Hysteria

SHS

Loikkaa: valikkoon, hakuun

Lähinnä naisihmisissä iät ajat esiintynyt taipumus levottomuuteen ja psykofyysisesti ilmenevään historialliskulttuurilliseen vainuun, jota patriarkaalinen yhteiskuntajärjestelmä on läpi länsimaisen historian pyrkinyt suitsimaan mm. filosofian, lääketieteen ja psykiatrian keinoin.

Sisällysluettelo

Seilaavasta kohdusta väpäjäviin hermoihin

Sana ”hysteria” tulee kreikan kohtua tarkoittavasta sanasta ”hystera”. Lääkärinvalastaan kuuluisa Hippokrates (noin 460-370 eKr.) pähkäili, että etenkin naisissa ilmennyt pöhköys ja emotionaalinen raivokkuus johtuivat seksin puutteesta – tyydyttämätön kohtu kuivui ja kurtistui saaden tämän pyrkimään kohti kurkkutorvea, matkallaan ikävästi murjoen munuaisia, sydäntä ja muita sisäelimiä. Mesoavan naisen kulloisestakin oireesta näppärä lääkäri saattoi paikantaa tarkasti kohdun kulloisenkin sijainnin.

Levotonta kohtua taivasteltiin sitten kirkonisienkin toimesta aina 1800-luvun puoliväliin saakka, jolloin moderni lääketiede riensi saippuapalan metsästykseen tympääntyneiden miesten avuksi. Kun lääkärit olivat viimein joukolla todenneet kohdun aina olleen siellä missä sen kuuluikin – alavatsassa – suuntasivat oppineet huomionsa naisruumiiseen yleensäkin. He panivat pian merkille naisten taipumuksen pyörtyilyyn, hengenahdistukseen, raivokkaisiin tunneilmauksiin, sekä hermostumisherkkyyteen. Vaikka hysteria löysikin nyt uuden kodin naisten luontaisesti hauraana pidetystä hermostosta, pysyi seksuaalinen turhautuminen myös viktoriaanisena aikana mielenjärkkymisen suosikkiselityksenä.

Fysiologiansa johdosta jokaista naista pidettiinkin jossain määrin hysteerikkona – toiset vain kykenivät paremmin pitämään sukupuolelleen ominaisen lapsenomaisuuden, emotionaalisen ailahtelevuuden, teatraalisuuden, itsekeskeisyyden ja vaikutuksille alttiuden paremmin ruodussa. Näiden yleislinjausten alle saatettiinkin lukea huima joukko erilaisia oireita, joiden johdosta hysteerikoksi epäillyn oli varsin vaikea vakuuttaa muut omasta mielenterveydestään. Esimerkiksi naisen ruumiinnesteiden vuodot olivat joko hysterian oireita tai sen seuraamuksia; raja vuotavan ja sairaalloisesti vuotavan naisen välillä oli kuin veteen piirretty viiva.

Sairaudesta tulikin pian ajan muotivaiva, joka riivasi etenkin keskiluokkaisia tyttäriä ja vaimoja. Toki hysteriaa ilmeni myös alempien luokkien naisissa – olihan työväen perimä muutenkin degeneraatio-opin mukaan sangen haperoa – mutta niin suhtautuminen, hoito kuin taudinennustekin poikkesivat suuresti porvarisneitojen kohtaloista. Hysteria oli tuberkuloosin tavoin salonkikelpoinen selitys perheenjäsenen äkilliselle hoitoon passitukselle. Keuhkotautisen ja hysteerikon muotokuvat muistuttivat muutenkin toisiaan - molemmissa piirtyi kuva kalpeasta ja todellisuuden rajalla häilyvästä olennosta, joka silkalla olemassaolollaan kiehtoi ja kauhistutti yhteiskunnan itseään terveinä pitäviä yksilöitä.

Hysteeriset miehet

Vaikka Sigmund Freud onkin tullut tunnetuksi juuri hysteeristen naisten analysoijana, heitti hän myös ensimmäisenä ilmoille ajatuksen miesten hysteriasta. Tämä vastarannankiiski jäi sätkimään rannalle, sillä se ei sopinut fysiologisperäiseen selitysmalliin – hankala kohtu puuttui, hermosto oli titaania ja bordellit ja rakastajattaret pitivät huolen seksuaalisten tarpeiden tyydytyksestä. Mutta hysteerisesti oirehtivia miehiä oli ja niinpä heidätkin oli huomioitava.

Tai sitten ei. Kenties kuuluisimmassa hysteerikkosairaalassa – Jean-Martin Charcotin johtamassa Salpêtriéressä Pariisissa – oli potilaina myös miehiä, mutta heistä ei juuri puhuttu tai tehty numeroa, toisin kuin tiistai-iltojen hypnoosinäytöksissä kuuluisuuksiksi kohonneista naiskollegoistaan. Keikistely ja holtittomuus oli naisessa kiihottavaa ja markkinoitavaa, miehessä lähinnä noloa ja ärsyttävää. Näin ollen psyykkisesti sairastuneet miehet eivät itsekään juuri tohtineet pitää tilastaan meteliä – hysteria oireineen oli miehelle erityinen nöyryytys, sillä niiden kautta hän menetti maskuliinisuutensa ja häntä kohdeltiin kuin naista.

Neurastasia eli heikkohermoisuus – sukua moderneille ilmauksille burn-out tai stressi – oli vaiva, joka rienasi silloin tällöin etenkin ylioppilaita ja taiteilijoita heidän tuskaillessaan vuoroin elämän ja kuoleman, valtavien lahjojen ja kyvyttömyyden, sekä läheisyydentarpeen ja itsellisyyden ristiaallokossa. Neurastasia nivoutuikin oivallisesti eräiden intellektuellien ja syväsielujen identiteettiin, mutta hien ja noen marinoima työväenmies tuskin olisi saanut saati sisäistänyt elitististä diagnoosia.

Maailman tapahtumat pakottivat myös lääkärikunnan ottamaan kunnolla kantaa miesten hysteerisiin oireisiin ensimmäisen maailmansodan myötä. Sairaalat täyttyivät rintamalta tuoduista sotilaista, jotka saivat itkukohtauksia, vaipuivat apatiaan, raivosivat ja potivat muistikatkoja. Ensin heidän tilaansa selitettiin rintamakarkuruutena tai lääketieteellisenä vaivana, joita oli hoidettava kurinpalautuksella tai esim. antamalla vastalääkettä myrkytysoireisiin. Mutta koska joukossa oli runsaasti yläluokkaisia upseereja – joiden ei voitu olettaa olevan moraalisesti tai fyysisesti alamittaisia – oli lääkäreiden ja psykiatrien myönnettävä, että myös miessukupuoli oli emotionaalisesti haavoittuvainen.


Hysterian hoito

Monet akuuteista hysteriakohtauksista paranivat korsetin nauhoja höllentämällä – ilman virratessa vapaasti keuhkoihin tunto usein palasi naisen puutuneisiin raajoihin ja hän kykeni jälleen ajattelemaan selkeästi. Myös tavaratalojen ilmaantuminen katukuvaan 1800-luvun lopulla kohensi huomattavasti hameväen hyvinvointia – antoivathan nämä mahdollisuuden käyttää julkisia vessoja sekä kokea olon turvalliseksi ja vapaaksi myös kodin ulkopuolella, sekä vähensivät huomattavasti naisten jännittyneisyyttä, tuskastumista ja epävarmuutta.

Hoitomuodoissa oli eroa niin sosiaalisen luokan kuin geopoliittisen sijainnin mukaan. 1800-luvulla Iso-Britannian hoitomuodot olivat varsin ronskeja – psyykkinen hoito jäi taka-alalle, kun gynekologiset tähystimet ja interventiot suunnattiin täydellä teholla sukuelimien suuntaan. Ja kas, pillastunut nainen rauhoittuikin sangen nopsaan toistuvilla alapääkatselmuksilla, kohtuun työnnettävillä injektioilla ja gynekologisilla sähköhoidoilla. Mikäli kohtu vaikutti liian oma-aloitteiselta, saatettiin sen asentoa korjata erityisinstrumenteilla tai rauhoitella jäävesiperäruiskeilla ja emättimeen livautettavilla iilimadoilla. Gynekokirurgia otti 1800-luvun lopulla kohdunkaulan ja klitoriksen syövyttäminen lisäksi repertuaariinsa myös munasarjojen poistoleikkaukset. Nämä operaatiot kuuluivat käypähoitosuositukseen aikana, jolloin halukkuus avioeroon tai seksuaaliseen aktiviteettiin tulkittiin naisella todisteeksi hermostollisesta sairaudesta.

Ranska taasen oli 1800-luvun lopulla edelläkävijä hysteriatutkimuksessa ja hoidossa – mm. Sigmund Freud kävi ottamassa Charcotilta oppia, ja vaikuttui kovin hypnoosiesityksistä, joissa nuoret ja nätit naiset pökräilivät näyttävästi paitojen napit auki arvovaltaisten miesten käsivarsille. Salpiertriere’n koulukunnan hypnotismin mukaan hypnoosi oli epänormaali hermostollinen tila, joka oli mahdollinen vain suggestioalttiille ja hysteerisille naisille. Charcot’n mukaan hysteria ilmeni erilaisina fyysisinä reaktioina, jotka voitiin sekä erotelle erillisiksi vaiheiksi että hypnotismin avulla nostaa esiin hypnotisoijan tahdon mukaisesti. Lääkärillä oli siis kyky tuoda järjestystä ja helpotusta potilaansa rauhattomaan fysiologiaan.

Charcot'n demonstraatiot sairaalan ulkopuolisille kävijöille alkoivat maailmannäyttelyvuonna 1878, ja ne oli tarkoitettu miespuolisille opiskelijoille, taiteilijoille ja kollegoille. Toisinaan lääkärit saattoivat päästää kavereitaan jopa yksityisiin potilastapaamisiin – kun nainen oli vaivutettu hypnoosiin, astuivat vieraat sermien takaa esiin ihmettelemään ja koskettelemaan horrokseen vaipunutta olentoa. Salpêtriéren käytänteitä onkin verrattu ilotaloihin – molemmissa naisten näytteillepano miesyleisöä varten vahvisti käsitystä naisesta katsetta toivovana ja haluavana masokistina, joka luopui subjektiudestaan tullakseen miesten kollektiivisen erotisoinnin ja omistuksen passiiviseksi kohteeksi. Lääkärikunnan keskuudessa tämä tirkistelynhalu naamioitiin tosin tieteellisyyden kaapuun.

Luokkaerot näkyivät toki niin hoidoissa kuin hoidokeissakin. Julkisissa sairaaloissa ja esityksissä ei näkynyt kunnon perhetyttöjä tai säädyllisiä aviovaimoja. Salpêtriéren kuuluisimmat hysteerikot – kuten ”hysteerikkojen kuningatar” Blanche Wittman ja Moulin Rougen tähdeksi kohonnut Jane Avril – olivat usein myös alemmasta luokasta, vailla kotia ja elantoa, sekä kuuluivat yhteiskunnan marginaaliin ilman suuria toiveita peruskoulutuksesta tai kunnollisesta avioliitosta.

Yksityispraktiikkaa pyörittävän perhelääkärin tai psykoanalyytikon – kuten Freudin – vastaanotolle pääseminen olikin ailahtelevalle neidolle varsinainen onnenpotku tai vähintään todiste etuoikeutetusta asemasta. Vaikka arvon tohtori usein suhtautui naiseen holhoavan alentuvasti ja isällisen määräilevästi, saattoi potilas kuitenkin saada auktoriteettihahmolta yksilöllistä huomiota, empatiaa ja ohjausta – jotain, mitä viktoriaanisessa perheessä harva lapsi sukupuolesta riippumatta sai kokea. Spektaakkelimaisilla oireillaan hysteerikko saikin koko perheen pörräämään ympärillään samalla voiden toteuttaa itsessään sitä puolta, jota 1800-luvun porvarillinen yhteiskunta pyrki tukahduttamaan naisissa – intohimoista, tyytymätöntä, ruumiillista ja omatahtoista subjektia. Sisäisen ja ulkoisen paineen ristitulessa kärvisteli siis usein hämmentynyt ja turhautunut yksilö, jonka hysteeriset oireet freudilainen psykoanalyysi mielsi esitietoisen mielen pyrkimykseksi suojata psyykettä sietämättömältä stressiltä. Oireilla oli kaksi tavoitetta: ensisijaisesti niiden kautta laukaistiin psyykkistä jännitystä ja toissijaisesti oireilla saattoi saada yllättäviä etuuksia, kuten edellä mainittu huomio, ”ura” tai epäsuotuisan avioliiton välttäminen.

Hysterian hoitokäytänteet tarjoavat myös yhden riemastuttavimmista loogisista nyrjähdyksistä, joita viktoriaaninen yhteiskunta itse ei tohtinut tunnistaa saati tunnustaa. Koska hysterian katsottiin juontavan juurensa naisen seksuaaliseen tyydyttymättömyyteen, loogisena johtopäätöksenä oli korjata asia papin aamenen, aviollisen yhdynnän lisäämisen tai – ellei miestä ollut saatavilla – manuaalisen ja kojeellisen nitkutuksen avulla. Niinpä herttaiset perhelääkärit, kylmäkiskoiset tohtorit ja ammattinsa perehtyneet kätilöt hieroskelivat hysteerikkojen sukuelimiä ja tujauttelivat vesisuihkuja strategisiin paikkoihin aiheuttaakseen potilaassaan hermostollista jännitystä laukaisevan orgasmin. 1800-luvun alkupuolella oli jo kehitelty höyryvoimalla ja kellokoneistolla hytkyviä vibraattoreita, mutta 1880-luvulla lanseeratut sähköiset hieromasauvat räjäyttivät potin päädyttyään jopa tavaratalojen postimyyntikatalogien sivuille lupaillen täydellistä tyydytystä. Tämä ilmiselvä masturbaatioon yllyttäminen ei kuitenkaan asiantuntijoiden mukaan liittynyt millään tapaa seksiin – nitkutus oli vain ja ainoastaan aikaa vievää ja kovaa työtä sairauden hoidossa.

Hysteria nykyään

1900-luvulla hysteria vähitellen jäi pois virallisesta psykiatrisesta terminologiasta ja diagnostiikasta jääden lähinnä merkitsemään kahvihuonesanailussa tavallista voimakkaampaa ja kontrolloimattomampaa mielenliikutusta.

Hysterian katoamisen on arveltu johtuvan monestakin syystä. Joidenkin mukaan hysteriassa oli kyse nykyisin konversiohäiriöksi tai somatisaatiohäiriöksi määriteltävästä tilasta, joissa yksilön psykologinen problematiikka ilmenee ruumiillisten toimintojen tasolla (etenkin tahdonalaisen hermoston motorisissa ja sensorisissa toiminnoissa). Hysterian arvellaan toisaalta myös pirstoutuneen useaksi eri häiriöksi; esimerkiksi edellä mainittujen sotilaiden katsottaisiin nykyään kärsivät post-traumaattisesta stressireaktiosta. Erityisen järkyttäviä ja ristiriitaisia tilanteita – kuten lapsuuden kaltoin kohtelua – seuraaville dissosiaatio-oireille on ominaista suojata psyykettä tapahtuneelta mm. unohtamisen, tajunnan äkillisen muuttumisen, depersonalisaation ja kehon vieraaksi kokemisen avulla. Psykiatrisen erotusdiagnostiikan lisäksi nykylääketiede määrittelisi monen 1800-luvun hysteerikon vaivaksi epilepsian, aivokasvaimen tai muun orgaanisen sairauden.

Psykiatrian ja lääketieteen ulkopuolella kulttuurintutkijat ovat painottaneet hysterian sosiohistoriallista luonnetta naisten tautina. Kalmankalpean hysteerikon on katsottu kokeneen uudelleensyntymän sata vuotta myöhemmin anorektikon muodossa. Tämän näkemyksen mukaan molemmat kuikelot ilmentävät ruumiillaan oman aikakautensa naisihanteiden mahdotonta yhtälöä. Sekä hysteerikko että anorektikko ovat onnistuneesti sulauttaneet itseensä (valkean ja keskiluokkaisen) yhteiskunnan ristiriitaiset naisihanteet – 1800-luvun tunteellisesti ylireagoivan ja ohjailtavan lapsen sekä hypernaisellisen viettelijättären, ja 1900-luvun lopun feminiinisen ideaalivartalon ja kadehdittavan huolettomuuden, sekä äärimmäisen älyllisen itsekontrollin ja ruumiillisuuden kieltämisen.

Henkilökohtaiset työkalut