Korsetti

SHS

Loikkaa: valikkoon, hakuun
Alusvaate, jolla on aikojen saatossa kuristettu moniaita naisia (ja mikseipä miehiäkin) sopivampaan muotoon. Siinä missä korsetti oli vielä parisataa vuotta sitten hienon naisen merkki, nykyään sillä on taas hieman fetissisempiä konnotaatioita.

Sisällysluettelo

Varhaiset korsetit

Vaikka antiikin ajalla kuljettiin väljissä vaatteissa, se ei kuitenkaan estänyt naisia laittamasta alle jotain epämukavampaa. Itse asiassa ruumiin kurittaminen alkoi heti vauvaiässä, kun jokainen mukula kapaloitiin tiukaksi paketiksi; tämä(kin) käytäntö jatkui pitkälle 1900-luvun puolelle. Myöhemmässä iässä kreikkalaiset tytöt puettiin joko nahasta tai tukevasta kankaasta valmistettuihin korsetin tapaisiin alusvaatteisiin, ja suljettiin gynaikeioniin sopivaa aviomiestä odottelemaan.

Keskiaika käänsi ihmisten mielet pois ruumiista; alusvaateiden katsottiin olevan turhia ja syntisiä kapineita, ja niinpä naiset saivatkin kuljeskella lähes tuhannen vuotta ilman kiristävää tunnetta keskivartalon alueella. Ajanjakson loppua kohden vaatteet kuitenkin alkoivat taas käydä vartalonmyötäisiksi, ja lisää tukea tarvittiin.

Rautakorsetti samettimekon alla

Renessanssi räjäytti potin - ainakin mitä epämukaviin alusvaatteisiin tulee. Aikakauden yläluokan vaatetus oli muutenkin raskasta ja epäkäytännöllistä, ja tämä seikka heijastui suoraan ainakin naisten alusvaatteisiin. Ihanteena oli jäykkä ja lattana keskivartalo, ja tiimalasimaisesti levenevät hartiat ja lanteet. Tämä efekti saavutettiin pukemalla päälle ensin metalilla vahvistettu (taikka kokonaan metallinen), pitkä korsetti, sitten "bumroll" [1], joka kohotti hameita, ja viimeisenä vaikuttava päällysmekko suurine hihoineen. Kaiken tämän komeuden päällimmäisenä tarkoituksena oli tehdä vaikutus oman ja alempien sosiaaliluokkien edustajiin - ja epämukava muoti varmasti myös takasi naisten vähäisen liikkuvuuden.

Kuitenkaan kaikkia ei edes rautakorsetti hidastanut; Englannin kuningatar Elisabet I liikkui liukkaasti niin tanssilattialla kuin metsästystantereillakin. Voidaan kuitenkin epäillä, että enemmän aktiviteettia vaativissa tilaisuuksissa kuningatar - kuten muutkin vallasnaiset - vaihtoivat metallisen alusasun valaanluilla, puulla tai ruokokimpuilla vahvistettuun korsettiin.

Kuten myöhemminkin, 1500-luvulla korsetit olivat nimenomaan yläluokan naisten riesa. Talonpoikais- ja kauppiassäätyjen emännät, joitten osaksi lankesi huomattava määrä ruumiillista työtä tarvitsivat käytännönläheisemmät vaatteet, eivätkä täten vetäneet korsettia päällleen kuin ehkä sunnuntaisin hienostelutarkoituksessa.

Väliin syvempiä hengenvetoja (1600- ja 1700-luku)

Onneksi muodit muuttuvat, ja 1600-luvun loppua kohti lattanamahaisuus alkoi väistyä rehevämmän barokkifiguurin tieltä. Korsetit kevenivät ja lyhenivät, ja siiryivät jopa päällysvaatteiksi. Vyötärö alkoi pikkuhiljaa palata oikealle korkeudelle, ja alusvaatteet muotoiltiin enemmänkin oikean naisvartalon, eikä tiimalasimaisen ideaalin mukaan. Korsetti valmistettiin useimmiten useasta kerroksesta kovetettua pellavakangasta; ryhtiä antamaan laitettiin puulasta. Tässä muodossaan korsetti säilyikin - tietyin variaatioin - 1800-luvun lopulle asti.

Rokokoomuoti toi taas mukanaan radikaalimmat linjat; valaanluukorsetin ohella soveliasta silhuettia toivat panierit, korimaiset hameenkannattimet joilla luotiin mekkoon kuin mekkoon lisävolyymia. Korsetti, jonka ideana oli taas kerran korostaa sekä rintoja että vyötäröä, saattoi sisältää jopa 40 strategisesti sijoitettua valaanluupuikkoa. Vielä ei kuitenkaan kurottu esiin luonnottomia muotoja; 1700-luvun korsetin päätehtävä oli antaa tukea, ei rajoittaa liikkuvuutta tai hengitystä.

Tukea taatusti tarvittiinkin, sillä rokokooleidi joutui hameenkannattimiensa ohella völjäämään mukanaan puuteroitua peruukkia, hattua (tai muita hiuskoristeita kuten huiveja tai joulukuvaelmia), erinäistä määrää alushameita, sekä tietenkin itse päällysmekkoa, joka yleensä oli valmistettu runsaasta määrästä painavaa kangasta (kuten samettia tai brokadia). Itse asiassa 1700-luvun puolivälin vallasnainen oli kuin taideteos, jonka kokoamiseen meni useita tunteja, ja jonka funktio valmiina oli lähinnä koristeellinen.

Hullutteleva rokokoomuoti ei vierastanut ihmeellisiä lieveilmiöitäkään; kun Devonshiren herttuatar tuli raskaaksi vuonna 1783, tämä muutenkin ennakkoluulottomasta tyylitajustaan tunnettu nainen suunnitteli mekon niille, jotka halusivat matkia hänen pyöristyneitä muotojaan. Koska panierit ja takapuolta ja rintoja korostavat toppaukset olivat olleet muodissa jo 1770-luvulta lähtien, ei ollut enää mikään suuri harppaus lisätä asuun valemaha. Kuten monesta muustakin herttuattaren keksinnöstä, tuli valemahastakin nopeasti yläluokkien kuumin trendi.

Ääripäästä toiseen: 1800-luvun korsettimuoti

Ranskan vallankumouksen ansiosta eurooppalainen (varsinkin yläluokan) muoti muuttui radikaalisti. Miehet ottivat käyttöön pitkät housut samalla kun naisten mekkomuoti kävi yksinkertaisemmaksi; vaikutteita haettiin varsinkin antiikin Kreikasta ja Egyptistä. Muutos rokokoon koristeellisuuteen verrattuna oli niin suuri, että kun Ranskan kovaonninen kuningatar Marie-Antoinette maalautti itsensä uusimman muodin mukaisessa mekossa (jota pian alettiin kutsua nimellä chemise a la reine), luultiin hänen asettuneen malliksi pelkässä alusasussa.

Korkeavyötäröinen, yöpaitamainen empiremekko (hieman liioteltuna oheisessa kuvassa) ei tarvinnut seurakseen sen enempää paniereja kuin kiristäviä alusasujakaan, ja niinpä 1800-luvun taite merkitsikin varsin vapautunutta aikaa naisille. Niille, jotka halusivat kuroa esiin solakampaa linjaa oli toki tarjolla entisenlaisia korsetteja, mutta muut tulivat toimeen hieman nykyisiä rintaliivejä muistuttavilla ns. lyhyillä korseteilla.

Pitkän korsetin etuna on sen tarjoama jämäkkä tuki sekä rintamukselle että selälle. Koska hyvä ryhti oli moraalisesti oikeamielisen naisen tuntomerkki, voitiin selän suoruus ja rintojen terhakkuus varmistaa korsetin etuosaan sujautettavalla puu- tai norsunluulastalla. Tämä ryhdinparantaja (joka englanniksi tunnetaan nimellä busk) oli jo kuulunut korsetin vakiovarusteisiin 1500-luvulta lähtien; 1800-luvulla siitä kehiteltiin versio, joka samalla toimi kureliivien avausmekanismina. Kauniisti kaiverretuilla buskeilla oli myös intiimimpi tarkoitus: ne olivat usein lahja aviomieheltä tai kosijalta, ja sisälsivät lemmekkäitä viestejä.

Jane Austenin aikaan suosituksi tulivat myös pitkäpunttiset naisten alushousut (engl. pantaloons), joitten tehtävänä oli antaa edes jonkinlaista näköestettä (ohuet, vartalonmyötäiset hameet kun eivät sitä juurikaan tehneet).

Puolipallon paluu

Kaikki hauskuus kuitenkin loppuu aikanaan. Vuosisadan puoliväliin mennessä oli taas palattu vanhaan kunnon tiimalasimuotiin - tällä kertaa modernien keksintöjen saattelemana. Biedermeier-aikakaudella oli ensin eksperimentoitu luisuharteisella naisfiguurilla, joka vaati mm. pulleita untuvatäytteisiä hihatoppauksia. Kuitenkin viktoriaanisten muotikeksintöjen potin korjaa itseoikeutetusti krinoliini. Nykyään tämä puolipallon muotoinen hameita kannattava metallihässäkkä nähdään yleensä pelkästään negatiivisessa valossa; on kuitenkin muistettava, että verrattain kevytrakenteisena se lisäsi naisten liikkuvuutta ja yleistä mukavuutta raskaisiin ja hiostaviin alushamekertoihin verrattuna (1850-luvulla kuusi alushametta katsottiin soveliaaksi - sitä vähemmällä ei säädyllinen nainen selvinnyt).

1830-luvulta lähtenyt helmojen leveneminen vaati seurakseen luonnollisesti myös kapean vyötärön. Kuitenkaan moni nainen ei hoikkaa uumaa aivan luonnollisesti omannut, joten sellainen puserrettiin esiin uudenmallisilla kureliiveillä. Vanhempiin korsetteihin verrattuna viktoriaaninen malli oli olkaimeton ja muodoltaan kurvikkaampi, ja se valmistettiin useammasta palasta.

Kun täydellinen puolipalloefekti oli krinoliinirintamalla saavutettu, oli luonnollisesti aika muttaa naisvartalon muotoa. 1860-luvulla kuvaan astuivat turnyyrit, joitten tehtävänä oli suunnata asun painopiste taakse - ja 1800-luvun lopun naiset rahtasivatkin paljon tavaraa takapainoisesti. Kuten 1700-luvun panierit, turnyyri kätevästi kannatteli hametta ja auttoi lisäämään volyymiä sinne missä sitä luonnollisesti ei ollut.

Vuosisadan viimeisellä vuosikymmenellä taasen otettiin muutama lisäaskel epämukavuuden suuntaan; tämä S-linjana tunnettu muoti jatkui kaikessa kuristavuudessaan parisenkymmentä vuotta.

1900-luku: S-linjasta sisäiseen korsettiin

Siinä missä 1800-luku oli alkanut vallan vapaamuotoisissa merkeissä (ainakin mitä alusvaatteisiin tuli), oli seuraavan vuosisadan vaihde empireajan täysi vastakohta. Voidaankin sanoa, ettei milloinkaan muulloin ole niin monia naisia kiristetty niin epäluonnolliseen muotoon kuin tällöin. Ideaalina oli S:n muotoinen naisruumis, jonka vyötärön ympärysmitta oli kapeaakin kapeampi, jonka takapuoli sojotti ankkamaisesti taakse, ja jonka prominentti rintamus oli puserrettu yhdeksi huomiotakerääväksi paketiksi. Englanniksi tämä etumusmuoti kulkee nimellä monobosom [2]. Myös teknologian kehittyminen tuki äärimmilleen kiristettyä korsettia: nauhanreikien ympärille keksittiin laittaa pienet metallirenkaat (sirkat), jotka mahdollistivat entistä tiukemman nyörittämisen ilman kureliivikankaan repeytymistä.

Ironista on, että aikakauden alusasu jolla naisia niin kiusattiin, kulki ainakin Englannissa terveyskorsetin (health corset) nimellä. Tämä edeltäjiään ergonomisempi laitos olisi taannutkin käyttäjälleen enemmän mukavuutta ja hapenottokykyä - edwardiaaninen muoti vain sattui suosimaan täyteläistä figuuria, jolla oli luonnottoman kapea vyötärö. Ja silloin - kuten aina ennenkin, ja tänä päivänäkin - ihmiset taipuivat muodin vaatimuksiin oman terveytensä kustannuksella. Korsetin kirot toki tunnettiin hyvin. Lääkärikirjat ja muut valistusmateriaalit pullistelivat kuvista, joissa näytettiin kureliivin vaikutusta sisäelimiin ja kylkiluitten muotoon. Hardcore-korsetistit viittasivat kintaalla tohtoreiden neuvoille, ja pyysivät heitä reippaasti poistamaan pari alimmaista kylkiluuta kureliivin haittona olemasta.

Käyttäjien sisuskalut olivatkin kovilla kun uumaa kurottiin yhä kireämmälle; pyörtyily oli tunnettu korsetin sivuvaikutus - mutta ei ollut ennenkuulumatona että uumaa kiristettäessä poksahti myös jokunen kylkiluu (luiden katkeilu johtui yleensä vääränlaisesta hengitystekniikasta, johon ns. tight lacing harjoittajansa pakotti). Myös itse korsetit saattoivat rapsahdella kappaleiksi; tämän joutui ikäväkseen toteamaan vuonna 1903 rouva Halliday, joka kuoli kureliivien metalliosa sydämessään.

Vuosisadan edistyessä siluetti edelleen kapeni, kunnes se alkoi taas muistuttaa 1800-luvun alun suoria, puhtaita linjoja. Myös korsetti koki uuden muodonmuutoksen. 1910-luvulla suosittiin jopa polveen asti ulottuvia, mutta edeltäjiään väljempiä kureliivejä, jotka helpottivat hengittämistä mutta tekivät istumisen erittäin hankalaksi. Tämä oli kuitenkin vanhanaikaisen korsetin viimeisiä kuolonkorahduksia, sillä ensimmäisen maailmansodan jälkeen naiset heittivät hyvästit pitkille alusvaatteille, ja siirtyivät käyttämään rinta- ja sukkanauhaliivejä. Näitä keksintöjä vauhditti myös uusi materiaali, kuminauha, jonka avulla vallattomat kurvit saatiin paremmin ojennukseen. Vaikka kunnia ensimmäisten rintaliivien keksimisestä menee Herminie Cadollelle, kehitti kevyemmän ja ei-korsettimaisen mallin ensimmäisenä amerikkalainen monitoiminainen Mary Phelps Jacob (joka tunnetaan myös nimellä Caresse Crosby).

1920-luku muistetaan lyhythiuksisista ja -hameisista flappertytöistään, jotka mullistivat naistenmuodin ehkäpä pysyvästi vaatimalla uudenlaista liikkumisen ja käyttäytymisen vapautta. Kuitenkaan tarve vartalon muokkaukseen ei ole kadonnut minnekään, ja vuosisadan edetessä kehittyi myös ajatus siitä, että naisen on oltava luonnollisen hoikka, taikka sitten muokattava vartaloaan dieettien ja liikunnan avulla: korsetti ikäänkuin muuttui ulkonaisesta ilmiöstä sisäänrakennetuksi tueksi. Myöskään ihanne kapeankapeasta vyötäröstä ei ole kadonnut minnekään.

Eivät korsetitkaan ole minnekään kadonneet. Nykyään ne vain mielletään erilaisiin tilanteisiin kuin esimerkiksi 1800-luvulla; siinä missä viktoriaaninen leidi ei koskaan poistunut kotoaan ilman kureliivejään, nykyajan sisko vetää korsetin päälleen lähinnä erityistilaisuuksia varten.

Miehet korseteissa

Vaikka korsetit yleensä konnotoivat naisellista pukeutumista, löytyy historian laareista monia miehekkäitä miehiä, joille vyötärön kiristäminen oli osa päivittäistä rutiinia. Varsinkin upseerit ovat aikojen saatossa huomanneet, että hyvän ryhdin ylläpitämisessä mikään ei voita jämäkkää kureliiviä; myös 1800-luvun alun dandyt (kuvassa) etsivät ratkaisua muodin aiheuttamiin kehonkuvaongelmiin toppaamalla tiettyjä osia vartalostaan (rintaa ja pohkeita) sekä kiristämällä toisia (vyötäröä ja kaulaa).

Korsettia voidaan tietysti pitää myös terveydenhoidollisista syistä; selän tukijana sitä ovat käyttäneet useat tunnetut miehet John F. Kennedystä Andy Warholiin. Entisinä aikoina korsetin katsottiin olevan sopiva keino pienentää ylipainoisen henkilön vyötärönympärystä.

Katso myös

Henkilökohtaiset työkalut