Louisa Chora "Lucid" Bloom

SHS

Loikkaa: valikkoon, hakuun

Sisällysluettelo

Porvarislapsuus ja nomadinuoruus

Louisa Chora Bloom on juutalaiskristillisen kauppiasperheen viidestä tyttärestä toiseksi nuorin. Lapsuudessa hänen vanhempansa – Abraham ja Margrit Bloom (os. Zübriggen) – omistivat Zürichissä hyvin menestyvän antiikki- ja taidekaupan. Anti-semitismin ja perheen isän toistuvien reumakohtausten takia liiketoimet kuitenkin tyrehtyivät lähes olemattomiin Louisan ollessa 10-vuotias. Perheessä oli aina panostettu lasten monipuoliseen koulutukseen ja kulttuurilliseen sivistämiseen – raskainakin aikoina Bloomien porvarillisen kodin täyttivät filosofiset väittelyt, tietovisailut ja tyttöjen klaveeriharjoitusten sävelet.

Taloudellisen taakan, vainon ja isän sairauden pitkittyessä älyllinenkin elämä Bloomien kotona vähitellen hiipui. Lopullisen iskun antoi nuorimman sisaren, 5-vuotiaan Heidan, hukkuminen sadevesisammioon tämän kurkoteltua pohjalla kimmeltänyttä vuorikristallista hiussolkea. Varsinaisen tragedian lisäksi perhettä järkytti Louisan välinpitämättömyys pienen varjonsa äkillisen katoamisen suhteen – tyttö ei itkenyt, kysellyt eikä surrut pikku-Heidan perään edes hautajaisissa. Vaikkei Louisa koskaan enää maininnutkaan sisarensa nimeä, kulki kohtalokas hiussolki aina hänen mukanaan – lahja, jonka Louisa oli antanut salaa Heidalle tämän kuolinpäivän aamuna.

Uupuneet vanhemmat päättivät lähettää tuskaista ahdistusta ja vihaa herättävän 12-vuotiaan Louisan äidin veljen Alfredin ja tämän vaimon Adan hoteisiin. Alfred ja Ada työskentelivät omatoimisina kansankulttuurintutkijoina Kiinassa matkaten jalan ja hevosella kylästä toiseen, seudulta seuraavaan. Tuossa uudessa maailmassa Louisa perehtyi sikäläisiin tapoihin, uskomuksiin ja elämänkatsomukseen. Matkoillaan nyt nuoruusikään siirtynyt Louisa tutustui buddhalaisuuteen ja sieluntaitoihin vaihtaen nimensä Lucidiksi esiintyen usein myös nuorukaiseksi pukeutuneena. Hänestä kehittyi utelias, hillitty ja luontoa lukeva mystikko, jonka ruumiin jäntevyyttä pitivät yllä sekä lapsuuden keskiluokkaiset käytöstavat että hengityksen katkeamaton virta.

Uuden elämän alku Vanhalla mantereella

Lucidin tullessa aikuisikään Alfred ja Ada katosivat kevättulvien myötä. Kamelikaravaanien ja kauppalaivojen reittejä seuraillen eksyksiin joutunut Lucid kulkeutui kohti Eurooppaa päätyen lopulta vuonna 1813 Hartlepooliin Koillis-Englantiin. Tienatakseen matkarahat takaisin perheensä luokse Zürichiin, Lucid työskenteli hiljalleen tiensä kohti etelää milloin kansipoikana, milloin pyykkärinä tai korinpunojana.

Viimein vuonna 1815 jänteväksi merimieheksi naamioitunut Lucid – villapaatin miehistön keskuudessa hieman feminiinisenä pidetty Lou – rantautui englantilaiseen Skegnessin merenrantakaupunkiin, missä hän välittömästi törmäsi rivouksia seiloreille huudelleeseen, muhkeaviiksiseen naisihmiseen. Länsimaalaisen sivistyksen ja sukupuoliroolien jähmeyden kouristama Lucid koki välitöntä hengenheimolaisuutta Cune Ulmiksi esittäytyneen räyhääjän kanssa. Tovin sanailtuaan parivaljakko suoriutuikin kumoamaan portviinikolpakoita sikäläisten kalastajien suosimaan Drunken Duncan's Boner tavernaan. Alkomaholinhuuruisen yön hämyssä mongerrettujen elämänhistorioiden myötä naisille selvisi heidän yllättävä sukulaisuussuhteensa – Cune (alkuperäiseltä nimeltään Grede von Badtölz-Wolfratshausen) paljastui Lucidin äidin kadonneeksi ja vaietuksi iso(iso-iso-iso-etc.)tädiksi, jonka nimeä suvun jäsenet eivät olleet maininneet sitten tämän lipumisen merelle.

Lucid päätti jäädä asumaan Cunen pieneen ullakkokomeroon tutustuakseen syvemmin salaperäiseen isotätiinsä. Seuraavana talvena Cune/Grede sairastui vakavasti kolean koillistuulen tuomaan hinkuyskään, joka kaatoi rääväsuisen räpätätin lopullisesti horisontaaliseen positioon. Viimeisillä vinkunoillaan Cune paljasti Lucidille kytköksensä salaperäiseen Valon veljeskuntaan, jossa tämä oli toiminut merimatkojensa lomassa telepaattisena keskusyksikkönä seuran jäsenten ja ninjakääpiöiden välisessä kommunikaatiossa. Täti vannotti järkyttynyttä Lucidia ottamaan paikkansa seuraavana teleoperaattorina, ja siten mahdollistamaan diasporaan joutuneen seuran uudelleen järjestymisen. Tämä oli kuitenkin vastuu, johon kypsymiseen Lucid tarvitsi koko kuluneen vuosisadan.

Kotiinpaluu: hermoparantoloita ja vaelluksia

Tätinsä kuoleman ja mystisen velvollisuutensa typerryttämä Lucid otti paatin kanaalin yli ja pummasi mustalaiskaravaanilta kyydin Sveitsiin. Viimein vuonna 1818 Lucid tapasi biologisen perheensä ensimmäistä kertaa sitten lapsuutensa. Vaikka perhe toivotti kadoksissa olleen tyttärensä avosylin vastaan, koki erämaissa vapaana kulkenut, keskiluokkaisesta elämäntavasta etääntynyt ja uuden ”selvän ja läpikuultavan” identiteetin omaksunut Lucid elämänsä järkytyksen. Zürichin meluisat kadut, porvarilliset seurusteluetiketit ja naftaliiniin kangistuneet sukupuoliodotukset aiheuttivatkin hänelle sarjan hermoromahduksia ja niitä seuranneita hoitojaksoja terveyskylpylöissä ympäri Saksaa (mm. Baden-Badenissa, Doberanissa Mecklenburgissa, Nenndorffissa lähellä Hannoveria sekä Töplitzissä Bohemian laitamilla). Näillä vaelluksillaan Lucid kohtasi myös toisen identiteettikriisistä kärsineen ex-vallasnaisen, Leticia Aguilan, joka pian paljastui entiseksi Valon Veljeskunnan jäseneksi ja tärkeäksi tienviitaksi matkalla kohti seuran uudelleenjärjestäytymistä. Kylpylöitten kestotähti Amandine Emalia Decima - myöskin vanha veljeskuntalainen - oli jo tuttu vuosikymmenien takaa; kuitenkin Lucid oli vasta nyt valmis ottamaan oppia tältä budoaarien vuosisataiselta kuningattarelta.

Tästä alkoikin Lucidin kaksoiskansalaisuus niin ulkoisessa kuin sisäisessäkin maailmassa – hänestä tuli valaanluukorsetissa vaeltava nomadi. Kotona Zürichissä asuessaan Lucid etsi länsimaalaista minuuttaan kirjastoista, teattereista sekä lukuisista kihlausyritelmistä. Mutta aika ajoin itämainen sisin nousi kuin vuorovesi saaden siveän perhetytön juoksemaan takaa puistojen fasaaneja tai syömään maapähkinöitä Bahnhofstrassen kiveyksellä lootusasennossa. Kun paine kasvoi sietämättömäksi, Lucid katosi kuukausiksikin Afrikkaan, Balkanille tai aina Aasiaan asti etsimään lohduttomana sisäistä rauhaa, kunnes vuorovesi jälleen heitti hänet Eurooppaan.

Muusien muusa

1800-luvun puoliväliin mennessä Lucid oli tympääntynyt hyödyttömiin ponnisteluihin henkisen stabiliteetin saavuttamiseksi. Isotätinsä Greden sanojen saattelemana Lucid palasi Englantiin, missä hänen Lontoon kaduilla leijaillut haamumainen hahmonsa päätyi pian makaamaan mallina prerafaeliiteille [1]. Sattumalta Lucid huomasi Etelä-Amerikasta peräisin olevien acai-marjojen olevan oivallinen apu virkeydestä ja linjoista huolehtimisessa, minkä johdosta hänellä olikin vuosikymmeniä kestänyt marjojen kestotilaus isä Dondonbellukselle. Bloom tykästyi prerafaeliittien perustajien – John Everettin ja William Holmanin – messuamiseen taiteen epädogmaattisuudesta sekä keskiaikaisesta hengen ja luovuuden yhteen sulauttamisesta siinä määrin, että päätti jäädä erinäisille sohville makoilemaan pitemmäksikin aikaa. Taiteilijoiden, kirjailijoiden, intomielisten mesmeriläisten [2] ja laitakaupungin teatteriväen joukosta Lucid löysi henkisen turvapaikan ristiriitaiselle mielelleen. Keskiluokkaisesta painolastistaan viimeinkin irtiheittäneenä hän otti neiti Deciman neuvoista vaarin, eikä antanut enää turhan sovinnaisuuden haitata matkalla maailmanmaineeseen.

Niin taiteen virtaukset kuin Greden jättämän perinnön paino johdattivat Lucidin 1868 Pariisiin – maailman kulttuurilliseen keskukseen, mistä hän toivoi löytävänsä langanpäitä kuroakseen hajaantuneet seuran jäsenet yhteen. Kabareissa ja kapakoissa, ateljeissa ja näyttämöillä Lucid vaihtoi hahmoaan (ja sukupuoltaan) jouhevammin kuin hyvä ystävättärensä, legendaarinen näyttelijätär Sarah Bernhard [3]. Neiti Bloom saattoi olla rukousnauhaansa hypistelevä kotiopettajatar, savukiehkuroita puhalteleva femme fatale, rivosuinen runoilijanuorukainen tai kaupungin suosituin muusa, jonka henkilöllisyydestä kukaan ei koskaan saanut määritettyä. 1880-1890-luvuilla Lucidin vaikutus näkyi mm. Camille Claudellin, Henri de Toulouse-Lautrecin ja Juhani Ahon töissä

Ajoittain neiti Bloomia hoidettiin myös neurologi Jean-Martin Charcotin johdolla Salpetrieren mielisairaalassa, missä hän tutustui aikansa kuuluisimpiin hysteerikkodiivoihin Blanche Wittmaniin, Jane Avrilliin ja Augustineen. Jälkimmäisen Lucid auttoi pakenemaan toimittamalla tälle miesten vaatteet työskennellessään itse nuohurikisälliksi naamioituneena sairaalan pannunhuoneella. Yhteisen paon jälkeen Lucidilla ja Augustinella on väitetty olleen kolmen kuukauden ajan hillitön homo-drag suhde, mutta tästä ei ole säilynyt muita todisteita kuin molempien osapuolien vissi vaikeneminen.

Teleoperaattorin aktivoituminen

Jo vuonna 1855 Lucid oli vuotuisilla vaelluksillaan tutustunut Egyptissä ranskalaiseen kuvanveistäjä Frederic Auguste Bartholdiin [4]. Yhteys säilyi ja kun Frederic alkoi luonnostelemaan 1869 tunnetuimman työnsä – Vapaudenpatsaan – kasvoja, hän haki inspiraatiota vanhan ystävänsä eteerisistä tuijottelusta. Ominaiseen tapaansa Lucid katosi kesken luonnostelun kuvioista, minkä johdosta patsas sai lopulliset kasvonsa Isabella Eugenie Boyerin piirteiden pohjalta.

Bartholdin luonnostelutyön aikana oli kuitenkin ehtinyt tapahtua kaksi historian kannalta merkittävää seikkaa: Bloom oli saanut ajatuksen korkeiden muistomerkkien hyödyntämisestä lähetinantennina ja hän oli tutustunut Vapaudenpatsaan tukirakenteista vastanneeseen Gustave Eiffeliin [5]. Bartholdin mallinpenkiltä Lucid olikin livistänyt liimautuakseen Eiffelin kylkeen tarkoituksenaan saada tämä rakentamaan vielä Vapaudenpatsastakin korkeamman monumentin – alustan, jonka avulla hän voisi vaivattomasti lähettää telepaattisia viestejään ympäri maailmaa.

Lirkuttelu Eiffelin miehisen uhon lietsomiseksi kannatti – Gus-mussukka alkoi hahmottelemaan aikansa messevintä fallossymbolia, jonka tornimaisen rautaluurangon oli noin 300 metrin varrellaan määrä juhlistaa vuoden 1889 Pariisin maailmannäyttelyä. Suunnitelmansa toteutumista hykertelevä Lucid matkusti vuonna 1886 New Yorkiin osallistuakseen Yhdysvaltojen vapaussodan 100-vuotisjuhlallisuuksiin, jonka yhteydessä Vapauden patsas pultattiin pystyyn. Yön hämärässä hän lähetti silmät kiiluen testiyhteydenottoja maailmalle 90 metrisen kivineidon otsarivassa roikkuen. Viestien sisältö jäi sangen houruiseksi, mutta silti Bloom oli vaikuttunut. Hän päätti palata välittömästi Pariisiin ja viestittää seuran jäsenille keskeneräisen Eiffel-tornin nokasta rondevuun tarkat koordinaatit: Pariisin maailmannäyttelyn 1889 (samasta aiheesta on kirjoittanut myös Umberto Eco kirjassaan Foucaultin heiluri).

Diasporan päättyminen ja myöhäiset vaiheet

Teleoperaattori-Bloom onnistui lähettämään viestinsä, minkä seurauksena hujan hajan levittäytyneet seuran – entisen Valon veljeskunnan – jäsenet hiippailivat kohti Pariisia. Maailmannäyttelyn avajaisiin ilmaantuivat kreivitär de Silva-von Glockenspiel, Duncan, Taiki, Dondonbellus, Axomamma, Leticia Aguila, Flavius, sekä Lucidin oppiäiti Amandine Emalia Decima, jotka loppujen lopuksi tapasivat toisensa Eiffelin tornin juurella ja äityivät nostalgisiksi. Kesän kuluessa he joivat absinttia ja kävivät Punaisessa myllyssä, todeten yhteishengen vähitellen kehittyvän (jos ei muuten niin monimutkaisten velkajärjestelyiden muodossa).

Täytettyään velvollisuutensa universumille ja vietettyään puoli vuosisataa ilakoivaa elämää Montmartrella, Lucid oli uuvahtanut. 1800-luvun lopulla hän siirtyi psykoanalyytikon sohvalta toiselle esiintyen vuoroin hysteerisen porvarisneitinä ja vuoroin eksistentiaalisesti piinattuna opiskelijanuorukaisena. Välilä hän kävi vaeltamassa Jäämeren rannoilla tai Sri Lankan sademetsissä. Juuri näiden kulttuurillisten ääripäiden rajalle ajoittuivat Lucidin aktiivisimmat kaudet Stereotyyppisen Historian Seuran toiminnassa. Vuosisadan vaihteessa Bloom palasi Lontooseen jättäen jälleen jälkensä länsimaalaiseen kulttuuriperintöön mm. lainaamalla nimensä kuuluisalle Bloomsburyn ryhmälle.

Henkilökohtaiset työkalut