Kenkä

SHS

Loikkaa: valikkoon, hakuun
Ihmisen tai eläimen jalkaa suojaava ja/tai koristava, usein statussymbolin arvoon kohotettu asuste. Kenkiä on aikojen saatossa tehty erinäisistä materiaaleista (papyruksesta, kankaasta, kumista, muovista ym.), mutta edelleenkin yksi suositummista on nahka.

Sisällysluettelo

Kenkien esihistoria

Kengillä on varhaisimmissa vaiheissa ollut enemmän suojaava ja lämmittävä kuin esteettinen merkitys. 15000 vuotta vanhat luolamaalaukset todistavat, että jo esihistoriallisilla ihmisillä on ollut tarvetta kengille; turkiksista tehdyt töppöset eivät varmaankaan olleet kovin kestäviä, mutta näyttivät tietä sofistikoituneemmille malleille - ja mikä tärkeintä, pitivät varpaat lämpiminä. Arkeologiset löydöt osoittavat myös, että ihmisen koreilunhalu on pysynyt varsin samanlaisena läpi aikojen: varhaisia kenkiä on koristeltu esimerkiksi nauhoin ja helmin.

Vanhimmat löydetyt nahkakengät on valmistettu n. 5500 vuotta sitten; ne on valmistettu lehmännahasta. Myös jäämies Ötzin jalassa olleet kengät ovat nahkaa: pohjissa on käytetty tukevampaa karhua ja sivuissa taipuisampaa peuraa. Kenkien nauhat on tehty puunkuoresta punotusta narusta. Pohjois-Amerikassa alettiin samoihin aikoihin ideoida mokkasiineja, joiden idea on säilynyt samana näihin päiviin asti.

Faaraon läppösistä gladiaattoreiden sandaaleihin

Sandaalit ovat vanhimpia vieläkin käytössä olevia kenkätyyppejä. Ymmärrettävistä syistä sandaalityyppiset kengät ovat yleistyneet lähinnä lämpimämmissä ilmastoissa, ja niistä on kuvallista todistusaineistoa mm. muinaisen Egyptin ajoilta. Hyvin samantyylisiä sandaaleja on valmistettu ja pidetty myös Aasiassa ja Amerikan mantereella.


Egyptiläisillä oli varsin sofistikoitunut kenkäkulttuuri jo varhain: faaraot käyttivät kippurakärkisiä sandaaleita - mutta vain ulkona. Pyramidikansa osasi myös valmistaa erilaiset kengät vasemmalle ja oikealle jalalle, kun taas Euroopassa tallusteltiin yllättävän pitkään epämukavan identtisillä töppösillä.

Roomalaiset gladiaattorisandaalit ovat edelleen muodikkaat. Niiden suosio kotimaassaan lopahti kohteliaisuussäädösten muuttuessa: häveliäs roomalainen ei pitänyt varpaat paljastavia kenkiä varsinkaan sekaseurueessa.

Keskiajan kengät: tiukasta käytännöllisyydestä höpsöihin muotivirtauksiin

Keskiaika on pitkä ja monipuolinen ajanjakso, joka kattaa moniaita kulttuureja ja niiden muutoksia. Mitä kenkiin tulee, oli käytännöllinen ja lähellä tuotettu malli edelleen hyvin suosittu - ja miksipä ei, sillä suuri osa keskiajan ihmisistä työskenteli maatalouden parissa ja tarvitsi jaloilleen mukavuutta ja suojaa enemmän kuin pelkkää elvistelyarvoa. Näinpä esimerkiksi tossumalliset nahkakengät ja turkiksella vuoratut saappaat olivat monen tavan tallaajan arkipäivää.

Naisten pitkät helmat estivät huomion kiinnittymisen jalkineisiin. Pikku hiljaa alkoivat epäkäytännölliset mallit kuitenkin hiipiä varsinkin yläluokan jalkoihin. Ennen 1300-lukua kenkiä lähinnä koristeltiin nauhoilla ja kirjailuilla - Bysantista Eurooppaan levinnyt kirjailumuoti oli kuitenkin lähinnä kuninkaallisten saatavilla.

Puukenkien voittokulku

Nykyään puukengät yhdistetään vahvimmin Alankomaihin, ja nämä klompeneiksi kutsutut jalkineet ovatkin olleet suosittuja alueella, jossa on pitänyt lompsia menemään sateisissa ja mutaisissa oloissa. Kuitenkaan hollantilaisilla ei ole ollut monopolia puukenkiin, vaan niitä on käytetty ympäri maailmaa suojaamaan jalkoja - ja myös kalliimpia kenkiä - kosteilta keliolosuhteilta.

Englanniksi tämäntyyppistä kenkää on kutsuttu nimellä patten, ja malli säilyi varsinkin työväenluokan suosiossa 1800-luvulle asti. Ranskassa puukenkä oli nimeltään sabot; tästä sanasta on saatu johdannainen sabotaasi, joka on alunperin tarkoittanut puukengällisten työläisten epämiellytävää ja kovaäänistä käytöstä, ja myöhemmin on saanut myös poliittisempia konnotaatioita.

Korkokenkien synty

Euroopassa ensimmäisten korkokenkien voidaan katsoa syntyneen puukenkien hieman pahamaineisena jälkeläisenä. Varsinkin Venetsiassa alkoivat yleistyä yhä korkeampipohjaiset puukengät, joilla yläluokan naiset hoipertelivat pitkin kaupunkinsa kapeita kulkuväyliä - aluksi sateisella ilmalla, ja 1500-luvulle tultaessa ihan vain epäkäytännöllistä elämäntyyliä esitelläkseen: mitä korkeammat korot, sitä korkeampi asema. Uskaliaimmat chopines-kengät vaativat käyttäjältään saattajan, johon nojata.

Chopines-kengät kokivat kuitenkin arvonlaskun, kun Venetsian pahamaiseiset kurtisaanit ottivat ne käyttöönsä. Kaupunkivaltion asukkaiden pukeutumista säätelevät lait olivat varsin tiukat, ja kunnollinen kansalainen oli pystyttävä silmäyksellä erottamaan puolimaailmannaisesta. Täten italialaiset naiset jättivät korkokengät ainakin vähäksi aikaa kaappiin.

Viereinen Vittore Carpaccion maalaus Due dame veneziane 1500-luvun vaihteesta sisältää symboliikkaa, joka hämmentää jopa taidehistorioitsijoita. Toisaalta taulussa on kuvattu uskollisuuden ja avioliiton symboleja (kuten koira ja kyyhkysiä), mutta toisaalta siinä on myös runsaasti eksoottista ja eroottistakin kuvastoa - mukaanlukien ne pahamaineiset puukengät (jotka voi nähdä kuvan vasemmalla puolella lattialla, heti papukaijan yläpuolella).

Kippurakengät valloittavat Eurooppaa

Siinä missä korkokengät alkoivat yleistyä vasta 1500-luvulle tultaessa, oli sydänkeskiajalla oma höperö kenkämuotinsa, joka kosketti lähinnä yläluokkaisia miehiä. Nykyään pitkävarpaiset, kippurakärkiset tossut yhdistetään lähinnä hovinarrien pukeutumiseen: alunperin nämä poulaineiksi kutsutut jalkineet olivat kuitenkin asia, joka otettiin hyvin vakavasti (nimi "poulaine" viittaa Puolaan; samoin vaihtoehtoinen termi "Cracow").

Jotkut lähteet linkittävät 1300-1400 -lukujen kenkämuodin Mustan surman kerrannaisvaikutuksiin. Kulkutaudin hävittäessä ison osan Euroopan väestöä jäi suuria maa-alueita autioiksi; näin henkiinjääneillä oli ennennäkemätön mahdollisuus kohota ylempään yhteiskuntaluokkaan - ja milläpä muullakaan olisi ollut parempi osoittaa uusrikkauttaan kuin typerillä muotivaatteilla ja -kengillä. Rutto hävitti tehokkaasti myös suutareita, jotka veivät tiettyjen kenkämallien tekotaidon mennessään joukkohautaan.

Pukeutumiskoodit säätelivät myös kenkien mallia, ja erään lähteen mukaan tavan tallaaja sai pitää kenkiä, joiden kärki oli noin 15 cm mittainen, kun taas korkeimman aateliston edustajat saivat patsastella 60 senttimetrin mittaisissa nokkakengissä. Paljon muuta ei kyseisillä kengillä varmasti tehtykään, pitkä kärki kun kätevästi esti kävelyn (kekseliäät protodandyt kehittivät erinäisiä ratkaisuja, esimerkiksi narun, joka kiinnitettiin kengänkärjestä polveen).

Kiivaimmin tyhmistä muotikengistä kimmastui - tietenkin - kirkko. Hurskaat (ja useimmin sandaalijalkaiset) kirkonmiehet voivottelivat maailman pilallemenoa, ja päättelivät, että kippurakengät aiheuttivat ainakin ruttoa ja yleistä moraalin höltymistä. Pitkävarpaisissa kengissä oli hankala polvistua rukoilemaan, ja sojottavat varpaat veivät ihmismielen vääjäämättä kohti riettaita ajatuksia.

Poulainet taistelukentällä ja muita typeriä ideoita

Keskisessä Euroopassa kippurakenkiä rakastettiin niin palavasti, että ne haluttiin jalkaan jopa sodassa. Aatelismiehiä varten valmistettiin tietenkin kenkiä, joiden pitkät kärjet oli vahvistettu metallilla.

Pian kuitenkin huomattiin, etteivät poulainet olleet ollenkaan soveltuvaiset nopeatahtiseen taistelutilanteeseen: ainakin kerran ranskalainen sotajoukko joutui tarinan mukaan leikkaamaan kengänkärkensä lyhyemmiksi paetessaan ottomaaniarmeijaa. Toisen tarinan mukaan Itävallan herttua Leopold heitti henkensä koska ei pystynyt juoksemaan karkuun salamurhaajiltaan.

Aika alkoi ajaa siis pitkien kenkien ohi; kuoliniskun niille antoi Ranskan kuusivarpainen kuningas Kaarle VIII, jonka erikoisen muotoiselle jalalle valmistettiin mieluummin leveitä ja lyhyitä jalkineita.

Henkilökohtaiset työkalut