Keskiaika

SHS

Loikkaa: valikkoon, hakuun

Pitkähkö ajanjakso antiikin ja renessanssin välissä. Ei niin pimeä kuin usein kuvitellaan, eikä todistusaineistosta päätellen ainakaan tylsä.

Sisällysluettelo

Varhaiskeskiaika

Jos Euroopan keskiaika halutaan asettaa tarkemmin aikajanalle, voidaan hyvin sanoa sen alkaneen 400-luvulla Rooman valtakunnan hiljalleen rapistuessa. Kun keskushallinto alkoi heiketä ja legioonalaisten saappaitten jytke laantua, monet yritteliäät yksilöt kokeilivat perustaa omia, pienempiä valtioita. Varsinkin keskisessä Euroopassa riitti hulinaa moneksi vuosisadaksi kun kämmenen kokoisten maalänttien ruhtinaat tappelivat keskenään valloituksiensa herruudesta.

Oman panoksensa rellestykseen toivat idästä ja pohjoisesta matkanneet hunnit, germaanit (mm. vandaalit), arabit ja tietenkin Skandinavian omat pojat, viikingit (jotka varsinkin Brittein saarilla sotkivat poliittista pakkaa erittäin tehokkasti ja importoivat siinä sivussa englannin kieleen monta tarpeellista sanaa - kuten 'sky' ja 'they').

Rooman tuholla oli - ainakin lyhyellä tähtäimellä - harmillisempia seurauksia kulttuurin ja kaupankäynnin aloilla. Koska kaupunkivaltioiden ruhtinailla ei ollut resursseja rakentaa yhtä mahtipontisesti kuin entisillä keisareilla, varhaiskeskiajan arkkitehtuuri onkin varsin vaatimatonta (mutta mikäpä ei olisi Coloseumiin verrattuna). Rooman kuuluisa infrastruktuuri alkoi pian hajota käsiin samasta syystä; kauppareitit nahistuivat ja tienvarret kuhisivat maantierosvoja. Lukutaito oli vaarassa hävitä kokonaan - sen ainoa pelastus (kuten myös roomalaiskatolisen uskon) olivat luostarit, joitten muurien sisällä jaksettiin nyhrätä upeasti koristeltuja käsikirjoituksia (kuten oikealla kuvattu skotlantilainen Book of Kells).

Kaikesta päätellen myöskään varhaiskeskiajan ilmasto ei ollut siitä leudoimmasta päästä. Tämäkin saattaa osaltaan selittää sen, miksi ihmiset olivat ylipäätään niin kärttyisiä ja miksi esim. viikingit hanakasti pyrkivät etelämmäs asumaan.

Varhaiskeskiajan katsotaan päättyneen - laskutavasta ja maasta riippuen - vuoden 800 paikkeilla. Joissain paikoissa sydänkeskiaikaa saatiin odotella vielä parisen sataa vuotta.

Varsinkin varhaiskeskiaikaa pidetään yleensä 'pimeänä' aikakautena, ainakin mitä taiteisiin ja oppineisuuteen tulee. Totta onkin, että keskushallinnon hävitessä myös oppineisuuden arvostus alkoi nääntyä. Onneksi antiikin ajan tekstejä vaalittiin luostareiden lisäksi myös itäisillä mailla: Abbasidien dynastian aikaan vallinneen kulttuurisen kultakauden puitteissa keksittiin paljon uusia asioita, mutta myös pidettiin arvossa vanhaa, ja mm. Galenoksen tekstejä on säilynyt nimenomaan arabiankielisten oppineiden kiinostuksen ansiosta.

Arabien valtakunnan lisäksi toinen keskiajan suurvalta oli Kiina, jossa keksittiin niinkin merkittäviä asioita kuin paperiraha, posliini ja ruuti.

Sydänkeskiaika

Itse asiaan päästiin uudella vuosituhannella. Vaikka sydänkeskiajallakin sodittiin, unohdettiin asioita, ja muuten vaan melskattiin, oli tämä ajanjakso jo selvästi edeltäjäänsä määrätietoisempi - ainakin mitä tuli valtakuntien rakentamiseen ja kristillishenkiseen ulkomaanmatkailuun (ks. alla). Muita kauden keksintöjä olivat mm. feodaaliherruus, Hansa-liitto ja yliopistot.

Yksi tärkeimpiä sydänkeskiajan kehityksiä oli väestön huima lisääntyminen Euroopassa. Tämä sekä vauhditti kaupungistumista että pakotti kehittämään tehokkaampia viljelyskeinoja että kaikki halukkaat saataisiin ruokittua. Suurempi määrä populaa tuotti myös suuremman määrän joutilaita tyyppejä, jotka vetelehtivät kaduilla ja kapakoissa pensseli kädessä tai luuttu kourassa. Toisin sanoen, taiteet ja tieteet alkoivat nousta monisatavuotisesta alennustilastaan.

Väestönkasvu johti myös entistä systemaattisempaan hallintatapaan, sekä maallisessa että hengellisessä mielessä. Ensimmäistä kertaa Rooman mahalaskun jälkeen Eurooppaan alkoi syntyä oikeita valtioita - Englanti, Ranska ja Espanja etunenässä - ja jonkinlaisten rajojen löytyessä kansat pystyivät asettumaan paremmin aloilleen ja alkaamaan selvitellä keskinäistä arvojärjestystään. Paavi oli toinen hyötyjä tästä uudesta aikakaudesta: katolisen kirkon valta alkoi taas vahvistua, ja sen päämies pystyi halutessaan kahmimaan itselleen myös osan maallisesta mahdista (ja mammonasta).

Luostareiden huomattavasti vaatimattomammnissa oloissa asustelevat munkit ja nunnat puolestaan pitivät huolen siitä, että antiikin hengellinen ja filosofinen pääoma pysyivät tallessa. Myös uusia asioita ajateltiin muurien takana; ajan kiintoisimpiin ajattelijoihin kuuluvat mm. Tuomas Akvinolainen ja Hildegard Bingeniläinen.

Kulttuuri ja ruumiinkulttuuri

Kaupunkien kasvaessa ja väestömäärän muutenkin lisääntyessä kävi ajankohtaiseksi uusien harrastemuotojen kehittäminen - eiväthän kaikki ihmiset jaksaneet notkua kotonaan renessanssia odotellen. Niinpä sydänkeskiajan mittaan keksittiin (tai importoitiin muualta) mitä erilaisimpia tapoja kuluttaa aikaa; osa näistä oli varattu pelkästään silmäätekeville, mutta rahvaallekin toki riitti omat hilpeyden aiheensa. Erilaisten harrasteiden kirjo on niin mittava, että tässä on tilaa keskittyä vain niistä olennaisimpiin (ja jännimpiin). Esim. metsästyshaukkakulttuurista on epäilemättä muualla kirjoitettu paljon informatiivisia artikkeleja, mikä säästää huomattavasti allekirjoittaneen vaivaa.

Trubaduurit

Kuten moni muukin asia, on trubaduuriperinne saanut alkunsa Ranskan, Italian ja Espanjan rajamailla varhaiskeskiajan hämärissä. Koska sen aikaiset äänentoistolaitteet olivat erittäin alkeellisia, turvauduttiin useimmissa hoveissa livemuusikoiden esityksiin. Tätä tarkoitusta varten kehittyi moniaita kierteleviä muusikkotyyppejä ja -ryhmiä, joista kullakin oli oma tyylinsä ja repertuaarinsa. Useimmiten trubaduurilaulut kertovat kielletystä rakkaudesta niin monimutkaisin sanakääntein, että äkkinäisemmälle tiukasti kodifioitu lyriikka kuulostaa yhtä aistilliselta kuin kauppalistan resitointi. Kuitenkin keskiajalla tämä meni ihan täydestä, koska paremmasta ei vielä tiedetty.

Trubaduurilaulujen ohjelmiston syntyyn vaikutti merkittävästi alunperin roomalainen puolimaailmannainen, keskiajan alussa Ranskan ylimystöpiireihin siirtynyt Amandine Emalia Decima, joka rohkaisi aikansa muusikoita käsittelemään rakkauden aiheuttamaa tuskaa ja ahdistusta pelkän vanhakantaisen rakastetun ylistämisen sijaan. Tämän käänteen voidaan myös katsoa toimineen emo-rockin alkulaukauksena.

Keskiajalla hyvä artikulaatio ja äänenkäyttö yleensäkin olivat arvossaan, ja varsinkin naisväen keskuudessa kelkeä ääni oli pelkkää plussaa. Hoilaamista edistämään kehiteltiinkin hieman nykyajan euroviisuja vastaava kilpailu, jossa palkittiin (tunnetun) maailman äänekkäin nainen. Nämä tapahtumat olivat erittäin suosittuja, tarjosivathan ne nuorille naisille mahdollisuuden ansaita mainetta ja kunniaa (ja kerryttää myös myötäjäisiä, sillä kilpailun palkinnot olivat usein hyvin käytännönläheisiä).

Keskiajan instrumentit olivat pääosin varsin hentoäänisiä, johtuen niiden valmistustavasta. Huilut valmistettiin metallin sijasta puusta (panhuilut olivat hyvin suosittuja), eikä metallia käytetty kielisoittimissakaan, joten niitä soitettiin useimmiten näppäillen; kielien valmistamiseen käytettiin mm. eläinten suolia. Kanteleen ja dulcimerin tyyppisiä soittimia suosittiin myös, mahdollistivathan ne sekä säestyksen että melodioiden soiton. Railakkaampaan menoon oli tarjolla kaikenlaisia töriseviä, pöriseviä ja muuten vain kummaa ääntä pitäviä instrumentteja, kuten trumpetin edeltäjä sackbut, kielisoittimiin kuuluva posetiivi, sekä esittelyjä kaipaamaton säkkipilli.

Kirjallisuus

Keskiajan kirjallinen perinne nojasi varsin raskaasti antiikin malliin - jopa niin paljon että monet kirjailijat tyytyivät versioimaan tunnettuja latinankielisiä kaskuja ja tarinoita sen sijaan, että olisivat itse keksineet uusia juttuja. Latina toimi myös yhdistävänä tekijänä eurooppalaisen oppineiston keskuudessa, ja suurin osa ajan kirjallisuudesta onkin kirjoitettu latinaksi. Poikkeuksiakin toki löytyy; ritariromantiikka oli pop myös kirjoitetun sanan puolella, ja monet ranskalaiset rustailivat lyriikoitaan omalla kielellään. Myös ritarihenkistä rymistelyä ja iloluontoisia veijaritarinoita tuotettiin mieluusti kansankielellä muuallakin Euroopassa. Merkittävimpinä esimerkkeinä voisi mainita englantilaisten pyhän parivaljakon Beowulfin ja Canterburyn tarinat, joista edellinen on 900-luvun paikkeilla anonyymisti tuotettu alliteratiivinen sankaritarina, ja jälkimmäinen 1300-luvun saippuasarjastakin käyvä, monitahoinen ja joskus yleväkin rietastelu.

Toki pohdiskelevampiakin tekstejä kirjoitettiin. Uskonnollisissa ja filosofisissa piireissä luotettiin varsinkin allegorian ja satiirin voimaan, saatiinhan niillä napakasti ilmaistua monia monimutkaisia asioita. Ranskassa naisten asemaa pohti Christine de Pisan, Italiassa taas Dante raapusteli Jumalaista näytelmäänsä. Sisällön tiivistämiseksi monet keskiajan tekstit kirjoitettiin runomuotoon; hilpeiden ja helppotajuisten renkutusten lisäksi ovat jälkipolville säilyneet mm. raskasoutuisemmat runoelmat kuin Dies Irae ja Stabat Mater.

Koska kirjapainotaitoa ei oltu vielä importoitu Eurooppaan, oli kirjallisuuden tuottaminen erittäin aikaavievää ja kallista hommaa: jokainen opus oli kirjaimellisesti käsityötä. Paperin sijasta kirjoitustyössä käytettiin pergamenttia, nahasta valmistettua materiaalia, joka ennen käyttöä piti tietenkin puhdistaa ja venyttää oikeaan muotoon. Pergamentin hyvä puoli oli se, että jos teksti ei enää miellyttänyt, taikka kopioiva munkki huomasi tehneensä virheen, vuota voitiin skraapata puhtaaksi. Tällöin kuitenkin nahkaan jäi jotain jälkiä edellisestä kirjoituksesta; tällaista kahden tekstin päällekkäisyyttä kutsutaan nimellä palimpsesti.

Pergamentteja säilytettiin alunperin rullalle käärittynä. Tämä metodi kuitenkin haurastuttaa jo alkuaan herkkää materiaalia, ja hankaloittaa kirjallisuuden säilytystä ja kuljetusta. Onneksi kirjakäärön seuraajaksi keksittiin koodeksi, nykyisen kirjan edeltäjä. Varhaiset koodeksit olivat puulaatikoita, joihin sivut ladottiin, joskus varsin epämääräisessä järjestyksessä; myöhemmin alettiin kehitellä erilaisia sidontatekniikoita jotka mahdollistivat nykyisen kirjallisuuden perusfunktiot: sivujen molemminpuolisen käytön, kansitekstit (mukaanlukien kirjan ja kirjoittajan nimen), sekä kirjojen säilömisen erinäisille hyllyille.

Turnajaiset

Nämä olivat harvojen herkkua, keskiajallakin. Ei edes itseään kunnioittavalla rikkaalla ritarilla ollut mahdollisuutta ratsastella joka päivä peltipurkiksi sonnustautuneena punastelevien linnanneitojen nenän edessä peistä heilutellen. Myöskin - vastoin yleistä mielikuvaa - turnajaisten pääosassa ei ollut kahden ratsumiehen käymä tiukka peitsiottelu (joka oli yleensä varattu nuoremmille osanottajille eräänlaisena lämmittelylajina): päinvastoin, kansanjoukkojen huomio kiinnittyi paljon sekamelskaisempaan ryhmäotteluun, jossa joukko ritareita taisteli toista ritarijoukkoa vastaan ratsain, erinäisin teräasein varustautunena. Tästä hasardikkaasta nujakasta kehteytyikin useimmiten rugbyakin rajumpia rymistelytilanteita (mikä on täysin ymmärrettävää - kantoivathan kaikki osanottajat aseita sekä painavia haarniskoja. Eivätkä ne hevosetkaan mitään karusellimallia olleet).

Kidutus ja teloitukset

Keskiajan ruumiinkulttuuri tuppasi olemaan varsin railakasta, ja tämä aspekti näkyy myös ajan rankaisutavoissa. Siinä missä aristokraatit rakensivat kidutuskammioita linnojensa uumeniin (ja uskoivat rankimmat hommat ammattilaisille), rahvas sai aina silloin tällöin nauttia väkivaltaspektaakkeleista julkisten teloitusten muodossa. Aikana ennen televisioita oli hauskaa kokoontua koko perheen voimin hirttolavan ympärille katsomaan, kuinka paha sai palkkansa. Noituuden pelossa kehiteltiin myös erinäisiä "kuulusteluvälineitä", joitten avulla oli tarkoitus saada syytetty tunnustamaan; eräs tällaisista oli ns. upotustuoli, johon sidottu nainen toistuvasti molskautettiin jääkylmään lampeen. Myös erilaiset polttoraudat, peukaloruuvit ja teräaseet olivat suosittuja rikostutkinnan keinoja keskiajalla.

Ruoka ja juoma

Syöminen on kautta aikojen ollut yksi parhaista tavoista viettää aikaa - ja jos siihen liittää vielä juomisen, ovat hyvän elämän eväät jo melko hyvin kasassa. Keskiajalla (kuten vielä paljon sen jälkeenkin) ylenmääräinen syöpöttely ja juopottelu olivat kuitenkin harvojen herkkua; tavallisen maaorjan ateriat koostuivat varsin yksipuolisista aineksista, kuten leivästä, herneistä ja oluesta. Rikkaat taas ottivat kaiken ilon irti kauppareiteistä, jotka toivat Eurooppaan mm. mausteita ja eksoottisia hedelmiä: sydänkeskiajan hoveissa tarjottava ruoka oli näyttävää, monipuolista (ainakin mitä proteiinien runsauteen tuli), ja erinomaisen täyttävää. Hienoimmissa pippaloissa pääosassa oli usein paistettu joutsen (tai muu suurehko siivekäs), joka uunista tultuaan tungettiin takaisin höyhenpukuunsa, ja jonka nokka ja jalat kullattiin. Myös erilaiset hassuttelupiiraat olivat suosittuja; yleensä jippona oli se, että taikinakuoren sisään oli leivottu esim. eläviä lintuja, jotka sitten piirasta leikatessa lehahtivat yllättyneen juhlakansan silmien edessä lentoon.

Keskiajan vesihuolto oli varsinkin suuremmissa kaupungeissa varsin ala-arvoista, ja tästä johtuen kaivovettä ei koskaan juotu - ei ainakaan ennen kuin se oli turvallisesti pantu olueksi tai hapatettu viiniksi. Olut ja viini olivatkin yleisimmät ruokajuomat kaikissa yhteiskuntaluokissa (jotkut joivat myös siideriä) - ja voidaankin vain arvailla missä kunnossa jokaiselta aterialta hoiputtiin takaisin haravanvarteen tai koruompeluksen pariin.

Festivaalit ja muut tapahtumat

Vaikka elämä katolisessa Euroopassa ei aina ollut yhtä juhlaa, tarjosi kalenterivuosi ainakin monia mahdollisuuksia rutiinin rikkomiseen. Koska jokaisella pyhimyksellä oli oma merkkipäivänsä, tuli pyhäpäiviä vuoden aikana varsin tasaiseen tahtiin, ja jokaiseen päivään yleensä liittyi oma tapansa juhlistaa kyseessäolevaa pyhimystä. Keskiajan ihmiselle eivät kuitenkaan nämä, usein varsin kesyt juhlapäivät riittäneet, vaan tarvittiin railakkaampia tapoja kääntää ajatukset pois nälkäisestä, tautisesta ja jumalanpelkoisesta eksistenssistä. Yksi näistä näyttävimmistä festivaaleista oli ainakin Ranskassa tunnettu aasijuhla, joka regressoitui Jeesus-lasta kantaneen eläimen palvonnasta täydeksi hilipatihippaa-meiningiksi varsin lyhyessä ajassa.

Matkailu

Keskiajan keskivertoihminen siirtyi hyvin harvoin paikkakunnalta toiselle: useimmat pysyttelivät syntymäpitäjässään koko elämänsä - ja miksipä eivät olisi pysytelleet, sillä syitä reissaamiselle oli hyvin vähän. Maaorja ei voinut lähtökohtaisesti muuttaa herransa mailta; maanviljelijä oli myös aikalailla kiinni elannossaan. Huviretkeilyä ei myöskään harrastettu, sillä aikakauden tieolosuhteet olivat erittäin heikot, ja hevosia oli vain harvoilla; hotelleja ei ollut vielä keksitty, ja nähtävyyksiäkin oli heikonlaisesti - eikä keskiajan ihminen arvostanut pelkkää luonnonkauneutta. Oikeastaan vain pyhiinvaellus oli validi syy nähdä maailmaa; silloinkaan ei ollut kyseessä mikään ex tempore-reissu, vaan syvän uskonnollisen syyn velvoittama vaikea taival.

Ylimmän sosiaaliluokan edustajat sen sijaan matkailivat ihan viran puolesta: mm. Englannissa kuningas reissaili pitkin vuotta, poiketen suurimmissa matkan varrelle sattuneissa kaupungeissa pitämässä hovia, ratkomassa lakiasioita, ja saattamassa konkurssiin aatelisia, joiden luokse hän hovinsa kanssa asettui vieraisille. Kuninkaat eivät matkustaneet kevyesti: mukana seurasi kokonainen laivue hoviväkeä, ritareita, palvelijoita, ja vaunulasteittain tavaraa. Jopa sängyt ryöhättiin mukana - ja matkustivatpa monet aateliset myös omien kylpyammeidensa (ja niiden mukana seuraavien palvelijoiden) kanssa.

Ristiretket

On universaalisti tunnustettu tosiasia, että kun elämä omalla maalla alkaa käydä tylsäksi, reippaan mielenlaadun omaavat varakkaat nuoret miehet lähtevät etsimään seikkailuja ulkomailta. Näin myös keskiajalla. 1000-luvulla tähän oli vieläpä erittäin hyvä syy: kristinuskon pyhä kaupunki Jerusalem oli muslimien hallussa, ja mikäpä sen jalompaa kuin tämän maaläntin valloittaminen takaisin 'oikeiden' uskovaisten käsiin. Itämailla mellastamisen lisäksi kristinuskon valoa vietiin myös Pohjois-Eurooppaan ja 1400-luvulle asti muslimien ja juutalaisten asuttamaan Espanjaan.

Ristiretkelle varustautumiseen oli suurin piirtein kaksi tapaa. Ensimmäinen (ja varmasti pitkällä tähtäimellä fiksumpi) strategia oli perustaa oma jalosukuinen ritariveljeskunta, hankkia vakavaraisia sponsoreita ja valtava määrä aseita. Tunnetuimpia tällaisia sakkeja oli Temppeliherrain ritarikunta [1], joka aloitti toimintansa siveiden soturimunkkien kouluttajana ja kristittyjen puolustajana 1100-luvulla. Tällaiselle porukalle oli selkeästi tilausta; keskiajan edistyessä temppeliherrat (joka köyhyysvalan ansioista eivät henkilökohtaisesti pystyneet omistamaan mitään) alkoivat harjoittaa erittäin menestynyttä liike- ja maataloutta, ja keksivät siinä sivussa länsimaisen pankkijärjestelmän. Tässä vaiheessa alkoi veljeskunnan alkuperäinen päämäärä hävitä näkyvistä, ja pian ritarikunnan kimpussa olivat mm. paavi, inkvisitio, ja ihmiset, jotka eivät uskoneet paperirahan maksukykyyn. Temppeliherrat hävisivät näkyvistä - vaikkakin heidät on yhdistetty mm. vapaamuurareihin vielä - ja nimenomaan - meidän aikanamme.

Toinen ristiretkeilytapa sopi niille, jotka eivät halunneet liittyä vakavaraiseen ja hyvinvarusteltuun yhteisöön. Tämän tavan valinneet olivat yleensä köyhempää kansankerrostumaa, ihmisiä, joiden elämä pyöri rankan työnteon ja ankaran uskonnon noidankehässä. Monille tähän vielä yhdistyivät nälkä, kurjuus, rutto ja maailmanlopun odotus. Nämä tekijät loivat oivalliset puitteet elämänmuutokselle, ja kun esim. kansan ristiretki [2] tuli ajankohtaiseksi, ei innokkaista osallistujista ollut puutetta. Toisin kuin temppeliherrat, valloittajakuninkaat [3] ja muut varakkaat ritarit, nämä vaeltajat eivät saaneet palkakseen kultaa ja kunniaa, vaan joutuivat useinmiten kulkutautien ja huonosti organisoitujen taisteluiden uhreiksi. Myös alaikäiset tahtoivat osansa ristiretkitoiminnasta; näistä tuhoon tuomituista matkoista kuuluisin (ja ehkä osittain sepitetty) on Lasten ristiretki [4], joka alkoi Ranskasta vuonna 1212 hyvin sponsoroituna. Pyhän maan sijaan lapset joutuivat Egyptiin, jossa heidät myytiin orjiksi.

Lääketiede

Kuten moni muukin sivistystä sivuava asia, jäi ihmiskehon sisäisten liikahtelujen, sekä niiden syiden ja seurausten tutkiminen keskiajalla pitkälti luostarien huoleksi. Munkit ja nunnat pohdiskelivat terveyttä ja sairautta, sekä kasvattivat lääkeyrttejä puutarhoissaan. Näistä hyötyivät sekä itse luostarin asukkaat, että sen ulkopuoliset sairaat. Yksi tunnetuimmista keskiajan luostariluonnontieteilijöistä oli muutenkin monipuolinen visionääri Hildegard Bingeniläinen.

Keskiajan lääketiede perustui pitkälti antiikin oppeihin, ja varsinkin Aristoteleen ja Galenoksen mietelmiin aiheesta (ja nimenomaan mietelmiin - suurin osa ajan "tutkimustiedosta" oli aikamoista arvailua). Varsinkin humoraaliopin katsottin selittävän suuren osan ihmiskehon epätasapainotiloista: ihmiset jaettiin neljään perustyyppiin (koleerikko, sangviinikko, melankolikko ja flegmaatikko) sen perusteella miten paljon heissä virtasi keltaista ja mustaa sappea, verta ja limaa. Näiden ruumiinnesteiden tasapainoon - ja täten kehon lämpötilaan ja kosteuteen - pyrittin sitten lääketieteen avulla vaikuttamaan sopivia lääkkeitä nauttimalla, sekä mm. pahaa verta poistamalla suoneniskun avulla.

Myös diagnostiikka perustui suurimmaksi osaksi puhtaaseen spekulaatioon - mm. virtsan väristä yritettiin päätellä koko kehon tilaa. Jos yrttilääkkeet, amuletit taikka veren valuttaminen eivät auttaneet, oli parantajan arsenaalissa vielä muitakin keinoja; yleisemmin nämä liittyivät tiettyjen ruokien nauttimiseen tai niistä pidättäytymiseen, lepoon ja liikuntaan. Esoteerisempiankin keinoja oli. Albertus Magnus - niminen munkki mm. suositteli vatsavaivoihin nuoren ja kauniin neitsyen seuraa: mahanpurut hävisivät kun naista piteli sylissään kipeää paikkaa vasten. Jos tämä ei anna kaksista kuvaa 1200-luvun lääketieteen tilasta, todistaa se ainakin että keskiajan ihmisillä oli huumorintajua.

Siinä missä apteekkarit valmistivat lääkkeitä ja erinäiset parantajat määräsivät niitä, oli vielä erillinen ammattiryhmänsä, joka oli erikoistunut ihmiskehon osien leikkelemiseen. Englanninkielinen termi barber-surgeon kertoo mistä tässä oli kyse: tavanomaisesti nämä tyypit ansaitsivat elantonsa nyrhimällä ihmisten hiuksia ja lyhentämällä partoja, mutta tarpeen vaatiessa heiltä löytyi myös järeämpiä työkaluja muiden ruumiinosien poikkaisemiseen. Yleensä kirurgiset toimenpiteet suoritettiin ilman minkäänlaista anestesiaa; joskus potilaalle juotettiin viiniä tai oopiumia kipuja lievittämään. Leikkaushaavoja harvemmin ommeltiin kiinni tai muuten huoliteltiin, sillä märkimisen katsottiin olevan merkki parantumisprosessin alkamisesta. Keskiaikaiset kätilöt myös suorittivat hätätapauksissa keisarinleikkauksia - jotka vääjäämättä koituivat äidin kohtaloksi mutta saattoivat hyvässä lykyssä pelastaa lapsen.

Aivan pimeää ei keskiajankaan terveydenhoito ollut. 1000-luvun alun Englannissa tehtiin jopa aivoleikkauksia (vaikkakin nämä operaatiot yleensä keskittyivät esim. taisteluissa saatujen kallovammojen korjailuun). Hammashoidossa suosittiin ennaltaehkäisyä: koska varsinkin talonpoikien ruokavalio oli rouheanpuoleista, pysyi hammaskalusto luontevasti hyvässä kunnossa. Myöskään sokeria ei ollut tarjolla niin liberaalisti kuin myöhempinä aikoina, joten karies ei monenkaan suussa mellastanut. Hyvä suuhyginenia oli myös arvossa: Walesissa vaimo sai avioeron jos hän valitti miehensä haisevasta hengityksestä.

Kaikilla kansanosilla ei ollut mahdollisuutta konsultoida munkkia taikka välskäriä; heidän oli tultava toimeen paikallisen kansanparantajan neuvoilla - jotka itse asiassa olivat useimmin humaanimpia ja kivuttomampia - joskus jopa tehokkaampia - kuin tiukkaan tuhatvuotiseen teoriaan perustuvat hoidot. Kylien yrttimummot perustivat ammattitaitonsa perimätiedon lisäksi omiin havaintoihinsa, ja varmastikin paransivat lähimmäistensä elämänlaatua parhaansa mukaan. Liian hyvästä menestyksestä saattoi kuitenkin olla ikäviä seuraamuksia; eukon saatettiin katsoa olevan liitossa paholaisen kanssa - syytös, joka saattoi pahimmassa tapauksessa johtaa noitaroviolle.

Terveydenhoito Suomessa

Voidaan olettaa, ettei elämä kylmässä ja suhteellisen pimeässä pohjolassa ollut erityisen tervehenkistä keskiajallakaan. Olaus Magnus, alkujaan ruotsalainen hengenmies ja kartantekijä kirjoittaa vuonna 1555 ilmestyneessä Pohjoisten kansojen historiassa skandinaavien tyypillisimmistä sairauksista:

Pohjolalle luonteenomaisia sairauksia ovat seuraavat: yskä, rakkokivi, silmä- ja hammassärky, suolenkiertyminen, kuume, nuha, kuppa ja lastentaudit sekä vielä rutto, jota tosin on harvoin. Vielä Magnus mainitsee varsinkin piiritystilanteissa kiusallisen vaivan, jota hän kutsuu sotataudiksi, mutta joka tunnetaan paremmin keripukin nimellä.

Mikäli Pohjoisten kansojen historiaa on uskominen, lääkärin ammatti oli varsin epäkiitollinen tuona aikana - ihmiset elivät edesvastuuttomasti, ja vierittivät syyn riittämättömästä hoidosta lääkärin niskoille. Myöskin hoitomuotoa valitessa oli hyvä omata psykologista silmää: vanhoille miehille oli kerrottava, että heillä oli mahdollisuus tuottaa poikalapsia avioliitossa nuoren naisen kanssa. Luonnon parantava vaikutus tunnettiin hyvin: terveyden palauttamiseksi potilaalle saatettin suositella "luonnonkauniita seutuja, joissa on vehreyttä ja linnunlaulua, vieläpä sammakkojenkin kurnutusta."

Myöhäiskeskiaika

Reipasta kehitystä seuraa usein yhtä reipas alamäki. Näin kävi myös sydänkeskiajan lopuksi. Juuri kun jonkunlainen stabiliteetti oli saavutettu, ja jonkinlaisesta kulttuurisesta kehityksestäkin voitiin puhua, alkoi Murphyn laki vaatia omiaan takaisin. Myöhäiskeskiaikaa leimaavatkin tuhoisat kulkutautiepidemiat, pitkälliset sodat ja muut yleiset rähinöinnit. Ei siis ihmekään, että ihmiset alkoivat pikkuhiljaa kyllästyä koko ajanjaksoon, ja keksivät renessanssin.

Katso myös:

Henkilökohtaiset työkalut