Kettilbjörn Könikkä

SHS

Loikkaa: valikkoon, hakuun

(n. 1630-1827) Ensimmäinen tunnettu suomalaissyntyinen Valon veljeskunnan jäsen, ja järjestyksessä toinen valo-opin professori Turun akatemiassa.

Sisällysluettelo

Anonyymi ja pienimuotoinen lapsuus

Kettilbjörn Könikän varhaisvaiheet eivät ounastelleet suurmiehen uraa - oikeastaan päinvastoin. Hän syntyi pieneen savupirttiin jossain päin keskistä Suomea, ja vietti suurimman osan lapsuuttaan mönkien russakoiden ja lukuisten sisarustensa kanssa torpan lattialla. Könikän perhe eli kädestä suuhun kuten Ryysyrannan Joosepissa ikään; lapsia syntyi ja kuoli niin ripeään tahtiin, ettei kaikkia ehditty edes nimeämään; näin ainakin Kettilbjörn myöhemmin selitti sen, ettei hänellä vielä kymmenentenäkään ikävuonna ollut muuta kutsumanimeä kuin "tuo yksi".

Kohtalon oikusta tämä Könikän perheen huomaamattomin jäsen kuitenkin pääsi ponnistautumaan kroonisen kurjuuden alta; tästä hänen on kiittäminen kahta seikkaa. Toinen oli hänen huomattavan hyvä kuulomuistinsa, jonka avulla hän mm. oppi kaikki kuulemansa saarnat ja raamatunlauseet ulkoa. Tämä kiinnitti seurakunnan kirkkoherran huomion, ja johti siihen, että Kettilbjörn sai lyhyen aikaa opiskella lukemista ja kirjoitusta tämän valvovan silmän alla. Köyhällä seurakunnalla ei ollut varaa lähettää vielä köyhemmistä oloista tulleita lapsia kouluun, ja Kettilbjörnin kohtaloksi olisikin aivan hyvin saattanut koitua obskuuri elämä ja hiljainen, puutostautinen kuolema.

Pojan pelastukseksi koitui hänen pienikokoisuutensa. Eräänä päivänä markkinoilla hän sattumalta törmäsi kummallisesti pukeutuneeseen ja vielä kummallisemmin puhuvaan etelämaalaiseen mieheen, joka oli suuresti kiinnostunut Könikästä. Tästä kohtaamisesta muodostui se toinen seikka, joka ponnahdutti Könikän ulos savupirtistä Euroopan älymystön eksklusiiviseen joukkoon.

Ninjakääpiöstä ylioppilaaksi

Kettilbjörn ei koskaan palannut kotiinsa markkinoilta. Häntä innokkaasti haastatellut mies ei nimittäin ollut kuka tahansa houru, vaan itse Roque Sandalio de Silva, joka oli viimein saanut Kajaanin linnaprojektin valmiiksi, ja oli juuri palannut Tukholmasta uudet suuret suunnitelmat takataskussaan. de Silva suunnitteli Suomen ensimmäisen yliopiston perustamista, ja tarvitsi ymmärrettävästi hankkeelleen kannatusta sekä koti- että ulkomaisilta sijoittajilta. Könikän pojan nähtyään oli Roque ilahtunut suuresti - hän nimittäin luuli pienikokoista Kettilbjörniä ninjakääpiöksi, ja kuvitteli voivansa lähettää tämän kautta avunpyyntöjä muille Valon veljeskunnan jäsenille.

Pettymys oli ymmärrettävästi melkoinen, kun de Silvan vaunuihinsa kaappaama kääpiö osoittautuikin ihan tavalliseksi proteiininpuutteen typistämäksi maalaispojaksi. Neuvokkaana miehenä Roque päätti kuitenkin antaa Könikälle tilaisuuden - ja heti ensi alkuun paiskasi häntä ihan oikealla etunimellä, Tuo Yksi Könikkä kun ei ollut edes hänen kielitajunsa mukainen ihmisnimi.

Alkuhämmennyksestä toivuttuaan Kettilbjörn tajusi tilaisuutensa koittaneen. Hän yritti tehdä de Silvaan vaikutuksen latelemalla ulkomuistista pitkät pätkät evankeliumia - ja oli hämmentynyt kun tämä kirjanoppinut mies ei kiinnittänyt siihen mitään huomiota. Jos hän olisi tiennyt Roquen intokatolisen taustan, ja kuningatar Kristiinan häneen hiljattain tartuttaman uskonkriisin, olisi Könikkä varmasti osannut pitää soukempaa suuta. Protestanttinen sananjulistus ei ollut ennenkään ollut de Silvan mieleen, ja nyt hän oli taas kallistumassa takaisin paavinuskon puoleen.

Eriuskoisuudestaan huolimatta Könikkä ja de Silva huomasivat tulevansa hyvin juttuun. Kettilbjörnistä Roque sai kauan kaipaamansa pojanvastikkeen, omia lapsia kun hänelle ei ollut (lukuisista yrityksistä huolimatta) siunaantunut. Jo ensimmäisen vaunumatkansa aikana tämä kaksikko löysi yhteisen kielen - taikka pikemminkin de Silva puhui lähes taukoamatta, kun taas Könikkä teki sitä mitä parhaiten osasi, eli kuunteli. Tällä tavoin hän muutaman vuoden kuluessa oppi hämmästyttäviä määriä asiota, olihan senor Roquella paljon kertomista laajoilta maailmanmatkoiltaan, ja muutakin kalloonsa kertynyttä informaatiota jota hän auliisti jakoi nuorelle oppipojalleen. Kuudentoista vuoden ikäisenä Kettilbjörn Könikkä oli valmis yliopistoon.

Tässäkin asiassa hänellä kävi mäihä, sillä Turun akatemia oli juuri saatu käyntiin - ja sen professoreihin kuului itseoikeutetusti myös Roque Sandalio de Silva.

Opintomatkat Euroopassa

Turkuun tutustuttuaan Könikkä huomasi pian omaavansa akateemisen temperamentin. Suojattinsa menestykseen oli tyytyväinen myös senor de Silva, joka alkoi pian puuhata Kettilbjörniä vaihto-oppilaaksi - minnepä muuallekaan kuin Valon Yliopistoon. Matkaevääksi pieni mies otti repullisen ruisleipää, ja uskoi itsensä herran haltuun. Kahden vuoden opintomatka venähti kuitenkin suunniteltua pidemmäksi; itse asiassa hän harhautui reitiltä jo kauan ennen kuin ruisleivät loppuivat. Sen sijaan, että olisi purjehtinut suoraan Itämeren yli Saksaan, häntä kuljettanut laiva ajautui myrskyssä Alankomaihin asti. Rantauduttuaan viimein Hollannin paikkeilla kielipuoli Könikkä otti tästä odottamattomasta käänteestä kaiken irti, ja lähti sisukkaasti taapertamaan kohti Kuppenheimia, pysähtyen jokaisessa matkan varrelleen sattuneessa, mielenkiintoiselta vaikuttaneessa kaupungissa. Kuulomuistiinsa turvautuen hän pian oppi flaamin alkeet, ja alkoi kuulostella ranskan kieliopin kiemuroita, joita toisteli kävellessään.

Kettilbjörn ei päättänyt vieläkään seurata suorinta reittiä Saksaan, vaan poikkesi ensi töikseen Pariisissa. Kuninkaan hoviin hänellä ei olisi muuten ollut mitään asiaa - sattui vain niin sopivasti että kuningatar Anna Itävaltalaisen luotettuna naisena työskenteli tuolloin juuri Valon Veljeskuntaan promotoitu Leticia Aguila, joka oli - kenenkäpä muunkaan kuin - Roque Sandalio de Silvan sukulainen. Hänelle Könikkä kiikuttikin esittelykirjeensä, jonka turvin hän vietti hyvin viihdyttävän vuoden Ranskan aristokraattien vaikutuspiirissä.

Ranskasta hänen mukaansa tarttui maan kielen lisäksi varsin erikoinen matkakumppani. Leticia Aguila - kaukonäköinen nainen kun oli - tiesi, että matka Kuppenheimiin on pitkä ja vaarallinen, vaikkakin pahin sotavimma oli Euroopasta vähäksi aikaa laantunut. Tätä silmälläpitäen hän esitteli Könikän toiselle Pariisissa siihen aikaan vaikuttaneelle Veljeskunnan jäsenelle, joka ylpeästi kantoi puolalaista nimeään Bogumil Hipolit Duda. Duda oli - kuten veljeskuntalaiset yleensä - hyvin monipuolinen mies, ja hän olikin elättänyt itsensä viimeiset vuosikymmenet mm. sotimalla (monen eri armeijan leivissä), muusikonhommilla (hän soitti säkkipilliä asiaankuuluvalla volyymillä, mistä hänen nimensä), sekä kirjoittamalla erinomaisen yltiöromanttisia näytelmiä.

Yhdessä Könikkä ja Duda lähtivät Kuppenheimia kohti, läpi kolmikymmenvuotisen sodan runteleman Keski-Euroopan. Kävelemään tottunut Kettilbjörn olisi valinnut tämän matkustustavan nytkin, mutta hänen toverinsa ei suostunut liikahtamaan metriäkään itää kohti ellei saanut alleen Pariisin hienointa hevosta. Tästä pollesta - jonka nimi oli asiaankuuluvasti Fier - tulikin Dudan entouragen hyvin keskeinen jäsen, sekä varsinainen taloudellinen kiviriippa, kaakki kun tuntui syövän oman painonsa verran kauraa päivässä ja rikkovan tahallaan varusteensa säännöllisin väliajoin. Kettilbjörn, joka ei osannut ratsastaa, eikä edes halunnut opetella kyseistä taitoa, hankki puolestaan itselleen toisenlaisen eläin-sidekickin, melkein itsensä kokoisen kulkukoiran, jonka nimesi suomalaisia juuriaan kunnioittaen Tessuksi. Oheisessa kuvassa tämä sekalainen sakki on juuri lähdössä eeppiselle matkalleen; päähuomion varastaa itseoikeutetusti Fier, joka ruhollaan blokkaa omistajansa kasvot.

Viimeinkin Valon Yliopistolla

Vaikka Bogumil Duda olikin mitä mainointa matkaseuraa, alkoivat hänen hillitön persoonansa ja varsinkin liberaali rahankäyttönsä pikku hiljaa häiritä Kettilbjörn Könikkää. Siinä missä suomalainen oli nuuka mies, Duda eli kuin viimeistä päivää - mikä rasitti myös Könikän kukkaroa. Bogumil halusi aina yöpyä hienoimmissa kievareissa, syödä kolme ateriaa päivässä, ja tietysti hommata hienoja asioita hevoselleen. Könikkä ja Tessu taas olivat toista maata; heille olisi kelvannut heinäkasassa nukkuminen ja ylivuotisen ruisleivän jyrsiminen. Kettilbjörn ei kuitenkaan halunnut olla epälojaali ystäväänsä kohtaan, ja joutuikin ostamaan erinäisiä asioita Valon Veljeskunnan piikkiin.

Täten Kettilbjörnille olikin suuri helpotus kun Duda eräänä päivänä osoitti hänelle Kuppenheimin linnantornin. Molemmat matkalaiset otettiin yliopistolla avosylin vastaan, olihan Bogumil Veljeskunnan vanha kasvatti ja Könikkä taas harvinainen vieras pohjoisesta. Kettilbjörn mielistyi ikihyviksi Valon yliopiston puitteisiin ja sen epäviralliseen mutta silti tehokkaaseen ilmapiiriin; myöhemmin hän totesikin, että Kuppenheimin periodi oli hänen elämänsä onnellisinta aikaa. Valo-opin lisäksi hän opiskeli lukuisia kieliä, ja pääsi pian luennoimaan mm. skandinaavisista uskomuksista ja vertailevasta lingvistiikasta.

Paluu Suomeen

Kettilbjörn Könikän lupaavasti alkanut ura Valon Yliopistolla katkesi lyhyeen. Pari vuotta hänen Kuppenheimiin saapumisensa jälkeen tuli viesti Roque Sandalio de Silvalta, joka kirjoitti olevansa lopen kyllästynyt Turkuun, sen akatemiaan ja protestanttiseen uskoon. Hän halusi oppipoikansa takaisin Suomeen, sillä akatemiasta ei ollut vielä valmistunut yhtään valo-opissa pätevöitynyttä maisteria. Könikän oli siis saatettava tutkintonsa loppuun ja palattava Turkuun - häntä odotti siellä professorinvirka.

Raskain mielin lähti Könikkä taas pitkälle vaellukselle kotimaataan kohti. Tällä kertaa hänellä oli muassaan koiransa Tessun lisäksi läjä kirjoja ja muita muistoesineitä, matkaevääksi saksalaista makkaraa, sekä upea laamankarvainen peruukki - juuri sellainen, joka oli suurinta huutoa keskisessä Euroopassa. Könikkä ei kuitenkaan päänlämmittimestä perustanut, ja möikin sen hyvään hintaan ensimmäiselle vastaantulleelle aatelismiehelle. Tästä kuultuaan Veljeskuntalaiset hieman tuohtuivat - olihan peruukki varta vasten Etelä-Amerikasta tilattu ja mittojen mukaan kasvatettu (suomalaisella kun oli pienestä koostaan huolimatta huomattavan suuri pää). Kettilbjörnille oli kuitenkin helppo antaa anteeksi moinen hairahdus, olihan hän alemman työväenluokan kasvatti eikä täten paremmasta tiennyt.

Turussa häntä odotti akatemiatyön lisäksi huojentunut senor de Silva, joka malttoi tuskin johdattaa kasvattinsa professorinviran kiemuroihin; muutaman kuukauden päästä Roque heitti hyvästit Suomelle, ja katosi kirjoittamattoman historian syövereihin. Kettilbjörn Könikkä taasen paneutui opettajantyöhönsä asiaankuuluvalla hartaudella, ja kehitti Turun akatemian valo-opin laitosta paljon käytännönläheisempään suuntaan. Professori Könikkä oli erittäin pidetty persoona, eikä hän vuosien saatossa menettänyt työteliäisyyttään tai nöyryyttään. Vanhemmiten hän keksi yhä enemmän rutiineja elämäänsä - mikä myös viimein koitui hänen kohtalokseen syyskuussa 1827. Kettilbjörnillä oli tapana työskennellä myöhään yöhön - myös viikonloppuisin - eikä häntä saatu lopettamaan pakanallista toimintaansa edes akatemian johdon taholta. Niinpä kun myöhään sunnuntai-iltana hänen työhuoneensa ikkunasta alkoi näkyä liekkien loimotusta, luuli Könikkä jonkun taas tulevan ahdistelemaan häntä pyhätyöasioilla. Hän telkesi kammionsa oven kiinni - ja paloi poroksi yhdessä rakkaan akatemiansa kanssa.

Turun akateminan valo-opin laitos oli yksi Euroopan viimeisiä, eikä sitä edes yritetty elvyttää Helsingin yliopiston taholta.

Henkilökohtaiset työkalut