Jane Digby

SHS

Loikkaa: valikkoon, hakuun
(1807–1881) Englantilainen aristokraatti, puolimaailmannainen, ja kyltymätön seikkailija. Vaikka Digbyn matkat ja miesseikkailut ovat ainakin yhtä skandalöösejä kuin aikalaisensa Lola Montezin, jää hän usein tämän tumman tanssijattaren varjoon.

Sisällysluettelo

Rakastettu jo lapsesta

Toisin kuin monet muut demimondet, Jane Digby ei valinnut uraansa sosiaalisissa kiipimistarkoituksessa. Hänen sukunsa oli - varsinkin äidin puolelta - hyvinkin ylhäistä syntyperää, ja hänen isänsä, amiraali Henry Digby, oli seilannut Nelsonin joukoissa kuulussa Trafalgarin taistelussa. Jane syntyi Forston Housen kartanossa Dorsetissa, ja vietti rämäpäisen lapsuuden lukuisten serkkujensa seurassa, ja muiden sukulaistensa hemmottelemana. Hän sai varsin kattavan koulutuksen kotiopettajattaren toimesta, ja pääsi 13-vuotiaana nauttimaan matkailusta kun hänen isänsä sai siirron Maltalle. Täältä käsin Digbyn perhe vieraili mm. Italiassa ja Sveitsissä.

Janen viehätysvoima huomattiin jo nuorena, ja täten hänen vanhempansa päättivät että tytär voisi debytoida Lontoon seurapiireissä kuusitoista vuotta täytettyään. Tuona aikanahan nuorilla yläluokan naisilla oli vain yksi sosiaalinen tehtävä: napata itselleen mahdollisimman äveriäs sulhanen mahdollisimman vaivattomasti. Ja juuri näin Jane teki. Vain pari viikkoa debytoimisensa jälkeen hän tapasi Ellenborough:n paroni (myöhemmin jaarli) Edward Law:n, joka vaikutti jokaisen seurapiiriäidin unelmavävyltä: hän oli selvästi nuorikkoaan vanhempi, omasi noususuhdanteessa olevan poliittisen uran, ja kunniakkaan sukutaulun. Kahdeksan viikon hakkailun jälkeen Law pyysi amiraali Digbyltä tämän tyttären kättä - ja isä luonnollisesti suostui.

Yhden naisen sota moraaleja vastaan

Vaikka Janen ja Edwardin avioliitto vaikutti hyvinkin ideaaliselta, astuivat ajan realiteetit pian kuvaan. Paroni Ellenborough keskittyi vakavissaan poliittisen uransa edistämiseen, eikä häneltä juuri liiennyt aikaa nuorikkonsa viihdyttämiseen. Hippaamista rakastava Jane ei taas tyytynyt kuuliaisen vaimon osaan, vaan vietti runsaan vapaa-aikansa juhlissa ja tanssiaisissa. Koska hänen uusi ystäväpiirinsä koostui Ellenborough'n poliittisesta sisärenkaasta, ei hän ajatellut käytöksensä aiheuttavan pahennusta; Janen perhe kuitenkin pelkäsi maineensa menetystä, ja lähetti tytön entisen kotiopettajattaren puhuttelemaan Edwardia. Mies ei luonnollisestikaan ottanut varoittelua kuuleviin korviinsakaan, sillä kukapa nyt palvelusväeltä neuvoja ottaisi.

Ellenborough'lla oli myös oma lehmä ojassa brightonilaisen rakastajattaren muodossa; tämän seikan paljastuttua hänen vaimolleen oli ensimmäinen aviollinen kompastuskivi kohdattu, ja Jane päätti antaa samalla mitalla takaisin. Hän aloitti suhteen serkkunsa, eversti George Ansonin kanssa. Miehensä ignoroima nuori nainen oli pian salskean upseerin pauloissa, ja kun hän tuli raskaaksi, ajatteli hän lapsen olevan rakastajan eikä aviomiehen. Imagoaan suojeleva Anson ei ollut kuitenkaan halukas jatkamaan suhdetta, ja jätti Janen suremaan maaseudulle.

Ensimmäinen skandaali

Yksin ei Janen tarvinnut kauaa kärvistellä. Kuvaan astui itävaltalainen prinssi ja diplomaatti Felix zu Schwarzenberg (kuvassa), joka alkoi kiivaasti piirittää sydänsuruista lady Ellenborough'ta. Koko kesän jatkuneen huomionosoituskampanjan jälkeen Jane viimein aloitti suhteen prinssin kanssa - ja tapansa mukaan rakastui tähän päätäpahkaa. Suhteesta Schwarzenbergiin muodostuikin yksi Janen elämän dramaattisimmista, ja sen lopputulema määräsi hänen elämänsä varsin yllättävän suunnan.

Vaikka pariskunta koetti pitää intohimonsa salassa, ei Englannin kokoisessa maassa mennyt kauan, kun joku näki lady Ellenborough'n poistumassa Schwarzenbergin asunnolta, ja jollain toisella oli antaa näköhavainto siitä, kun herra diplomaatti nyöritti Janen korsettia (toimitus, jolla kureliiviaikana oli erityisen intiimejä konnotaatioita). Viimeisen naulan Janen kunniallisuuden arkkuun iski norfolkilainen hotellinpitäjä, joka näki pariskunnan viettävän yön samassa huoneessa, ja rahallisen korvauksen toivossa kirjoitti havainnoistaan paroni Ellenborough'lle.

Rehellinen - ja hieman mielikuvitukseton - mies kun oli, Ellenborough ei aluksi uskonut moisia kuulopuheita. Samaan aikaan prinssi Schwarzenberg toimitettiin diplomaattisesti turvaan Kanaalin toiselle puolelle. Avioliitto olisikin ehkä vielä ollut pelastettavissa, ellei Jane olisi piilotellut erästä raskauttavaa tosiseikkaa: hän odotti Schwarzenbergin lasta (välit aviomieheen olivat viilentyneet niin, etteivät puolisot enää nukkuneet samassa sängyssä). Kun tilanne alkoi näyttää uhkaavalta, Jane teki rohkean ratkaisun. Hän päätti jättää aviomiehensä ja seurata prinssiään mantereen puolelle.

Ellenborough'lla ei ollut enää kuin yksi vaihtoehto: pistää avioero vireille. Tuona aikana avioliiton purkaminen oli pitkällinen, erittäin kallis ja kaikille osapuolille nöyryyttävä prosessi, joka huvitti lähinnä vain skandaalinnälkäistä suurta yleisöä ja sen ruokahalua lietsovaa lehdistöä. Ellenborough'jen erosta tulikin aikansa suuri mediatapahtuma, jonka yksityiskohtia reposteltiin lehdessä jos toisessakin, seurapiiritapahtumista puhumattakaan. Jopa yleensä pidättyväinen London Times-sanomalehti päätti tiedottaa asiasta etusivullaan.

Varhaisviktoriaanisena aikana avioerot olivat Englannissa erittäin harvinaisia; syynä tähän olivat prosessin monimutkaisuus ja siitä johtuva taloudellinen rasitus, sekä tietenkin aikakauden tiukka moraalikoodisto. Jos eronnutta miestä hieman karsasteltiin paremmissa piireissä, oli eronnut nainen täysi sosiaalinen hylkiö, jolla ei ollut paikkaa kunniallisten naisten kodeissa. Täten Jane tiesi, että luopuessaan Ellenborough'n sukunimen suojeluksesta hän pelaisi uhkapeliä omalla maineellaan. Rakastunut nainen ei kuitenkaan enää perääntynyt päätöksessään.

Uusi elämä mantereella

Avioero sujui suhteellisen kivuttomasti: lordi Ellenborough jopa suostui maksamaan ex-vaimolleen vuosittaista erorahaa. Prinssi Schwarzenbergin kanssa asiat eivät kuitenkaan menneet yhtä sujuvasti. Romanssi vieraalla maalla kutkutti kenen tahansa miehen mielikuvitusta, mutta kun raskaana oleva romanssin kohde seurasikin tätä takaisin kotimaahan, oli aika palata vikkelästi realismin helmaan. Epädiplomaattiseen tapaansa Schwarzenberg ilmoitti Janelle, että avioliitto heidän välillään oli sula mahdottomuus: katolisena hän ei voisi suvaita eronnutta vaimoa. Jane kuitenkin elätteli toivoa rakkauden uudelleenlämpenemisestä, ja pari piti yhtä niin kauan että heidän tyttärensä Mathilde syntyi, ja uusi lapsi pistettiin alulle. Tämä lapsi eli kuitenkin vain kymmenen päivää. Samaan aikaan Schwarzenberg kehitteli uskottomuussyytöksiä Janea vastaan, ja pian poistui naisen elämästä kokonaan. Jane kuitenkin jaksoi uskoa prinssinsä paluuseen vielä vuosia eron jälkeen.

Hömäkälle ja suhteellisen löyhän moraalin omaavalle naisihmiselle oli aina seuraa tarjolla. Janen seuraava suhde nosti hänet suoraan kuninkaallisiin piireihin: Baijerin kuningas Ludvig I oli tunnettu naiskauneuden ja taiteen arvostaja, ja sivistyneen englannittaremme kanssa hän pystyi ihastelemaan molempia. Jane oli kuitenkin vielä Schwarzenbergin pauloissa, joten suhteesta ei kehittynyt mitään vakavampaa (ei ainakaan niin vakavaa kuin Ludvigin ja Lola Montezin suhde kymmenisen vuotta myöhemmin).

Hauskuutta ja hausfraun elämää

Kun Janelle viimein kävi selväksi, että Schwarzenberg ei halunnut minkäänlaista suhdetta hänen kanssaan, teki hän seuraavan miesvalintansa lähinnä järkiperustein, ja myös lepyttääkseen skandaaleihin kyllästynyttä mutta edelleen rakastavaa perhettään. Paroni Karl von Venningen oli kaikesta päätellen palavan rakastunut häneen, ja kun Jane tapansa mukaan tuli raskaaksi, katsoi hän viisaimmaksi hankkia itselleen kunnioitusta avioliiton kautta. Kuten arvata saattaa, sovinnaisen hausfraun elämä ei demimondellemme sopinut, ja hän edelleen vietti vilkasta yöelämää mieluummin kuin nuokkui pittoreskisti kotisohvalla. Paronittaren tittelistä oli kuitenkin se hyöty, että seurapiirien pariovet olivat taas sepposen selällään, ja Jane tekikin tänä aikana uusia, jännittäviä tuttavuuksia; hän tapasi esim. kirjailija Honore de Balzacin, joka ikuisti paronittaremme romaaniinsa La Comedia Humaine.

Toinen uusi - ja pitempiaikaisempi tuttavuus - oli kreikkalainen kreivi Spyridon Theodokis. Paroni von Venningen ei luonnollisestikaan ollut ilahtunut huomatessaan, että Jane vietti moniaita intiimejä hetkiä Theodokisin kanssa, ja haastoi kreivin kaksintaisteluun. Theodokis haavoittui, mutta selvisi vammoistaan - ja vei mukanaan Janen, joka jätti taakseen aviomiehensä ja heidän kaksi lastaan. Toisin kuin edeltäjänsä Ellenborough, von Venningen oli antelias ja anteeksiantavainen mies: hän lupasi Janelle avioeron, otti hoitaakseen heidän kaksi lastaan, ja pysyi loppuikänsä hyvissä väleissä ex-vaimonsa kanssa.

Eksoottiista elämää etelänmailla

Tapansa mukaan Jane seurasi uutta miestään tämän kotimaahan. Kreikassa hän kääntyi ortodoksiseen uskoon voidakseen mennä naimisiin Theodokisin kanssa. Muutaman vuoden kestänyttä onnea lisäsi pariskunnan yhteinen poika Leonidas, johon Jane oli erityisen kiintynyt. Tämä autuus ei kuitenkaan ollut pitkäikäistä sorttia: Theodokis alkoi osoittaa taipumusta juopotteluun ja naisissakäyntiin. Jane - kokenut nainen kun oli - antoi takaisin samalla mitalla, ja (joidenkin lähteiden mukaan) aloitti suhteen Kreikan kuningas Oton kanssa. Tästä syrjähypystä erityisen skandalöösin teki se, että Otto oli Janen entisen rakastajan, Ludvig I:n poika.

Varsin heiveröisessä tilassa huojunut kreiviparin avioliitto päättyi traagisella tavalla, kun heidän poikansa Leonidas kuoli pudottuaan parvekkeelta. Jane pakkasi kimpsunsa ja lähti lievittämään suruaan matkailemalla. Matkakohteekseen hän valitsi Lähi-Idän, josta olikin tuleva hänen elinikäinen intohimonsa. Hän ehti myös heittäytymään lyhyeen suhteeseen albanialaisen vapaustaistelijan kanssa, ja eleli lainsuojattoman romanttista elämää - kunnes sai rakastajansa kiinni uskottomuudesta (vieläpä Janen oman palvelusneidin kanssa) ja jätti tämän siltä istumalta.

Sielunkumppani Syyriasta

Jo vuosikymmeniä jatkuneen ihmissuhdepyörityksen jälkeen ei ollut ihmekään, että Jane kaipasi hengähdystaukoa. Uhaten jättää koko miessukupuolen rauhaan loppuelämäkseen, englannittaremme suuntasi yhä kauemmas itään, kunnes saavutti Syyrian. Lähi-idän aavikot olivat vielä länsimaalaisille melkein saavuttamatonta ja täten erittäin eksoottista aluetta, ja seuraavan parin vuoden ajan Jane matkailikin kamelikaravaanien ja muiden matkueiden mukana tutkien muinaisia rauniota - sekä myös paikallista mieskomeutta.

Aavikolla syttyi myös demimondemme elämän rakkaus, joka astui Janen elämään häntä 20 vuotta nuoremman sheikki Abdul Medjuel el Mezrabin hahmossa. Vaikka Jane olikin vaikuttunut miehen kyvykkyydestä sekä johtajana että aviomiehenä (olihan sheikillä jo ennestään kaksi vaimoa), kesti aikansa ennen kuin hän uskaltautui avioliittoon Medjuelin kanssa. Sheikin vaimona hän mukautui maan tapoihin opettelemalla arabian kielen (niiden kahdeksan muun lisäksi, joita hän jo sujuvasti puhui) ja värjäämällä hiuksensa mustiksi. Islaminuskoon hän ei kuitenkaan koskaan kääntynyt.

Janen viimeinen avioliitto osoittautui hyvin onnelliseksi (ajoittaisia mustasukkaisuuskohtauksia lukuunottamatta), ja se kesti hänen kuolemaansa saakka. Puolet vuodesta sheikkipariskunta asui hyvin primitiivisissä oloissa autiomaassa, ja toisen puolen upeassa palatsissa Damaskoksessa. Englantiin hän palasi pitkästä aikaa vuonna 1856, mutta huomasi pian ettei maan viktoriaaninen moraali-ilmasto hyväksynyt hänen eksoottista elämäntapaansa. Puolen vuoden kuluttua hän palasi miehensä luokse, eikä koskaan enää vieraillut syntymämaassaan.

Demimondemme maallinen vaellus päättyi viimein vuonna 1881, 74:n vuoden iässä. Hänen murheenmurtama miehensä uhrasi parhaimman kamelinsa Janen muistolle; hänet haudattiin protestanttisin menoin Damaskoksessa.

Henkilökohtaiset työkalut