Housut

SHS

Loikkaa: valikkoon, hakuun
Vaatekappale, joka nykyihmisestä vaikuttaa varsin vaarattomalta ja jokapäiväiseltä. Kuitenkin housujen historia on ollut monipolvinen ja värikäs, ja sisältänyt monia arvo- ja moraalitaisteluita.

1800-luvun alkuun saakka pitkät housut olivat talonpoikien asuste, ja vasta Ranskan vallankumouksen jälkeen niistä tuli salonkikelpoiset muullekin väestölle. Kuten kuvasta näkyy, oli 1700-luvun lopulle asti yläluokan muoti suosinut polvihousuja (ransk. culottes), joita pidettiin yleensä valkoisten polvisukkien kanssa. Kuitenkin kaikessa perinteitä vastaan hyökännyt vallankumous puki kannattajansa täyspitkiin pöksyihin - josta saatiinkin vallankumouksellisia tarkoittava nimitys sans-culottes (eli "ilman polvihousuja").

Naiset saivat odotella housujen käyttöoikeutta vielä toiset sata vuotta. Kuitenkin muutamia rohkeita housuniekkoja löytyi myös hameväen keskuudesta - heistä mainittavimpana Grede von Badtölz-Wolfratshausen ja Lucid Bloom.


Sisällysluettelo

Housut antiikin aikana

Hyvin todennäköisesti jonkinlaisia alkeellisia jalkojenlämmittimiä pidettiin jo kivikaudella; kuitenkin systemaattisesta käytöstä ne olivat hävinneet antiikin mahtimaiden, Kreikan ja Rooman valtakausilla. Lämpimissä maissa joissa patsasteltiin paljon toreilla, ja liikuttiin paikasta toiseen kantotuolilla tai vaunuilla, oli lannevaate tai tooga varsin käyttökelponen ratkaisu eikä tarvetta housuille näin ollen kehittynyt.

Euroopan muotihistoriaan eivät housut tehneet pysyvää vaikutusta vielä tuona aikana; itämailla kuitenkin oltiin tässä (kuten monessa muussakin asiassa) meikäläisiä edellä. Housuja tiedetään pidetyn ainakin Persiassa ja Kiinassa (josta hiljattain löydettiin varhaisin säilynyt housupari). Tähän kehitykseen vaikutti ainakin hevosten, ja varsinkin ratsastustaidon käyttökelpoisuuden huomaaminen. Voidaankin todeta, että kaikki kansat jotka ovat keksineet satulan, ovat myös keksineet housut. Tätä toteamusta epäileviä kehotetaan kokeilemaan pitkää ratsastusvaellusta sekä ilman satulaa että housuja.

Housurenessanssi

Keskiaika oli ainakin keskisessä Euroopassa varsin viileää aikaa, josta johtuen monikaan mies ei halunnut hillua ulkosalla pelkässä tunikassa. Viikingeillä oli tapana verhota jalkansa kaatioiksi nimitettyihin lahkeisiin, jotka solmittiin vyötärön kohdalta yhteen. Pitkät, nykyisen sukkahousun tapaiset housut tulivat suosituksi 1300-luvun tienoilla.

Kuitenkin varsinainen housujen nousukausi alkoi Italian renessanssista, jolloin alettiin käyttää koko jalan suojaavia - usein eri värisiä - lahkeita, jotka kiinnitettiin ylhäältä paitaan kiinni. Lahkeitten väliin jäävän paljaan tilan peitti ainakin renessanssiaikana kalukukkaro, josta nähtiin mitä muhkeampia versioita kantajansa varallisuudesta ja pokasta riippuen. Kahden lahkeen muodista on kiittämistä sitä, että monien kielten housuja tarkoittava sana on monikossa (esim. englannin trousers. Sana pants on johdettu italian housuihin viittaavasta sanasta pantalone).

Housujen myöhemmät vaiheet

1600-luvulle tultaessa housut olivat tutut jo suurimmalle osalle aikuista miesväestöä (skotlantilaisia lukuunottamatta). Siinä missä työväestö ja varsinkin merimiehet suosivat täyspitkää mallia, tuli polvihousumuodista pariksi vuosisadaksi paremman väen merkki; koska barokki ja rokokoo pöyhkeilivät nimenomaan peruukkien, liivien, takkien ja korkokenkien avulla, ei väliinjäävää osiota juuri korostettu. Ranskan vallankumouksen myötä luokkajaottelu jäi historiaan, ja alaa alkoivat vallata yhtä käytännöllisemmät - mutta myös tylsemmät - vaatekappaleet. Englannissa miesten vakavampimielistä pukeutumista promotoi varsinkin dandyjen esi-isä Beau Brummell, jonka tyylitajuun sopivat vain ehdottoman puhtaat, tummasta kankaasta yksinkertaisesti leikatut, pitkäpunttiset pöksyt.

Ylimenokautena housuetiketti vaihteli, ja silloin jopa muotitietoisinkin herrasmies saattoi tehdä ikimuistoisia möhläyksiä. Yksi tällainen sattui itselleen Wellingtonin herttualle, joka saapui Lontoon eksklusiiviselle Almack's-klubille pitkissä housuissa. Almack'sin konservatiiviset seurapiiriemännät eivät kuitenkaan moista uutuudentavoittelua hyväksyneet, ja lordi joutui jättämään karkeloinnin polvihousuisille miekkosille.

Empire- ja biedermeieraikana herrasmiehet pitivät erityisen tiukkoja pöksyjä, jotka paljastivat jalan muodon kursailematta. Moni rimppakinttuisempi dandy joutuikin turvautumaan tekopohkeisiin tuodakseen miehekkyyttä astantoonsa. Korrektin ja modernin maskuliinisen profiilin saavuttamiseksi tarvittiin usein myös muunlaisia kehonmuokkausapuvälineitä; rintakehään saatiin lisää volyymiä toppauksilla, kun taas sopivan piukea vyötärö nyöritettiin esiin korsetin avulla.

Prässihousut tulivat kuvioon vasta 1800-luvun lopulla; viivasuorien viikkausten keksijäksi on nimitetty Englannin kuningas Edward VII:ä - vaikkakin kunnia monarkin housujen hoidosta menee hänen kamaripalvelijalleen, joka käytti prässäysmenetelmää vaatteiden kuivaamiseen ja suoristamiseen, muotia sen kummemmin ajattelematta. 1920-luvulla prässit kuuluivat olennaisena osana siistiin arki- ja varsinkin juhlapukeutumiseen.

Uuden-Seelannin räjähtävät housut

Yksi ällistyttävimmistä (ja samalla traagisimmista) housuanekdooteista liittyy 1930-luvun uusiseelantilaisiin maanviljelijöihin. 1900-luvun alun rakennemuutos oli vaikuttanut maankäyttöön radikaalisti, ja uutta laidunmaata raivattiin varsinkin lehmiä varten. Samaaan aikaan Euroopasta saapunut, lehmille myrkyllinen rikkakasvi jaakonvillakko (engl. ragwort) alkoi vallata alaa hyötykasveilta.

Maanviljelijät ymmärrettävästi halusivat hankkiutua eroon rikkaruohosta mahdollisimman tehokkaasti, ja hallituksen suosituksesta he alkoivat suihkuttaa laidunmailleen natriumkloraattia. Samalla he tulivat kyllästäneensä housunsa kyseisellä aineella, ja pian alkoi Uuuden-Seelannin sydänmailta kuulua kummia: useamman maatyöläisen housut olivat syttyneet spontaanisti tuleen. Muuan Richard Buckley saavutti paikallista kuuluisuutta tarinallaan housuista, jotka ollessaan kuivumassa takan edessä räjähtää paukahtivat dramaattisella tavalla. Kaikki eivät olleet yhtä onnekkaita: housut saattoivat syttyä tuleen esimerkiksi ratsastaessa. Erään raportin mukaan eräs mies kuoli housupalossa raapaistuaan tulitikun pimeässä talossaan.

Naiset housuissa

Raskasta työtä tekevät naiset ovat harvemmin välittäneet yhteiskunnan pukukoodeista, vaan ovat tupanneet valitsemaan vaatteet, jotka parhaiten soveltuvat työn tekemiseen. Kuitenkin suurin osa naisista vietti koko elämänsä hameessa vielä 1800-luvun lopulle asti. Yleinen konsensus ei varmasti olisi koskaan naisten housujenkäytölle lämmennytkään, mutta moderni aika ja sen mukanaan tuomat muutokset viimein pakottivat ihmiset hyväksymään sen tosiasian, että jotkut asiat (esim. pyöräily) vaan onnistuivat turvallisemmin housuissa.

Taustalla vaikuttivat myös samaan aikaan voimistuneen naisasialiikkeen ideologiat. 1800-luvun puolivälin naistenmuoti oli harvinaisen kiristävää ja rajoittavaa - korsetti ja krinoliini säätelivät elämää vaatteiden alla, ja viktoriaaninen moraali seurasi pään sisällä mukana joka paikkaan. Onneksi löytyi rohkeita naisihmisiä, jotka olivat valmiita kapinoimaan tätä kahlitsevaa käytäntöä vastaan, ja ottamaan vastaan lähipiirinsä ja yhteisönsä hurjistuneet reaktiot.

Henkilökohtaiset työkalut