmaaksi. Musikaalien ja muiden audiovisuaalisten spektaakkelien maailmaan oli siten houkuttelevaa uppoutua - ja tähtien asusteita ja kampauksia jäljittelemällä saattoi pitkittää illuusiota paremmasta elämästä.

1930-luvun suosituimpia elokuvatähtiä oli ruotsalaissyntyinen Greta Garbo, jonka skandinaavisen viileä habitus sai paljon jäljittelijöitä. Myös hänen puolipitkät kiharansa olivat aikanaan supermuodikkaat.

Sota-aika: enemmän on enemmän

Toisen maailmansodan sytyttyä astui taas voimaan säännöstely. Ruoka-aineiden rajallisen saatavuuden lisäksi tämä tarkoitti myös kankaiden ja kenkien yleistä niukkuutta (joka jatkui monissa maissa vielä pitkään sodan jälkeenkin). Muutenkin vaatemuoti muuttui käytännöllisempään suuntaan; miesten ollessa rintamalla naiset siirtyivät kaikenlaisiin töihin ja omaksuivat täten pitkät housut osana arkista pukeutumista. Koneita työkseen käyttävät naiset joutuivat peittämään hiuksensa huiveilla etteivät kutrit olisi huristaneet masiinoiden syövereihin. Näistä seikoista johtuen kotirintaman naiset alkoivat vapaa-aikanaan panostaa entistä enemmän näyttäviin kampauksiin; 1940-luvun väkerrykset vetävätkin vertoja viktoriaanisille virityksille ainakin mitä näyttävyyteen tulee.

Sota-aikana tietenkin naisellisuutta oli myös syytä jollain tavalla korostaa, ja pitää mielessä rauhanajan mahdollisuus ja paluu vanhoihin arvoihin. Täten hiuksia alettiin pitkästä aikaa kasvattaa pitemmiksi - mikä johti taas entistä muhkeampiin kampauksiin. Yksinkertaisuuteen mieltynyt nainen saattoi jäljitellä Lauren Bacallin olkapäille valuvaa kiharapilveä; enemmän kärsivällisyyttä omaava henkilö taas vietti aikaansa kihartaen, pinnittäen, kammaten ja peilaten. Myös hiuslisäkkeitä (vanhoja kunnon rottia) käytettiin kannattelemaan korkeimpia viritelmiä ja antamaan tukea kiharoille.

Siinä missä 30-luvun jakaus oli useimmiten keskellä päätä, siirtyi se 40-luvulla sivummalle. Otsatukka oli myös mahdollinen - mutta useimmiten sekin kiharrettiin.

50-luku: papiljotteja ja rock'n'rollia

Sotaa seuranneiden taloudellisten taantumavuosien jälkeen 1950-luku marssitti esiin joukon uusia trendejä. Näistä radikaaleimpia oli teini-iän keksiminen; vaikka ennenkin nuoret ihmiset olivat kokeneet jos jonkinlaisia hormonimyllerryksiä, aikaisemmin kukaan ei ollut tajunnut luokitella heitä omaksi ryhmäkseen. Nyt markkina-alan ihmiset keksivät ruveta suuntaamaan tiettyjä kulutushyödykkeitä alle kaksikymppisille. Varsinkin amerikkalaisilla teineillä olikin sen verran taskurahaa säästössä, että he pystyivät aloittamaan kapitalismin perustaitojen opettelun ostamalla juuri heille suunniteltuja vaatteita, levyjä ja virvoitusjuomia, ja viettämällä vapaa-aikaansa drive-in-elokuvissa ja pirtelöbaareissa.

Myös hiusmuoti jakautui täten kahtia: teini-ikäiset ja muuten mieleltään nuorekkaat omaksuivat tiettyjä tyylejä, kun taas konservatiivisemmat karvankasvattajat pitäytyivät perinteisemmissä malleissa. Nyt myös miesten hiusrintamalla alkoi tapahtua, kun Elviksen ja Little Richardin tapaiset populaarimusiikki-idolit esittelivät brylkreemillä silattuja kampauksiaan, ketkutellen samalla lanteitaan häpeilemättömän suggestiivisesti.

Kiharapäisen kodinhengettären kulta-aika

Sotavuosien säännöstelyn ja yleisen yrmeyden jälkeen tarvittiin myös muotiin uutta keveyttä. 40-luvun elaboraatit tötterökampaukset ja vapaana liehuvat kiharat saivat jäädä: 50-luvun naisihanne (tai ainakin yksi niistä) oli naisellinen ja glamöröösi kotiäiti, joka valmisti käden käänteessä niin uudet sohvanpäälliset kuin viiden ruokalajin illallisenkin. Sanomattakin oli selvää, että rouva ei koskaan näyttäytynyt vieraille - eikä mielellään aviomiehellekään - ilman raikasta meikkiä ja muodinmukaisinta kampausta. Trendien mukana pysymisessä auttoivat naistenlehdet värikuvineen.

Paljon sorminäppäryyttä tarvittiinkin aikakauden hiusmalleissa, jotka yleensä perustuivat puolipitkälle, kiharaiselle tukalle, joka sitten hieman vuodesta ja tilanteesta riippuen aseteltiin erinäisillä viehättävillä ja monimutkaisilla tavoilla. Kiharat saatiin aikaan joko papiljoteilla (jotka yleensä jätettiin päähän yöksi), taikka kotona tai kampaamossa tehdyllä permanentilla. Kaikenlaiset hiustenhoitotuotteet (lakat, kiinteet ja hoitoaineet) alkoivat näihin aikoihin tulla yleisempään käyttöön - ja niistä olikin paljon hyötyä isojen tupeeraustyylien kiinnipitämisessä. Amerikkalaisen kulutusideologian hampaisiin eivät siis joutuneet pelkästään nuoret: myös vanhemmille markkinoitiin tiettyä ydinperheen ympärille kietoutuvaa elämäntapaa, jonka ylläpitämisessä erinäisillä hygieniatuotteilla oli keskeinen merkitys.

1950-luvun kotirouvan tyyli-ikoneita olivat mm. filmitähti Elizabeth Taylor ja Englannin nuori kuningatar Elisabet - jotka molemmat luottivat yksinkertaiseen, eleganttiin kiharakampaukseen. Mallia otettiin tarpeen tullen myös lemmikeiltä: Amerikassa jyllännyt villakoiravillitys näkyi ainakin kankaissa ja sisustusesineissä, mutta nimettinpä mm. Lucille Ballin suosima kiharakampaus "puudeliksi".

Sweet Little Sixteen ja poninhännän viehätys

Siinä missä siisti ja siveä kotiäiti rullasi hiuksiaan papiljoteille, hänen tyttärensä valitsi mieluummin huomattavasti simppelimmän kampauksen. Kouluun, pirtelöbaariin tai drive-in:iin mentiin usein sporttisessa poninhännässä. Uskaliaammat, ja pidemmän pinnan omaavat pimuset jäljittelivät Brigitte Bardot'n ja Sophia Lorenin eksoottisen keskieurooppalaisia tupeeraustyylejä, joista oli ottava mallia myös seuraava vuosikymmen.

50-luvun miehet: konservatismia ja korkeita kiharoita

Kuten aikaisemminkin on jo mainittu, 1900-luvun alkupuoliskolla naisten hiusmallit muuttuivat paljon ripeämmässä tahdissa kuin miesten. Suhteellisen lyhyt, sliipattu ja varsin huomiotaherättämätön kampaus keikkui lähes joka miekkosen päässä (ainakin niiden, joilla oli hiuksia); jos hiuksia muotoiltiin, käytettiin useimmiten jotain kiiltoa lisäävää hiusvoidetta. 40-luvulla oli tarjolla monenlaisia jakauksia, usein riippuen miehen kasvonmuodoista. Siisteys oli kuitenkin avainsana sodanjälkeisessä muodissa.

Täten on helppo ymmärtää, että pienikin muutos miesten kampaustyylissä oli huomattava - ja tähän perustuikin 50-luvun rock'n'roll-hiustyylien radikaalius. Jo Bill Haleyn otsalla keikkuva kihara konnotoi vaarallista huolimattomuutta, Elviksen seksikkään sekaisesta (ja mustaksi värjätystä) kuontalosta puhumattakaan. Amerikkalaisista muusikoista rohkein oli kuitenkin Little Richard, joka kampasi kiharan tukkansa etupainoiseksi pompadouriksi (hiustyyli, joka jostain syystä on saanut nimensä Pompadourin markiisittarelta.)

Englannissa kehittyi omanlaatuisensa nuorisomuoti - teddy boy-tyyli - jonka miespuoliset edustajat pukeutuivat 1900-luvun alun kertaustyyleihin, ja kampasivat hiuksensa pöyhkeille pompadoureille (joka kulkee myös nimellä D.A. eli duck's arse). Uhmakkaasti käyttäytyvät ja rämisevää rytmimusiikkia kuuntelevat nuoret aiheuttivat hermostuneisuutta vanhemmassa kansanosassa, joka olisi mieluusti kyydittänyt nuorison parturin penkkiin. Toisin kuin toivottiin, 50-luvun nuorisokapinointi ei laantunut parissa vuodessa, vaan se paisui entisestään vuosikymmenen vaihtuessa. Silloin hiusmuodin etulaivueessa seilasivat entiset teddy-boyt, The Beatles-yhtyeen moppitukkaiset miehet. Teinien erottautuminen vanhemmistaan kävi entistä selkeämmäksi - eikä enää pelkästään muodin tai musiikkityylin suhteen.

1960-luku: individualismin nousu

20-luvun ohella 60-luku oli 19. vuosisadan kiehtovimpia vuosikymmeniä - eikä vähiten muodin osalta. Siinä missä jazz-aikana juhlittiin viktoriaanisten arvojen väljähtymistä, yritettiin 60-luvulla päästä eroon kahden maailmansodan painolastista. Tällä vuosikymmenellä varsinkin nuorisoa liikuttivat mm. sodanvastaisuus, luonnonsuojelu, naisten oikeudet, rotusorto, hippiliike - ja tietenkin erinomaisen monipuolinen ja välillä villin eksentrinenkin musiikkityyli, joka vuonna 1965 sai nimen rock. Usa:n johtoasemaa trendien asettajana alkoi myös uhmata jälleen Englanti, jolla ei ollut Vietnamin sodan kaltaista uskottavuuden latistajaa, mutta sitäkin enemmän nuoria, innovatiivisia ihmisiä.

Tupeerausta, tupeerausta, tupeerausta

60-luvun alun naisten hiusmuodissa jatkettiin edellisen vuosikymmenen tekniikoilla; vaikka nyt hiukset saivat kasvaa pitemmiksi, ja myös sileät kampaukset tulivat trendikkäiksi, ei luonnollisuudesta voida silti puhua. Jos hiukset eivät olleet luonnostaan suorat, voitiin niitä litistää kuosiin jopa silitysrautaa käyttämällä; liian lattanoita hiuksia taas pakotettiin kiharoille permanentin ja rullien avulla. Hiuslakkojen kehittymisen myötä saatiin aikaiseksi yhä korkeampia ja monimutkaisempia viritelmiä, jotka vetivät vertojaan rokokoon rohkeudelle. 60-luvun kampauksia leimaa myös tietty symmetrisyys ja graafisuus.

Vuosikymmenen alun kampaukset vaativat kaikenlaisia valmistelutoimenpiteitä tarvittavan volyymin aikaansaamiseksi. Pestyt hiukset kierrettiin suurille papiljoteille, joita yleisesti pidettiin yön yli (mikä perimätiedon mukaan teki nukkumisesta lähes mahdotonta). Toinen vaihtoehto oli istua tarvittava aika kuvun muotoisessa hiustenkuivaimessa. Kun tukka oli tarpeeksi pöyheä, alettiin siihen lisätä volyymia tupeeraamalla. Jos omia hiuksia ei ollut tarpeeksi, voitiin mehiläispesäkampaus rakentaa myös hiuslisäkkeiden tai metallitukien varaan. Ajan urbaanit legendat kertoivat naisista, jotka pesivät hiuksiaan niin harvoin, että kampausten sisään alkoi majoittua milloin mitäkin pieneliöitä.

Uusien muotivirtausten sanansaattajina toimivat elokuvatähtien lisäksi muusikot. Varsinkin tyttöbändien jäsenten huimia huisvirityksiä yritettin matkia; The Ronettes, The Supremes ja muut amerikkalaislaulajat kuitenkin turvautuivat myös peruukkeihin keikkakiireiden lomassa (myöskään tummaihoisten laulajattarien luonnollisen kähärä hiuslaatu ei ollut vielä vuosikymmenen alussa sosiaalsesti hyväksyttävä). Britanniassa ison tukan ilosanomaa levitti Dusty Springfield.

Epähygieenistä ja moraalisesti epäilyttävää: The Beatles ja miesten hiusmuodin vallankumous

Kuten on jo aikaisemminkin todettu, ei miesten hiusmuoti 1900-luvulla ollut muuttunut naisten kampausten tahtiin. 50-luvun rokkareiden kiharaviritelmät aukaisivat kuitenkin latua uusille trendeille myös kaksilahkeisten keskuudessa. Vuonna 1963 kansainväliseen kuuluisuuten pongahtanut rytmimusiikkiryhmä The Beatles pistikin pakan kerralla sekaisin moppimaisilla kampauksillaan.

Hieman yllättäen yhtyeen ultramoderni look ei ollut englantilaista alkuperää: se oli omaksuttu Hampurista, jossa paikalliset älykkönuoret (sekä miehet että naiset) suosivat kyseistä kampausta. Beatleista nuorin, George Harrison, rohkaistui ensimmäisenä sileän tyylin kokeiluun, ja häntä seurasivat vähän myöhemmin myös John Lennon ja Paul McCartney (Ringo Starr liittyi yhtyeeseen hampurinvuosien jälkeen; tällöin bändin jäsenyyden ehtona oli ajaa parta pois). Rasvaiseen rocktyyliin verrattuna moppitukka vaikuttaa siistiltä ja salonkikelpoiselta; tämän vuoksi onkin hieman hankalaa ymmärtää, miksi beatles-kampausta haukuttiin epähygieeniseksi, ja miksi "pitkän" tukan vaikutusta nuorten miesten moraaliin epäiltiin niin laajasti. Kuten 1920-luvulla, kun naiset alkoivat suosia lyhyttä tukkaa, pelättiin nytkin unisex-kampausten sukupuolieron hävittävää vaikutusta: varmastihan maailmankirjat menevät kerrassaan sekaisin kun pojat alkavat näyttää tytöiltä!

Hieman skandalöösi hiustyyli epäilemättä auttoi myös The Beatlesia saamaan nostetta uralleen. Aikana jolloin laatulehdistö harvoin suostui vakavasti kommentoimaan populaarimusiikkia, kiinnittyi huomio usein esittäjien yleiseen habitukseen ja muihin ulkomusiikillisiin seikkoihin. Sanavalmiit, charmantit liverpoolilaiset olivat kutkuttava yhdistelmä koomisuutta ja iskevää musiikillista kykyä, ja heidän yhteinäinen visuaalinen ilmeensä (jonka takana oli osittain heidän managerinsa Brian Epstein) teki yhtyeestä mediaseksikkään. Lähes samaan aikaan pinnalle noussut The Rolling Stones oli taas aikalaislehdistön makuun aivan liian rähjäinen, ja vierivät kivimiehet brändättiinkin yhteiskunnalle vaaralliseksi elementiksi.

Vuonna 1964 beatlemania pyyhkäisi alleen Amerikan sekä suuren osan muitakin mantereita. Tämän maailmanvalloituksen yhtenä sivuhaarana alkoi versoa jos jonkinlaista Beatles-krääsää - yhtenä suosituimmista yhtyeen hiustyyliä jäljittelevät mustat moppiperuukit. Monet nuoret miehet kuitenkin tyytyivät kasvattamaan omia hiuksiaan, pahennuksen herättämisen uhallakin.

Hair! Eli 60-luvun radikaalit hiukset

San Francisco oli tullut tunnetuksi kaikenlaisten boheemien rymyämispaikkana jo 1950-luvulla, jolloin aluella majailivat marisätkiä pössyttelevät ja moniselitteistä runoutta laasaavat beatnikit. Seuraavalla vuosikymmenellä USA:n länsirannikolle alkoi virrata uudenlaista väkeä, jotka etsivät elämälleen tarkoitusta rockmusiikista, LSD:stä, intialaisista guruista ja värikkäästä itseilmaisusta. 60-luvun puolivälissä tästä kansanosasta alettiin käyttää nimitystä "hippies".

Hipit vastustivat maansa konservatiivisia ja keskiluokkaisia elämäntapoja, protestoiden apatiaa ja varsinkin Vietnamin sotaa vastaan sankoin joukoin. Sodanjälkeinen suuri syntyvyys ja elintason nousu olivatkin luoneet oivat olosuhteet nuorison radikalisoitumiselle, ja usein nämä protestiliikkeet keskittyivät yliopistojen kampuksille, ensin Yhdysvalloissa ja sittemmin myös muualla maailmassa.

Hyvä keino erottautua edellisestä sukupolvesta oli tietenkin ulkonäön muokkaaminen. Hippiliikkeen takaisin luontoon-eetos näkyi mm. vanhojen tyylien kierrättämisenä, Amerikan intiaanien tyylin matkimisena - ja tietenkin hiusten ja muun naamakarvoituksen rehevöitymisenä.

Henkilökohtaiset työkalut