Peruukki

SHS

Loikkaa: valikkoon, hakuun

1600-luvulta 1800-luvun alkuun Euroopassa suosittu pään koristus- ja suojausturhake, jolla peitettiin omat hiukset tai salattiin niiden puute. Aluksi käytössä vain aateliston miehillä, myöhemmin myös naisväellä ja lopulta pelkästään palvelijoilla.

Alkuperä

Vaikka Valon Veljeskunta on historian saatossa ollut monessa mukana, hovimuotiin tämä salaseura ei päässyt vaikuttamaan sanottavasti ennen 1600-lukua. Onneksi tämäkin asia korjattiin aikanaan.

Jo varhaiskeskiajalla Veljeskunnassa vaikuttanut Isä Dondonbellus oli uuden ajan koittaessa siirtynyt Uudelle mantereelle, jossa erinäisiä viljelyideoita testattuaan päätyi laamankasvattajaksi jalkavaimonsa Axomamman kanssa. Koska nämä pörröiset eläimet sikisivät yllättävänkin ripeästi Andien rinteillä, ja tuottivat hämmästyttäviä määriä villaa, tarvittiin karvamäärälle enemmän tai vähemmän järkevä käyttötarkoitus. Dondobellus päätti käyttää hyväkseen vanhoja suhteitaan de Silvoihin, ja esitteli kauppiassuvun jäsenille uusimman bisnesideansa.

Sillä välin Euroopassa elettiin mielenkiintoisia ja hieman hupsuja aikoja. Ranskan kuningatar Anna Itävaltalaisen hovineiti Leticia Aguila neuvotteli - ketkäs muutkaan kuin - de Silvat hovin virallisiksi siirtomaatavarantoimittajiksi; Aguilan pääasiallisena tarkoituksena oli parantaa äidinpuoleisen sukunsa asemaa epävakaissa poliittisissa oloissa, mutta myös oman aseman pönkitys oli hänellä mielessä. Pian hyvän kauppareittiverkoston ja loistavan bisnesvainun omaavat de Silvat alkoivatkin toimittaa Ludvig XIII:n hoviin jänniä asioita Uudesta maailmasta.

Koska turhaa tavaraa ei haluttu kuskata mantereitten välillä, lähettivät de Silvat monarkille ensin houkuttelevan näytepakkauksen saatavilla olevista tuotteista. Yhtenä kuriositeettina oli (Isä Dondonbelluksen kasvattaman) laaman turkiksesta valmistettu satulanlämmitin, johon kuningas ihastui - joskin lämmittimen funktion hieman väärin ymmärtäen. Suureksi häpeäkseen kuningas oli kaljuuntumassa, ja hänen päätään paleli vietävästi kylmissä saleissa. Kun de Silvojen näytepakkaus saapui, näki Ludvig lämpimännäköisen taljan, jonka spontaanisti asetti päähänsä. Pelastaakseen hallitsijansa nololta tilanteelta hoviväki ihasteli käytännöllistä ja komeaa päänlämmitintä; viikon sisällä de Silvat saivat jättimäisen laamanpersaustilauksen ja Dondonbelluksen farmi alkoi tuottaa pikavauhtia peruukkimateriaalia Vanhalle mantereelle.

Vaikka peruukista tulikin jokaisen muotitietoisen miehen - ja myöhemmin myös naisen - pakollinen hankinta monen sadan vuoden ajaksi, eivät kaikki Isä Dondonbelluksen laamafarmin tuotteet kokeneet samanlaista kanonisaatiota. 1700-luvun alussa Valon Veljeskunta yritti istuttaa Eurooppaan uuden muoti-ilmiön, poskiperuukin eli laamankarvasta valmistetut pörröiset pulisongit. Jostain syystä tälle keksinnölle kävi samoin kuin ruoka-atraimelle - eli se hävisi melkein jälkiä jättämättä historian syövereihin.

Peruukkitriviaa

Syöpäläiset olivat 1600- ja 1700-lukujen peruukinkäyttäjien ikuisia riesoja. Pieneliöitä suitsimaan kehitettiin jos jonkinlaista keksintöä; näistä kummallisimpia olivat täiansat.

Peruukkimuoti muuttui aikansa estetiikantajua seuraillen; 1740-luvulla oli hetken aikaa muodikasta rakentaa peruukkeja, jotka muistuttivat sarvikuonon sarvea. Syynä ihmeelliseen trendiin oli intialainen superjulkkis, Clara, joka innoitti myös lukuisia taiteilijoita ja jopa filosofeja.

1700-luvun puolivälissä myös peruukkien puuteroiminen tuli muotiin; Duncan McDougal kehitteli jauheen, joka tuntui alkuun toimivan varsin hyvin tähän tarkoitukseen. Kuitenkin kokaiinipohjainen tuote aiheutti pitemmän päälle pahemmanlaatuista riippuvaisuutta - eikä kuolonuhreiltakaan ei vältytty.

Kun laamankarvan maailmanmarkkinahinta kohosi turhan suureksi, alettiin katsella sopivaa korviketta. Sellainen löytyikin Himalajan rinteiltä - laamaa huomattavasti suurempi ja pitkäkarvaisempi jakki.

Katso myös

Henkilökohtaiset työkalut