Jane Avril

SHS

Loikkaa: valikkoon, hakuun
(1868-1943) Pariisilainen äpärä, hysteerikko, can-can-tanssijatar ja osa-aikainen puolimaailmannainen.

Sisällysluettelo

Niin sanottu lapsuus ja nuoruus

Jeanne Richepin syntyi 9. kesäkuuta 1868 thaiteilijoiden ja laitapuolen kulkijoiden suosimassa Montmartren kaupunginosassa Pariisissa. Varhaislapsuus sujui vielä mukavasti – äidin puolen isovanhemmat passittivat tytön nunnien oppiin, missä tämä sai olosuhteisiin nähden poikkeuksellisen laadukasta opetusta ja tapaili ensimmäisiä vapaita tanssiaskeliaan. Vuonna 1877 mama Elisi Richep hoksi 9-vuotiaan tyttärensä käytännön hyödyn ja kaappasi tämän luostarista hoivaansa. Kaiken kaikkiaan pikku-Jeannen maailmaan suoltaneet ihmiset eivät olleet kummoisia vanhempia: papa kreivi Luigi di Fontin oli etäinen rappioalkoholisti, ja sittemmin yh-äiti Elsien mäiski tytärtään kuin riivattu kokki tottelematonta ulkofileetä.

Kotiorjan velvollisuuksiensa lomassa Jeanne kykeni kuitenkin jatkamaan opintojaan Demoiselles Désir’n akatemiassa äitinsä suopeiden rakastajien lahjoitusten turvin. Tanssin lisäksi hän kunnostautui matematiikassa, sanailussa ja nenäliinojen kirjonnassa. Rahahanat kuitenkin ehtyivät ja edessä oli työläisen arki. Koulun opettajatar, sisar Berthe, sai tietoonsa brutaali kotiolot ja kouliintuneena pedagogina harjoitti mama Eliseen yhtä kasvatusmetodien kulmakiveä: uhkailua. Poliisin pelossa äiti laski nyrkkinsä ja Jeanne saattoi jatkaa opintojaan suopeiden nunnien hymistelyssä.

Mutta eipä kotilieden lämpö nyt liiemmin hehkunut. Niinpä Jeanne karkasi 13-vuotiaana, jääden kuitenkin tovin kaduilla töytäiltyään viranomaisten kynsiin. Nälkiintynyt, pelokas ja kihisevä tyttö määriteltiin hulluksi ja suljettiin Salpêtrière’n sairaalaan, missä hysteerisiin naisihmisiin erikoistunut tohtori Jean-Martin Charcot sai sähikäisen rauhoittumaan.

Äidin vierailuja lukuun ottamatta Jeanne vietti sairaalassa kaksi onnellista vuotta. Nunnien opetuksen lisäksi päiväohjelmaan sisältyi telinevoimistelua ja permannolla hetkuamista – taitoja, joista oli Jeannelle myöhemmin etua tanssijattarena. Tohtori Charcot sairaaloineen oli kuuluisuus, jonne ajan julkimot tulivat uteliaina turistikierrokselle tarkkailemaan pöpejä. Näissä merkeissä Jeanne tapasi sairaalan puistossa kuuluisan näyttelijättären Sarah Bernhardtin, joka tarjosi uudelle tuttavalleen sokeroituja acai-marjoja.

Sairaalassa Jeanne löysi lopullisesti katsojansa lumonneen tanssin, jonka tahdissa hän 15-vuotiaana pyörähteli äitinsä saattelemana ulkomaailmaan. Tohtori Charcotin ojennuksesta huolimatta Elisen selkäranka ei suoristunut – äidin tavoitteena oli tehdä naisellistuneesta tyttärestään julkistettu nainen. Lopulta Jeanne lähti kotoaan – tällä kertaa viimeisen kerran.

Uusi elämä

Emansipoitunut Jeanne kirmasi sairaalaheila Julien käsipuolessaan intellektuellien – ja tietysti niiden thaiteilijoiden – täyttämään Latinalaiskortteliin (kaupunginosan nimi juontaakin juurensa keskiajalle, jolloin alueelle laahusti lähinnä latinaa mumisseista opiskelijoita). Nuori pari oli niin kovin rakastunut keväisessä Pariisissa juoden viiniä, istuskellen puistoissa ja opiskellen omatoimisesti kirjallisuutta – kunnes kesällä oviaukkoon tupsahti Julienin ex nyytti käsivarsillaan. Jeannessa ei ollut kissaa tappelemaan, vaan masentuneena hän raahusti kohti Seineä. Onneksi joukko ilolintuja otti tytön siipiensä suojiin tehden hänestä parvensa maskotin.

Eräänä iltana rakkauden ammattilaiset veivät Jeannen mukanaan suosittuun tanssipaikkaan nimeltä Bal Bullier. Orkesterin svengatessa Jeanne repesi hurmioituneeseen humppaan, minkä jälkeen yleisö aplodeerasi ujon tytön nelistäessä kadulle. Tästä kuitenkin alkoi tie tanssijanuralle Jeannen palattua ilta illan jälkeen Bal Bullieriin. Päivisin itsellinen neiti teki hanttihommia tarjoilijana, pyykkärinä ja porkkanakauppiaana – iltaisin maailman täyttivät sponsorit, rakkaus ja humppa.

”Minua rakastettiin ja minä rakastin. Minä halveksin materialistista puolta elämässä. Tahdoin elämän olevan vain rakkautta, vain onnellisuutta”.

Pariisin taivaalla ja sen alla

Maineen kasvaessa taiteilijanimeksi vakiintui Oscar Wilden kamun Robert Sherardin avustamana anglosaksisempi ja keväinen ”Jane Avril”. Vuonna 1889 Jane työskenteli Pariisin maailmannäyttelyn lippuluukun kassaneitinä viettäen vapaa-aikaa ratsastaen, rullaluistellen ja teattereita koluten. Maailmannäyttelyn porttien sulkeuduttua väliaikainen pesti löytyi ”Horseback Beauties” poppoosta, joka kisasi näytösluonteisesti Hippodromessa.

Latinalaskortteli sai jäädä Janen navigoidessa tiensä takaisin Montmarten valoihin. Vielä samana vuonna hänestä tuli räväkän Moulin Rougen vakituinen tanssijatar. Nyt Jane imutti tietoja, taitoja ja ajatuksia aikansa intellektuelleilta, maailmanmatkaajilta ja niiltä iän ikuisilta thaiteilijoilta. Avril sai myllyn pyörittäjältä Harold Zidleriltä erityisvapauksia muihin tanssijattariin nähden – hänen ei esimerkiksi tarvinnut pitää cancan-tyttöjen uniformuksi muodostuneita valkeita pitsipöksyjä, vaan saattoi koristautua niin lavalla kuin siviilissäkin itselleen mieluisilla hepeneillä.

Vuonna 1895 Moulin Rougen omistajat tarjosivat Avrillille riskaabelia, mutta rahakasta diiliä: hänen oli korvattava Pariisin tunnetuin tanssijatar, uskalias Louise Weber a.k.a. La Goulue. Surumielisen viehkon Avrilin esitys toimi kuin häkä ja hänestä tuli Pariisin taivaan kestotähti, jonka hohdetta voimisti Henri de Toulouse-Lautrecin maalaamat mainosjulisteet. Rakastajia, työtarjouksia, matkoja, lepokoteja, sijaisvanhemmille annettu Jacques-vauva – Avrilin elämässä oli kierroksia. Alunperin palvelustyttöjen rakastamasta cancan-tanssista tuli populaaria viihdettä, ja Avril matkusti seurueineen aina Lontooseen Palace Theateriin asti uniikkeja pitsipökiään vilauttelemaan.

Hidas hiipuminen

Vuosisadan taitteessa 32-vuotias Jane päätti vähitellen asettua aloilleen. Viimein Avril myöntyi saksalaisen taiteilijan Maurice Biaisin (1875–1926) vonkaamiseen ja aviopari muutti yhdessä nyt 5-vuotiaan Jacquesin kanssa New Yorkin. Yhteiselo kuitenkin kääntyi kärttyisäksi ja Jane palasi Pariisin lavoille. Vaimonsa menettämisen pelossa uhkapeleihin mieltynyt Maurice ryhdistäytyi ja hankki perheelle kodin Pariisin liepeiltä. Muutaman vuoden lokoisuutta kesti, minkä jälkeen miekkonen otti tavakseen kadota päiväkausiksi. Taloudellisesti niukille jääneen Avrilin elo kävi sangen viheliäiseksi ja hänen oli myytävä korujaan ja maalauksiaan. Ensimmäisen maailmansodan rytinässä 46-vuotiaan Janen polla oli räjähtää etenkin, kun Maurice sai kutsun tarttua aseisiin ja nuori Jacques päätti karata äitinsä tavoin teille tietämättömille.

Avio-onni ei palannut sodan päätyttyä. Biaisin kuoleman jälkeen vuonna 1926 Avril kituutti köyhyyden rajalla piskuisilla säästöillään, kunnes alkoi saamaan Mauricen siskolta pientä eläkettä. Elämän ehtoolla Jane kuunteli radiota, tapasi lapsenlapsensa ja kertoili muistelojaan pariisilaiselle journalistille, joka myöhemmin kirjoitti hänen muistelmansakin. Levoton ikäneito muutti usein kuukahtaen lopulta 75-vuotiaana toisen maailmansodan uuvuttamana 16. tammikuuta 1943 niin kuin monet muutkin vuosisadan taitteen tähdet: yksin ja riutuneena vanhainkodissa.

Henkilökohtaiset työkalut