Hubert Petit

SHS

Loikkaa: valikkoon, hakuun

Valon Veljeskunnan varhaisimpia jäseniä. Teki pitkän uran sekä kattoikkunabisneksessä että uranuurtajana ristipiston saralla. Menehtyi traagisissa olosuhteissa.

Sisällysluettelo

Brysselistä sianrakonpingottajaksi

Hubert oli alkujaan teurastajan poika Rue des Bouchers'iltä Brysselistä, jossa hän syntyi 1300-luvun kieppeillä. Isän pahanhajuinen ammatti kauhistutti kaunosieluista poikasta, joka eläinten lahtaamisen sijasta olisi mieluummin viettänyt aikaansa hypistellen asioita (kuten kankaita, kuvakudoksia, lasitettuja lautasia ja naapurin kissaa).

Erilaisten tekstuurien koskettelemisesta tulikin monsieur Petitin elämää ohjaava voima, mutta näin nuorella iällä siitä oli enimmäkseen vain haittaa; isä ei ymmärtänyt Hubertin mieltymyksiä, vaan pakotti tämän joka päivä mukaansa Rue des Bouchersin haisuja kärsimään. Jos kohtalo olisi toisin määrännyt, sinne hän olisi jäänytkin loppuiäkseen ja ehkä oppinut sietämään esi-isiensä ammattia. Onnekseen hänet kuitenkin laitettiin oppipojaksi Saksaan; Brysseliin oli alkanut tulvia sianrakkotilauksia Baden-Würtenbergin alueelta (jossa oli alettu valmistaa kattoikkunoita), ja vanhempi herra Petit päätti pistää poikansa opiskelemaan moista nousevaa alaa - tykkäsihän Hubert tehdä asioita käsillään.

Ennenkuin huomasikaan Hubert oli muilutettu mukaan kattoikkunabisnekseen, vaikkakin hänen todelliset lahjansa olivat aivan muualla. Tämä elämänmuutos kuitenkin osoittautui tärkeäksi tienviitaksi hänen pitkän elämänsä varrella, tarjosihan se mahdollisuuden tutustua Valon Veljeskunnan toimintaan, ja muutenkin laajentaa elämänpiiriään teurastajakorttelin ulkopuolelle.

Petitin pointti

Hubert joutui pian huomaamaan, että vaikka kattoikkunoitten asentaminen olikin paljon mieluisampaa hommaa kuin kuolevien eläinten käsittely ja lihan myynti, ei hänestä koskaan tulisi kattoikkunakillan arvostettua jäsentä. Hän kammosi korkeita paikkoja, ja sianrakkojen liittainen pinta alkoi pitemmän päälle ällöttää: monsieur Petit kaipasi työtä, jossa saisi istuskella paikallaan ja hypistellä asioita kenenkään siitä hermostumatta.

Onneksi Valon Veljeskunta oli hyvin avomielinen jäsentensä ammatinvaihdon suhteen, ja ilmaistuaan uraongelmansa veljeskunnan vanhimmille, Hubert passitettiin von Glockenspielien linnan kautta aikansa mahtihoveihin tutustumaan kansainvälisen politiikan kiemuroihin. Tässä hommassa häneltä menikin useampi vuosisata. Matkassa oli kuitenkin vielä yksi mutka: vaikka Hubert pääsi piireihin, ja kehitti itseluottamustaan, häntä silti vainosi tietty verbaalisen leiskunnan puute. Koska julkinen puhuminen ja agitointi ei selvästikään ollut Hubertin heiniä, täytyi hänen kehittää vaihtoehtoinen tapa levittää Valon Veljeskunnan(kin) mielipiteitä suuremmalle yleisölle.

Vastaus löytyi nopeasti kasvavasta kuvakudosbisneksestä. Hubert palkkasi näppäriä kutojia luomaan näyttäviä propagandagobeliinejä, sekä pienempiä käsitöitä, kuten koristetyynyjä, joihin hän suunnitteli iskeviä lausahduksia ja veljeskunnan mottoja. Varsinkin jälkimmäisiä koristeltiin herra Petitin keksimällä ristipistotekniikalla, joka oli ylivertainen aikaisempiin yritelmiin verrattuna. Koska tässä kaikessa oli tavoitteena saada Hubertin poliittinen pointti läpi, tunnetaan ristipistot vielä nykyäänkin mm. Englannissa ja Ranskassa nimellä petit point. Muiden käsitöiden ohessa Hubert hioi huippuunsa lautasliinojen taittelun jalon taidon; tämä renessanssiaikana Euroopassa alkanut villitys merkitsi huimaa tulonlähdettä näppäräsormisille ja mielikuvitusta omaaville tyypeille, ja herra Petit oli nimenomaan näitä molempia. Veljeskunnan yhteyksien avulla hän pääsi taittelemaan serviettejä moniaaseen bankettiin ja juhlapitoon, ja nautti itse suunnattomasti pellavaisten liinojen sormituntumasta - enemmän kuin siitä maineesta ja mammonasta, joka hänen osakseen pian koitui.

Kimpassa Jeanin kanssa

Hubertin kommunikointiongelman ratkaisi viimein hänen hyvä ystävänsä, ninjakääpiö Jean, joka tarpeen tullen kipusi herra Petitin hartioille, teeskennellen puhuvansa ystävänään. Se, että Jeanilla oli viikset ja parta, kun taas Hubert oli sileäksi ajeltu, ei tuntunut heidän uskottavuuttaan haittaavan.

Jeanin ja Hubertin yhteiselo oli muutenkin erittäin hedelmällistä; he mm. matkailivat Suomessa ja päätyivät perustamaan Tampereelle vaatetehtaan, jossa valmistettiin sinisiä, erittäin kestäviä puuvillahousuja.

Ristipistoista ristiriitojen kautta ristiinpukeutumiseen

Valon Veljeskunnan hajottua jäi Hubert - kuten moni muukin veljeskunnan jäsen - tyhjän päälle. Nokkelana miehenä hän alkoi kuitenkin pian kehitellä uusia kiinnostuksen kohteita.

Petit oli (kuten nimestäkin voi päätellä) pieni mies, jolla oli ns. Napoleonkompleksi. Pitkän aikaa hän yritti päästä läheisimpiin väleihin Bonaparten kanssa, mutta käännytettiin aina palatsin etuovilta pois. Napoleonin kuoleman jälkeen Hubert sai epäsuorasti kostettua huonon kohtelunsa: kuultuaan tästä traagisesta tapahtumasta, hän totesi eräälle tuttavalleen, "Napoleon oli pikkumainen mies." Huonokuuloinen ystävä kuitenkin luuli hänen viitanneen edesmenneen mahtimiehen kokoon - ja tästä sai alkunsa huhu siitä, että Napoleon olisi ollut alamittainen. Tämän sammakon suustaan päästettyään herra Petit katsoi parhaakseen vaihtaa maisemaa, ja purjehti Kanaalin yli Englannin suvaitsevaisimmille vesille.

1800-luvulle tultaessa miesten vaatteet kävivät (ainakin Hubertin mielestä) mielikuvituksettomiksi ja jopa karkeiksi. Hän kaipasi takaisin vanhojen aikojen röyhelömuotiin, ja aikansa pähkäiltyään keksi täydellisen ratkaisun ongelmaansa: herra Petit alkoi pukeutua naisten vaatteisiin. Aluksi tämä kokeilu rajoittui vain perhepiirissä kekkalointiin, mutta ystäviensä rohkaisemana Hubert alkoi liikkua kaupunkien kaduilla naiseksi puettuna. Häntä viehättivät varsinkin materiaalien runsaus ja pitsien ja röyhelöiden estoton käyttö, jotka vain lisääntyivät vuosisadan puolta väliä kohti mentäessä.

Monsieur Petit ei unohtanut käsityöharrastustaankaan. Näppäräsormisena miekkosena hän pian oppi mekontekemisen salat, ja alkoi käydä yhä kunnianhimoisemmaksi projektiensa suhteen. Virkkaaminen oli hänen mielestään varsin hauskaa, vaikkakin aikaavievää nyhräämistä. Hän alkoi kehitellä vaihtoehtoisia tapoja valmistaa vaatteita koukun ja lankarullan avulla, muttta varsinaisen läpimurron hän sai aikaan törmättyään hollantilaiseen pahanilmanlintuun, Heiltgen Fockenshoeniin joka oli juuri palannut Japanista mukanaan kaksi mystistä kepakkoa. Fockenshoen ei puikkojen oikeaa käyttötarkoitusta tiennyt, toimihan hän tässä tapauksessa vain Sir Lambert G. Draken kuriirina; Sir Lamb - jolle nämä kapineet oli annettu varsin epäilyttävissä olosuhteissa - epäili niiden olevan jonkinlaisia neuloja.

Tästäpä ei ollutkaan pitkä matka Hubert Petitin omaan neulemallistoon. Niin innokas hän oli promotoimaan kättensä töitä että hän jopa teeskenteli olevansa belgialainen aatelisneito ja ylipuhui itsensä Yrjö IV:n kutsuille, joihin purjehti itseneulomassaan empiremekossa. Vanha, irstas monarkki tietenkin iski heti silmänsä tähän näppärään kaunottareen. Vaikka Hubert kavahtikin kuninkaan intiimejä ehdotuksia, onnistui hänen myös esitellä mekkonsa valmistusmetodeja muille kutsujen leideille.

Kohtalokas alennusmyynti

Röyhelöihin pynttäytyminen koitui valitettavasti herra Petitin turmioksi. Eräällä Pariisinmatkallaan hän eksyi vastattain avattuun tavarataloon, joka pursui erilaisia hörsylöitä, sametteja ja satiinisomisteita. Pahaksi onnekseen Hubert pistäytyi kauppaan juuri pahamaineisena kevätalepäivänä, ja kurkotellessaan mieleistään pitsinpätkää hän jäi puristuksiin kahden määrätietoisin matamin väliin, ja liiskautui kuoliaaksi.

Murheen murtama Jean hautasi litistyneen ystävänsä perinteisin Valon Veljeskunnan menoin. Kuopan reunalla pari kaunista sanaa kävi myös lausumassa kreivitär de Silva-von Glockenspiel, joka oli sattumoisin osunut samaan alennusmyyntiin Hubertin kanssa. Myöhemmin Veljeskunnan oma draamanikkari Bogumil Hipolit Duda kynäili herra Petitin tyyliä mukailevan, hienosyisen pienoisnäytelmän kollegansa muistolle.

Henkilökohtaiset työkalut