Melisende de Carcassonne

SHS

Loikkaa: valikkoon, hakuun

Aito ja oikea keskiaikainen linnanneito Ranskasta; myös uraauurtava botanisti ja tutkimusmatkailija. Joutui myöhemässä elämässään erinäisten sattumusten kautta Norjan kautta Siperiaan - ja jopa niin pitkälle kuin pippuri kasvaa.

Sisällysluettelo

Keskiajan kuhinoita Ranskanmaalla

Kuten nimestäkin voi päätellä, Melisende on peräisin Carcassonnen kuuluisasta linnoituskaupungista, johon syntyi eräänä synkkänä syyspäivänä 1000-luvun paremmalla puolella. Hän oli varsin ikääntyineiden vanhempien ensimmäinen ja myös viimeinen lapsi, joka luonnollisesti sai sekä isänsä että äitinsä jakamattoman huomion heti ensimmäisestä henkosestaan lähtien. Vaikka Melisende sai aina kaiken haluamansa, oli hänellä jatkuva tunne siitä ettei sekään riittänyt; hänelle kehittyi varsin nyrpeä elämänasenne joka manifestoitui kopeana käytöksenä ja alempiarvoisten lähimmäisten simputtamisena.

Koska Melisanden äiti kuului vanhaan ritarisukuun, pääsi myös Melisende parempiin piireihin ilman suurempia ponnisteluja. Ihmisten manipuloinnissa taitava nuori neito puhui pian itselleen paikan Eleonora Akvitanialaisen hoviin; poliittisesti taitavan emäntänsä opissa hänestä kehkeytyi vieläkin taitavampi mielipiteiden muokkaaja, ja pääsipä hän osallistumaan Eleonoran kuuluisalle ristiretkellekin.

Matkailun ja mielipidevaikuttamisen ohessa neiti de Carcassonne harjoitti kolmatta intohimoaan, mauste- ja lääkeyrttien kasvattamista ja niiden vaikutusten tutkimista - taito, jonka hän oli alunperin omaksunut hieman eksentriseltä isältään. Suojaisessa puutarhassaan hän testaili yrttiensä kasvuominaisuuksia, ja keittiön puolella kokeili niiden vaikutusta kanssaihmisiinsä. Varsinkin mausteiden alkuperä kiehtoi häntä suuresti; jo hyvin nuorella iällä Melisende päätti joskus matkustaa sinne, missä pippuri kasvaa. Onneksi linnanneitomme ei tienny, miten pitkä ja mutkikas matka hänellä oli kuljettavanaan ennenkuin tämä haave toteutuisi.

Eleonora järjesti palvelijattarelleen mielestään otollisen avioliiton; 20-vuotispäivänään Melisende naitettiin luxemburgilaiselle herttua Feremundusille. Valitettavasti avioliitto oli vain yksipuolisen onnellinen: lordi palvoi viehättävää ja kyvykästä vaimoaan - Melisende taas piti pilkkanaan Feremundus-paran pyöräkkää olemusta, ja varsinkin hänen kyvykkyyttään (tai pikemminkin sen puutetta) tämän selän takana. Oli ehkä vain hyvä, että herttua ei lyhyen avioliittonsa aikana saanut selville, millaisia kaskuja hänestä kerrottiin keskisen Euroopan hoveissa - eikä varsinkaan sitä, kenen pilkkakirves nämä sutkaukset oli alunperin veistellyt. Melisenden helpotukseksi hänen aviomiehensä kuoli parin vuoden yhteiselon jälkeen. Tyypilliseen tapaansa Feremundus ei onnistunut edes lopettamaan elämäänsä kovinkaan hohdokkaasti: hän putosi pää edellä linnansa puuceenrei'ästä erään tavallista reippaamman juopotteluillan jälkimainingeissa.

Melisende oli siis vapaa nainen - ja leskenä hänellä oli oikeus hallita nyt mittavaa omaisuuttaan. Edes Eleonona Akvitanialainen ei olisi osannut arvata mihin kohtalo heittäisi hänet seuraavaksi.

Yliopistoelämää ja katkeria keitoksia Saksanmaalla

Vaikka Luxemburg onkin ihan hauska maa, ei sen seuraelämä jaksanut kiinnostaa Melisendeä pitemmän päälle; onneksi seutukunnalle harhautui silloin tällöin satunnaisia matkaajia, jotka viihdyttivät linnanneitoamme jännittävillä kertomuksilla kaukomailta. Suurimman vaikutuksen tarinoillaan - ja pelkällä habituksellaan - teki kuitenkin nainen nimeltä Borbála Bajusz; tämä römäkkä täti ei myöskään tyytynyt istuskelemaan salin puolella, vaan marssi ensi töikseen keittiöön, jossa arvatenkin säikäytti palvelusväen puolikuoliaaksi kovaäänisillä vaatimuksillaan.

Neiti Bajuszin tahdittomuudesta huolimatta hänessä oli jotain mikä ensinäkemältä kiinnosti Melisendeä; pian naiset viettivätkin yhteistä aikaa keittiössä ja yrttitarhassa, vaihtaen reseptejä ja muistellen ulkomaanmatkojaan. Vähitellen Borbála alkoi myös kutoa kertomuksiinsa mainintoja mystisestä yliopistosta, joka sijaitsi jossain Saksanmaalla, sekä kiehtovista miehistä ja naisista, jotka vaalivat vuosituhantista perinnettä joka liittyi valon sieluapuhdistaviin ominaisuuksiin. Eipä aikaakaan kun Melisende oli korviaan myöten valo-opin kiemuroissa, ja alkoi Borbálan siunauksella valmistella elämänsä merkittävintä matkaa.

Valon Yliopisto oli 1300-luvun puolivälissä hyvin nuori instituutio, joka akuutisti kaipasi hyviä opettajia ja oppiaineestaan hyvin perillä olevia tutkijoita. Tähän joukkoon solahti luontevasti madame de Carcassonne, joka toi mukanaan sekä mittavan tietoutensa kasveista, mutta myös huomattavan summan rahaa; Melisenden lahjoituksen turvin yliopisto sai uuden kasvitieteelle omistetun siiven. Akatemia haukkasikin Melisenden elämästä seuraavat kolmisensataa vuotta. Varsin iso osa tästä ajasta kului tapellessa yliopiston alkemistien kanssa; kasvitieteilijän pirtaan kun eivät oikein sopineet alkemian spekulatiivisemmat työskentelytavat ja huojuva argumentointi. Suurinta kiistaa aiheutti kuitenkin se, että alkemian opiskelijat pitivät Melisenden koekeittiötä oman laboratorionsa laajennuksena, ja lainailivat milloin mitäkin työvälineitä ja polttivat pohjaan epämääräisiä keitoksiaan. Madame de Carcassonne keksi vuosien aikana mitä mielikuvituksellisimpia keinoja kostaa alkemistien ylimielisyys; useimmiten hän kuitenkin tyytyi sujauttamaan laksatiivia pahaa-aavistamattomien opiskelijoiden iltaruokaan.

Kohtalokas kolmikymmenvuotinen sota

1600-luvun alkupuolella Eurooppaa reuhtoi konflikti, jonka seurauksena Saksan seutuvilla olot olivat epävakaat lähemmäs kolmekymmentä vuotta. Vaikka Melisende ei sodasta piitannutkaan, toi se hänen elämäänsä miellyttävää vaihtelua erään puolalaisen takinkääntäjän toimesta. Eräänä päivänä Valon yliopistolle ilmaantui hieman tokkurainen mies, joka kertoi ottaneensa osaa useisiin taisteluihin monella rintamalla - joka kerta eri armeijan leivissä. Nimekseen hän ilmoitti Bogumil Hipolit Duda. Sinä aikana, jonka Duda vietti Valon Yliopiston suojissa, ehti hän istuttaa Melisendeen itselleen ominaisen seikkailunhalun. Jotkut Veljeskunnan kielikellot kalkattivat myös romanssista, mutta todennäköisimmin madame de Carcassonnea viehätti Bogumilissa eniten tämän riippumattomuus ja lojaliteettien vikkelä vaihtuminen - asioita, joiden varaan on hieman hankala rakentaan minkäänlaista parisuhdetta.

Melisende suostutteli Dudan viemään hänet lähimmälle sotatantereelle seuraamaan tykkien jyskettä ja piilukkoaseiden pauketta. Pahaksi onnekseen tämä rämäpäinen nainen ei tyytynyt pelkkään katseluun, vaan pian temmelsi pitkin taistelukenttää Bogumilin pistooli kourassaan. Eipä aikaakaan kun hänet äkkäsi eräs hakkapeliitta, jolla oli silmää naiskauneudelle; tämä suomalainen ratsumies kaappasi linnanneidon kyytiinsä, ja töytyytti tämän ruotsalaisten leiriin. Kovaäänisesti protestoiva Melisende huutokaupattiin siinä paikassa eräälle norjalaiselle sotilaalle, joka sodasta kotiuduttuaan laivasi edelleen elämöivän jalkavaimonsa sillitynnyrissä kotimaahansa.

Vuosisata vuonolla

Yllätyksekseen Melisende viihtyi varsin hyvin ex-sotilaan vihkimättömänä puolisona, ja tämä susipari elelikin harmonisesti vuonojen kätköissä savustaen turskaa ja yrittäen oppia toistensa kieltä. Norjanopintojen ohessa entinen vallasnainen vihkiytyi entistä syvemmin kasvitieteellisiin opintoihinsa, keräillen tunturikasvillisuutta ja ihmetellen yöttömän yön valo-opillisesti optimaalisia kasvuominaisuuksia.

Botaniikan saloihin häntä perehdytti myös paikallinen saamelaisväestö, jota kiehtoi tämä nirppanokkainen nainen, joka silti omasi käsittämättömiä maagisia kykyjä (kuten esimerkiksi ylivertaisen viinantislaamistaidon). Vaihtokauppaperiaattella Melisenden onnistuikin hankkia itselleen välttävät shamaanintaidot, sukset sekä tokallinen valkoisia poroja. Varsinkin jälkimmäisestä oli suuresti hyötyä hänen seuraavassa elämänvaiheessaan.

Pippuri kasvaa pitkällä

Vuoden 1809 paikkeilla - kun Ruotsin ja Venäjän kahakoinnit olivat suurinpiirtein laantuneet, päätti Melisende karistaa Lapin tomut jaloistaan, olihan hänen norjalainen puolisonsa jo aikoja sitten siirtynyt autuaammille turskannarrausmaisemille. Lumen tultua hän pakkasi rumpunsa ja yrttinsä poron pulkkaan ja painalsi pitkin pakkasenpuremaa taigaa melkein Siperiaan asti. Todettuaan pohjoisen Venäjän hieman liian kylmäksi ja pimeäksi paikaksi, hän käänsi kelkkansa kohti etelää ja huristi keväänkorvalla Intiaan. Siellä hän viimein pääsi tarkastamaan pippurien kasvuolosuhteet, ja opiskeli muutenkin eksoottisten kasvien ominaisuuksia. Valkoiset poronsa hän möi hyvällä hinnalla erälle Itä-Intian kauppakomppanian virkamiehelle, jolle uskotteli moisten elikoiden olevan paikallinen erikoisuus.

Pippurinkasvua oli myös 1800-luvun puolivälissä ihmettelemässä Valon Veljeskunnan ikuinen itseäänetsijä Lucid Bloom, johon Melisende törmäsi sattumalta eräässä basaarissa. Bloom, joka oli juuri värvätty Veljeskuntaan, kertoi tulevansa Aasiaan säännöllisin väliajoin suorittamaan sielulleen tarpeellisen pulloharjausoperaation jonkun gurun jaloissa istumalla. Kuullessaan Lucidilta viktoriaanisen ajan Eurooppaan tuomista uudistuksista päätti Melisende piakkoin palata takaisin syntysijoilleen.

Lucid ja Melisende matkasivat yhdessä Ceylonin saarelle - nykyiseen Sri Lankaan - ihmettelemään kahvin ja varsinkin teen viljelyä. Kuuman kupposen äärellä he kohtasivat kolmannen Valon Veljeskunnan jäsenen, maailmanmatkailijoiden ja merirosvojen sukua olevan Sir Lambert G. Draken. Kofeiinin vilkastuttamat naiset kertoilivat Lambille laveasti omista matkoistaan, unohtaen että tällä miekkosella oli tapana - omalla ystävällisellä tavallaan - sosialisoida muiden omaisuuden lisäksi heidän henkistä pääomaansa, ja niinpä Lucid Lontooseen palattuaan sai todeta, että monet hänen seikkailuistaan oli häikäilemättä kerrottu uudestaan Draken uudessa sensaatiomaisessa bestsellerissä Around the World in Seventy-Nine Days and a Bit. Luonnollisestikaan Sir Lamb ei ollut muistanut mainita, etteivät kyseiset tapahtumat itse asiassa olleet hänen omia kokemuksiaan.

Sillä aikaa kun neiti Bloom käräjöi raivokkaasti Lambia vastaan, lyöttäytyi Melisende taas länteen matkaavan maustekaravaanin matkaan. Tällä pitkähköllä reissulla hän tapasi Javeed Badi al Zamanin, joka valitettavasti ei enää vastannut Valon Veljeskunnan hänestä kierrättämää legendaa. Kroonisesta muistinmenetyksestä kärsivä mestariarkkitehti tienasi leipänsä kameliajajana ympäri Aasiaa ja Afrikkaa. Hänet - kuten monet muutkin veljeskunnan jäsenet - onneksi pelasti päämäärättömältä haahuilulta Lucidin 1800-luvun loppupuolella telepaattisesti välittämä kokouskutsu, joka sai myös madame de Carcassonnen hakeutumaan syntymämaahansa.

Henkilökohtaiset työkalut