Pietari Suuri

SHS

Loikkaa: valikkoon, hakuun
(1672 – 1725) Ven. Pjotr Aleksejevitš Romanov. Venäjän tsaari; innokas ulkomaanmatkailija, sotaretkeilijä, tulipalonsammuttaja ja hampaidenkiskoja. Muistetaan myös maansa huomattavasta länsimaalaistamisesta ja partaverosta.

Sisällysluettelo

Lapsuus vallanvaihdosten varjossa

Pietari syntyi hyvin epävakaisiin oloihin; hänen isänsä, tsaari Aleksis I, kuoli vuonna 1676, jolloin Venäjän valtaistuimelle kapusi Pietarin viisitoistavuotias puoliveli Feodor. Feodor III oli älykäs ja aikalaisekseen monipuolisen koulutuksen saanut mies; hänen hallintoaan kuitenkin hankaloitti mystinen sairaus (mahdollisesti keripukki), joka oli tehnyt hänestä raajarikon. Kuten veljensä myöhemmin, oli Feodorkin halukas uudistamaan maansa kömpelöä byrokratiaa länsimaisten vaikutteiden avulla.

Feodor kuitenkin kuoli jo vuonna 1682, ja maa ajautui vakavaan poliittiseen kahnaustilaan. Vallasta teoriassa taistelivat Aleksis I:n vaimot ja heidän perillisensä. Ensimmäisen vaimon, jo manan majoille siirtyneen Maria Miloslavskajan poika Iivana olisi ollut looginen valinta seuraavaksi tsaariksi - pahaksi onneksi Iivana oli sekä fyysisesti että psyykkisesti jälkeenjäänyt, eikä täten pystyisi koskaan hallitsemaan yksin. Aleksiksen vielä hengissä olevalla vaimolla Natalia Naryshkinalla taas oli hyvinkin virkeä poikalapsi - Pietari. Koska sekä Iivana että Pietari olivat liian nuoria hallitsemaan, tarvittiin pätevä henkilö pitämään Venäjän asioita silmällä.

Vallanvaihdon sekavaan soppaan lusikkansa tyrkkäsivät vielä tsaarin henkivartiokaarti, streltsit, jotka eivät halunneet Natalia Naryshkinaa sijaishallitsijaksi; he lahtasivat tsarinnan kaksi veljeä ja muita Naryshkinin klaanin kannattajia Kremlissä kauhistuneen Pietarin silmien edessä. Loppujen lopuksi saavutettiin tietynlainen kompromissi, joka kuitenkin mairitteli Miloslavskin perhettä enemmän kuin huomattavasti vähentyneitä Naryshkinejä: sekä Iivana että Pietari julistettiin tsaareiksi - mutta sijaishallitsijaksi nousi todellinen musta hevonen, Iivanan vanhempi sisko Sofia.

Sofia hallitsi Venäjää varsin itsevaltaisin otten seitsemän vuoden ajan. Vaikka valtaistuimella istuskelivat Pietari ja Iivana, sen takana (joskus aivan fyysisestikin) hääräsi heidän siskonsa. Vaikka Sofiaa yleensä pidetään pelkkänä kuriositeettina maan pitkässä historiassa, osoitti hän toimissaan samanlaista luonteenlujuutta (ja myös julmuutta) kuin Pietari myöhemmin; hänen aikanaan aloitettiin myös naapurimaiden (kuten Kiinan) diplomaattinen lähestyminen. Aikana jolloin venäläiset vallasnaiset eivät koskaan ottaneet osaa politiikkaan, ja tuskin edes poistuivat kotoaan, oli Sofian valtaannousu huomattava saavutus. Vara-tsaarittaren kohtaloksi kuitenkin koitui kaksi epäonnista Krimin sotakampanjaa - ja näiden kampanjoiden johtaja, Sofian mahdollinen rakastaja Vasili Golitsyn.

Pikku-Pietari harrastaa

Kun isosisko piti maata pystyssä, pystyi tuleva tsaari keskittymään huolettomampaan elämään. Kuten monet ikäisensä pojat, hän oli innostunut laivoista ja sotilaista; toisin kuin useimmat pikkupojat, hän pystyi rakennuttamaan itselleen ihan oikean purjepaatin, sekä organisoimaan oman armeijansa, uniformuineen aseineen kaikkineen. Pietarin perheen siirtyessä asumaan Kremlistä paljon rauhallisempaan Preobrazhenskoeen, pääsi hän viettämään reipasta ulkoilmaelämää - johon kuului sotajoukkojen simputusta, taisteluhautojen kaivamista, ja tietenkin suurella vaivalla valmisteltuja leikkitaisteluita. Pajarien poikien ja muiden yläluokkaisten värväytyneiden joukossa oli myös ihan tavallisia talonpoikia - mm. eräs Aleksandr Menšikov, josta oli tuleva yksi Pietarin parhaista ystävistä.

Tietynlainen fyysinen levottomuus vaivasi Pietaria jo lapsesta saakkaa; siinä missä hän vanhempana purki paineita möykkäämällä sepänpajassa, nuorempana hänen oli tyydyttävä vähän perinteisempiin yläluokan harrastuksiin. Vaikka hän oli aina innokas oppimaan uutta, eivät hänen akateemiset ansionsa olleet mitenkään huomattavat - ainakin sisaruksiinsa verrattuna: sekä Feodor että Sofia olivat päässeet kuuluisten teologien oppiin, ja omasivat (verrattain harvinaisen) luku- ja kirjoitustaidon lisäksi mm. latinan- ja puolankielen taidon. Pietari osoitti kyllä kiinnostusta historiaa ja maantiedettä kohtaan - sekä opetteli laulamaan ortodoksisia litanioita ulkoa; tällä taidolla hän briljeerasi myöhemmässä elämässään, alamaistensa ja hovinsa kauhuksi ja ihmetykseksi.

Pikku-Petrushkasta kasvoi ajan myötä iso mies. Yli kaksimetrinen tsaari teki ihmisiin vaikutuksen sekä koollaan, että varsinkin loppumattomalla energisyydellään. Siinä missä muu hoviväki olisi tarvinnut välillä lepoa erinäisten laivanrakennus-, sotimis-, hallinto- ja juopottelusessioiden välillä, törmäsi Pietari väsymättä hommasta toiseen. Yksi hänen vähemmän mairittelevista luonteenpiirteistään oli täysi empatian puute muiden ihmisten rajallisuutta kohtaan: hän ei ymmärtänyt heikompiensa tarvetta levähtämiseen, eikä antanut esim. naisille helpotusta juhliensa juomispuolessa. Pietarin pippalot olivatkin yleensä täynnä univelan ja vodkan tainnuttamia aatelisia.

Valtaa ja velvollisuuksia

Vuosi 1689 oli merkityksellinen Pietarin elämässä. Koska tulevan hallitsijan oli soveliasta olla naimisissa, löydettiin nuorelle miehelle sopivan eristyksissä kasvanut morsian, Jevdokija (Eudoxia) Lopuhina. Pietarin äiti oli myös huolissaan poikansa lisääntyneestä kiinnostuksesta paikallista hollantilaiskoloniaa kohtaan: Natalian mielestä ulkomaalaiset opettivat Pietarin pahoille tavoille, ja täten toivoi avioliiton myös hillitsevän pojan juopottelua, sauhuttelua ja yleistä rellestysintoa.

Vaikka äidin vaikuttimet olivat epäilemättä parhaat mahdolliset, ei hänen miniävalintansa osunut aivan nappiin. Jevdokija oli toki aatelissukua, ja aikalaislähteiden mukaan varsin viehättäväkin; pahaksi onneksi hänen ja Pietarin luonteenpiirteet olivat täysin vastakkaiset. Siinä missä tuleva tsaari oli temperamentikas, seurallinen ja autokraattinen, oli Jevdokija ujo, uskonnollinen ja äärimmäiseen tottelevaisuuteen koulutettu. Koska tsarinnan pääasiallisena tehtävänä oli perillisten synnyttäminen - eikä esimerkiksi elämänikäinen sielunkumppanuus - suostui Pietari avioliittoon Jevdokijan kanssa sen kummemmin asiaa miettimättä, olihan hän vasta 17-vuotias nuorukainen, joka oli juuri löytänyt jännittäviä uusia ystäviä. Avioliitto oli amsterdamilaisiin verrattuna vain yksi hovivelvollisuus muiden vastaavien joukossa.

Pari vihittiin tammikuussa 1689. Kuten odottaa saattaa, avioliitosta ei tullut onnellista. Kaikessa hartaudessaan ja tottelevaisuudessaan Jevdokia olisi epäilemättä ollut ihannevaimo kenelle tahansa perinteisistä tsaareista; Pietari oli jo nuoruudessaan kaikkea muuta kuin perinteinen, ja sai vaimonsa kauhun partaalle meri- ja sotaseikkailuillaan ja ulkomaalaisystävällisyydellään. Parille syntyi kaksi poikaa, joista vain vanhempi, Aleksis, eli täysi-ikäiseksi asti; Aleksis tulisi aiheuttamaan isälleen paljon murhetta myöhemmin.

Merellisiä mietteitä

Pietari Suuren hallintokauden alussa Venäjä oli hyvin takapajuinen maa - ainakin mitä merimiestaitoon tuli. Vaikka valtiolla riitti lääniä moniaaseen rantaviivaan asti, hallitsivat kauppareittejä Euroopan pikkuvaltiot, kuten Hollanti ja Ruotsi. Toisin kuin edeltäjänsä, Pietari ymmärsi merenkulun merkityksen, ja häntä kismitti varsinkin ruotsalaisten itsevaltainen mesoaminen Baltian satamakaupungeissa. Päästäksen päsmertämään muiden merimahtien joukkoon Pietari joutui aloittamaan kaiken alusta: Venäjällä kun ei ollut edes laivastoa.

Vain tsaarin väsymätön härkäpäisyys mahdollisti tämän suureellisen hankkeen onnistumisen. Ensin hänen tuli taivutella puolelleen oman maansa aateliset; tämä vääntö onnistui vain diktaattorimaisin ottein. Toiseksi piti hankkia lisää satamia. Tämä toteutettiin sotimalla Turkkia ja Tattaria vastaan - toisin sanoen, valtaamalla Osmanien valtakunnalta Azovin linnoituskaupunki muutaman sotaretken avulla. Baltian puolelle rahkeet eivät vielä riittäneet, mutta tsaari ei suinkaan unohtanut Itämeren valloitusta - hän vain laittoi suunnitelman kypsymään, ja lähti sen sijaan tutustumaan Euroopan mahtihoveihin omakohtaisesti.

Oppimatka Euroopassa - eli interrail 1600-luvun tapaan

Koska tsaari oli tietoinen maansa paikallaanjunnaavasta tilasta, päätti hän kerralla räväyttää ovet auki Eurooppaan näyttämällä omakohtaista esimerkkiä kansainvälistymisessä. Vuonna 1697 hän kokosi suureellisen matkaseurueen, elätellen samalla hieman epärealistista toivoa incognitona matkustamisesta. Sana matkailevasta tsaarista kuitenkin levisi nopsaan, ja Pietarin vankkurikaravaani otettiin juhlallisin menoin vastaan moniaassa hovissa. Venäläisten puolibarbaarisia tapoja ihasteltiin ja ihmeteltiin. Jos Pietari oli kuvitellut taivuttelevansa keskieurooppalaiset monarkit puolelleen Turkkia vastaan, joutui hän pettymään karvaasti: sekä Ranska että Itävalta olivat jo puolensa valinneet eivätkä lämmenneet Venäjän liittolaisiksi. Lisäksi kaikkien poliittinen huomio oli kiinnittynyt Espanjan suuntaan: viimeisen (ja hyvin traagisen) Hapsburg-hallitsija Kaarle II:n kuoltua suuri perimyssota oli alkamassa, ja tämän kamakan käänteet olivat paljon mielenkiintoisempia kuin tappelut kaukana idässä.

Jos sotakavereiden kalastelu ei onnistunut, oli Pietarin puolitoista vuotta kestänyt monivaltiovierailu menestys muilla aloilla. Varsinkin Hollannissa hän sai käytännön opetusta laivanrakennuksessa; aikalaistensa ihmetykseksi tsaari osallistui innokkaasti rakennustyöhön neljän kuukauden ajan Amsterdamin telakalla, joka oli lajissaan maailman suurin. Laivanrakennuksen ohella hän palkkasi paikallisia työmiehiä viemään taitojaan Venäjälle. Myös tieteeseen tutustuttiin: tsaari vieraili paikallisen tiedemiehen Frederik Ruyschin luona ihmettelemässä tämän anatomisia kokoelmia (jotka Pietari loppujen lopuksi osti itselleen); Ruysch opetti korkea-arvoista vierastaan keräämään perhosia - ja kiskomaan hampaita (taito, josta tsaari oli hyvin ylpeä ja jota hän tykkäsi demonstroida pahaa-aavistamattomilla lähimmäisillään). Kun laivaurakka oli saatu päätökseen, järjesti Pietari suureelliset jäähyväiskinkerit, joissa hän mm. terrorisoi Amsterdamin pormestaria hillittömillä juomatavoillaan.

Hollannin jälkeen Pietari seuralaisineen siirtyi Kanaalin yli Englantiin, jossa hän tapasi kuningas Vilhelm III:n ja maalautti muotokuvansa (ohessa). Manchesterin teollisuuskaupungissa hän tutustui mm. kaupunkisuunnitteluun, ja importoikin monia englantilaisia periaatteita Venäjälle rakentaessaan itsensä mukaan nimettyä kaupunkia Nevan suulle.

Verta, veroja - ja avioero

Kotimaan epävakaiset olot kutsuivat Pietarin takaisin Moskovaan vuonna 1698. Tsaarin vanhat viholliset, streltsit, olivat jälleen alkaneet hulinoida; tyytymättömiä sotajoukkoja häiritsivät maan länsimaistamisen mukanaan tuomat muutokset, ja todennäköisesti myös pelko Pietarin lisääntyneen vallan seurauksista. Streltsien päämääränä oli kurittaa Moskovan pajareita ja nostaa valtaan Pietarin sisar Sofia. Vallankaappausyritys epäonnistui kuitenkin surkeasti kun tsaarin joukot rökittivät streltsit; osa eloonjääneistä teloitettiin, ja loput lähetettiin maanpakoon. Sofia sai viettää loppuelämänsä nunnaluostarissa.

Nunnanura odotti myös Pietarin vaimoa Jevdokijaa. Vaikka tsaaripariskunta oli saanut kolme lasta - joista vain yksi, Aleksei, jäi eloon - ei heidän avioliittonsa ollut muuten millään muotoa onnistunut. Hovista karkotuksensa jälkeen Jevdokija sinnitteli hengissä kaikenlaisista poliittisista hulinoista huolimatta, ja palasi viimein riemusaatossa Moskovaan vuonna 1727 tsaari Pietari II:n kruunajaisiin.

Länsimaisista tavoista innostunut tsaari pisti myös tuulemaan hovissa. Lopettaakseen pajarien perinteisen karvanaamamuodin hän läjäytti tuntuvan partaveron maanmiehilleen (Pietarin esikuvana lienee ollut Englannin melkein yhtä erikoinen monarkki Henrik VIII, joka myös laittoi naamakarvat verolle). Pietari asettui myös vastustamaan järjestettyjä avioliittoja; hänen mielestään kyseinen tapa oli barbaarinen ja johti vain perheväkivaltaan. Hänen suhtautumisensa naisiin oli edistyksellinen (ja tässäkin asiassa eurooppalaisuuteen kallellaan): hän lopetti vuosisataisen perinteen pitää ylhäisönaiset pois julkisilta paikoilta, ja puetutti heidät uusimman muodin mukaisiin mekkoihin (asia, jonka on ainakin alkuvaiheessa täytynyt kauhistuttaa peittäviin kaapuihin tottuneita aatelisnaisia).

Vuonna 1699 tsaari muutti maansa ajanlaskun juliaaniseksi, mikä helpotti Venäjän synkronointia muun Euroopan kanssa.

Rähinöintiä Ruotsin kanssa, eli Suuri Pohjan sota

Vaikka sisäpoliittisissa mittelöissäkin olisi ollut tarpeeksi yhdelle tsaarinuralle, piti Pietari yhä kiinni visiostaan rakentaa Venäjästä merenkäynnin suurvalta. Sota Turkin kanssa pistettiin jäihin, ja tsaari käänsi katseensa länttä kohti. Täällä häntä vastassa oli Pohjolan suurvalta Ruotsi, ja sen sotimisesta viehättynyt kuningas Kaarle XII. Venäjän kanssa liitoutuivat Tanska, Puola-Liettua ja myöhemmin myös Preussi ja Hannover, joita kaikkia kismitti Ruotsin rempseä suhtautuminen toisten valtioiden rajoihin.

Nuoresta iästään huolimatta Kaarle XII osoittautui loistavaksi sotapäälliköksi; samoin Ruotsin armeija oli aikansa huippuluokkaa mitä varustelutasoon ja harjaantuneisuuteen tulee. Tämän totesi myös Pietari marraskuussa 1700. Tällöin lumimyräkässä käyty Narvan taistelu päättyi venäläisten nöyryyttävään tappioon. Tsaarin onneksi Ruotsin kuningasta kiinnosti enemmän otattelu Puola-Liettuan kanssa, ja sotimisen sijaan Pietari pystyi useamman vuoden ajan keskittymään uuteen intohimoonsa - kaupunginrakentamiseen.

Pietarin kaupungin tuskainen synty

Elintärkeä satamakaupunki Itämeren rannalla oli yksi tsaarin unelmista; sellainen alkoikin muotoutua Nevan suulle rakennetusta, alunperin linnoituspaikaksi kaavaillusta Pietarin kaupungista, joka perustettiin vuonna 1703. Kaupungin rakennustöissä tarvittiinkin kaikkea perustajansa ruumiillista ja henkistä voimaa - tsaarin lisäksi kun kukaan muu ei ollut kovin innostunut moisesta projektista.

Pietarin rakentaminen veikin suunnattoman määrän resursseja. Paikalle raahatut sotavangit ja maaorjat elivät kurjissa oloissa, ja tuppasivat kuolemaan kylmyyteen ja kulkutauteihin ennen kuin ensimmäinenkään kortteli uudesta kaupungista oli pystyssä. Kaupunki nieli hillittömästi verovaroja. Myös Venäjän aatelisto ja virkamiehistö asettui tsaarin kanssa vastahankaan kun tämä ilmoitti siirtävänsä maan pääkaupungin - ja siten myös kaikki sen silmäätekevät - Moskovasta Pietariin.

Yllättävää avio-onnea

Vuosi 1703 oli merkittävä tsaarin elämässä myös toisella tapaa: hän tapasi elämänsä naisen, josta tuli hänen toinen vaimonsa, ja joka oli tuleva hallitsemaan Venäjää Pietarin kuoleman jälkeen. Kuten Voltaire on todennut, ei tsarinna Katariina I:n elämä ollut siinä tavanomaisimmasta päästä (mikä eittämättä teki hänestä ihanteellisen puolison eksentriselle tsaarille).

Katariina syntyi nykyisen Latvian paikkeilla; hänen alkuperäinen nimensä oli Marta Helena Skowrońska. Vanhempiensa kuoltua ruttoon hän sai kodin luterilaisen pastorin luota, jossa hän toimi palvelijana. Alhaisesta syntyperästään johtuen Katariinan koulutus jäi olemattomaksi (hän ei koskaan oppinut edes lukemaan). Hän oli kuitenkin harvinaisen sitkeä ja rohkea nainen, joka selvisi elämän koettelemuksista hermojaan menettämättä.

Katariina naitettiin seitsemäntoistavuotiaana ruotsalaiselle upseerille; tämä avioliitto kesti kuitenkin vain kahdeksan päivää, sillä Ruotsin armeija vetäytyi Katariinan kotikaupungista, ja tilalle tulivat venäläiset. Pian Katariina liittyi Aleksander Menshikovin palveluskuntaan - eikä mennyt kauaakan kun hän tapasi tsaari Pietarin ja ryhtyi hänen rakastajattarekseen. Pari vihittiin - joidenkin lähteiden mukaan ensin salassa vuonna 1707, ja virallisesti vasta vuonna 1712.

Tsaariparin avioliiton alkuvuodet sujuivat yllättävän arkipäiväisissä merkeissä. Pietarin kaupungin rakennuksen aikana he asuivat pienessä hirsitalossa; sillä välin kun tsaari purki loppumatonta energiaansa puutarhassa möyrien, piti Katariina huolta muusta taloudesta. Katariina oli kuitenkin valmis seuraamaan miestään myös mukavuusalueensa ulkopuolelle, ja oli mukana tsaarin sotaretkillä aina kun kynnelle kykeni.

Vaikka avioliitto olikin onnellinen, sitä varjosti perillisten puute: Pietarin ja Katariinan kahdestatoista lapsesta (joista kuusi oli tyttöjä ja kuusi poikia) kymmenen kuoli nuorina. Vain tyttäret Anna ja Elisabet selvisivät aikuisuuteen (ja Annakin kuoli vain kahdenkymmenen ikäisenä).

Revanssi Pultavassa

Kaarle XII sai niskaotteen Puolasta vuonna 1706; tämä tarkoitti sitä että Venäjän oli terästäydyttävä. Aluksi kuitenkin näytti, että nuori ruotsalaismonarkki saapastelisi Moskovaan ilman suurempaa vastarintaa: vuonna 1708 hän miehitti naapurimaansa, ja rökitti Pietarin armeijan Holowczynissä. Tämän jälkeen onni alkoi kuitenkin kääntyä venäläisten puolelle, ja Kaarlen oli muutettava hyökkäyksensä suuntaa. Hän valitsi seuraavaksi kohteekseen Ukrainan, jossa Ruotsin armeija vietti talven 1708-9. Tässä vaiheessa Kaarle oli menettänyt suuren osan sotilaistaan, ja oli itsekin niin heikossa kunnossa että joutui jättäytymään komentajantehtävistään.

Ei ole siis suuri ihme, että Venäjän armeijan onnistui rökittää ruotsalaiset Pultavan taistelussa. Kaarle pakeni pienen sotajoukon kanssa Turkkiin - mikä antoi Pietarille syyn julistaa uusi sota Osmanikuningaskunnalle vuonna 1710. Tämä kahakka ei kuitenkaan ollut Venäjälle onnekas: rauhanneuvotteluissa tsaari menetti turkkilaisilta 1697 valtaamansa Mustanmeren satamakaupungit (vastavuoroisesti Osmannien sulttaani karkotti Kaarle XII:n maastaan, ja näin kuninkaan oli viimein palattava Ruotsiin).

Vaikka Venäjän armeija valtasi Ruotsilta uusia alueita, ja miehitti suuren osan Suomea vuosina 1713-1721 (aika, joka meillä tunnetaan Isona vihana , ei Kaarle suostunut luopumaan lempiprojektistaan. Vasta kuninkaan kuolema teki rauhanneuvottelut mahdollisiksi; vuonna 1721 solmitussa Uudenkaupungin rauhassa Venäjälle lohkaistiin isoja lämpäreitä Karjalasta, Inkeristä ja Virosta.

Keisari Pietari

Pietarin aikaansaamat uudistukset ja valloitukset huomattiin jo hänen elinaikanaan. Vuonna 1721, pian Suuren Pohjan sodan päättymisen jälkeen, hän otti Venäjän keisarin arvonimen (hyläten ehdotetun "Idän keisarin" arvon). Kolme vuotta myöhemmin hänen vaimonsa Katariina sai keisarinnan arvonimen.

Aleksei

Vaikka Pietari oli varsin menestyksekäs valtiomies, hänen perhe-elämänsä oli vähemmän onnistunutta. Avio-onnea Katariinan kanssa varjostivat heidän lastensa kuolemat: pariskunnan jälkeläisistä peräti yhdeksän kuoli pienenä, ja tyttäristä vain yksi, Elisabeth, eli tarpeeksi kauan periäkseen isänsä.

Tsaarin lapsista traagisimman kohtalon koki hänen vanhin poikansa Aleksei. Äitinsä Jevdokian hoivissa kasvaneena Aleksei oli opetettu vihaamaan ja pelkäämään isäänsä; yhdeksänvuotiaana hänet tyrkättiin ulkomaalaisten tuutoreiden haltuun, samalla kun Jevdokia luostaroitiin pois Pietarin uuden avioliiton tieltä.

Vaikka Aleksei oli älykäs ja kaikesta päätellen monitaitoinen mies, ei isä-tsaari arvostanut hänen kykyjään, eikä koskaan nähtävästi luottanut hänen lojaliteettinsa pysyvyyteen. Kruununperijä ei myöskään ollut yhtä vahvatahtoinen tai energinen kuin Pietari. Järjestetty avioliitto Charlotte Christine von Braunschweig-Wolfenbüttelin kanssa oli Alekseille vastenmielinen (vaikkakin liitosta syntyi kaksi lasta). Sen sijaan hänen sydämensä valittu oli suomalainen maaorja nimeltään Eufrosyne (sic).

Aleksei ymmärsi itsekin kyvyttömyytensä hallita Venäjän kaltaista epävakaata ja vastattain laajentunutta maata. Hän ehdotti väistyvänsä kruununperimyksessä poikansa Pietarin hyväksi; isä-Pietari vastasi hyväksyvänsä tämän sillä ehdolla, että Aleksei alkaisi munkiksi. Luostariuran sijaan Aleksei valitsi maanpaon: Eufrosyne mukanaan hän pakeni vävynsä, Pyhän Saksalais-Roomalaisen keisarikunnan hallitsijan Kaarle VI:n turviin.

Pietari epäili poikansa sotkeentuneen tsaarinvallan vastaisiin juonitteluihin, ja tuotatutti Aleksein takaisin Venäjälle. Tästä alkoi yksityisen terrorin aikakausi: Pietari kidututti Aleksein lähipiiriin kuuluvia henkilöitä saadakseen selville edes jonkun salajuonen. Keväällä 1718 Alekseista puristettiin ulos tunnustus tämän suunnitelmista palauttaa Venäjä takaisin Pietaria edeltävään aikaan; häntä myös syytettiin isänsä murhan suunnittelusta.

Vaikka pojan avoin vastarinta kävin Pietarin arvon päälle, ei Alekseille pystytty langettamaan kuolemantuomiota, sillä tsaari oli luvannut hänelle turvapaikan jos tämä palaisi kotiin harharetkeltään Euroopasta. Tämä lupaus ei kuitenkaan estänyt hengen riistämistä epäsuorin keinoin. Aleksei kuoli 26. kesäkuuta 1718 henkisesti ja fyysisesti murtuneena, kaksi päivää sen jälkeen kun senaatti oli määrännyt hänet kuolemaan salajuoniensa vuoksi.

Kuolema

Jättiläismäisestä koostaan ja määrättömästä energisyydestään huolimatta Pietari Suuri ei koskaan ollut erityisen terve mies. Lapsesta asti hän kärsi kasvojen ja pään nykimisestä, ja sai kohtauksia, jotka muistuttivat epilepsiaa. Kun tähän lisätään tsaarin väsymätön viinanhuuruinen häärääminen ja hänen yksityiselämässään tapahtuneen mullistukset, ei ole ihmekään, että hänen terveytensä alkoi horjua keski-iän paikkeilla.

Talvella 1723 Pietari alkoi kärsiä rakkovaivoista, joita hoidettiin mm. kirurgisesti. Kaksi vuotta myöhemmin munuaisvaivat kaatoivat hänet petiin lopullisesti, eikä hän ehtinyt sanella testamenttiaan ennen pysyvän tajuttomuustilan laskeutumista. Pietari Suuri kuoli helmikuun 8. päivän aamuna vuonna 1725.

Henkilökohtaiset työkalut