Ranskan vallankumous

SHS

Loikkaa: valikkoon, hakuun

(Tunnetaan myös nimellä Ranskan suuri vallankumous, koska pieneksi sitä ei voi missään mittakaavassa kutsua. Eikä myöskään keskikokoiseksi.) 1700-luvun lopulla alkanut Ranskaa ravistellut hulinoinnin aikakausi, jolloin pistettiin pirstaleiksi maan monarkia, mittajärjestelmä ja yleinen järjestys. Vallankumouksen aikana valtaa kerkesivät pitää niin monet henkilöt ja ryhmittymät, ettei tavan kansalainen itsekään pysynyt kärryllä siitä, onko maanpetturi vai ei.

Sisällysluettelo

Taustaa

Esi-vallankumouksellinen Ranska oli hauska paikka elää - jos sattui olemaan aristokraatti. Hameet olivat leveitä, peruukit isoja, ja päivät kuluivat pastoraali-idyllissä käyskennellessä, uhkapelatessa ja rahvaan päälle sylkiessä. Kaikille muille olosuhteet olivat hiukka tukalammat: nälkä ja kulkutaudit vaivasivat ja ruokkivat toisiaan, realiteeteista vieraantunut kuningas (kuvassa) kävi jatkuvia sotia (jotka vaativat resursseja ja miehiä) ja kartutti jo ennestään mittavaa valtionvelkaa - ja sääkin oli mitä kehnoin (tässä mielessä mikään ei ollut muuttunut sitten varhaiskeskiajan).

Kansan tyytymättömyyteen vaikutti myös Valistuksen mukanaantuoma ajatus siitä, että jokaisen ihmisen elämällä on arvoa; täten absoluuttinen monarkia ja sen synnynnäiset etuoikeudet alkoivat joutua huonoon valoon. Alkoi myös kuulua mielipiteenilmaisuja pappien vallankäyttöä vastaan - ja olivatpa jotkut sitäkin mieltä, että uskonnonvapaus olisi varsin iloinen asia. Keskiluokka peräsi omia oikeuksiaan, maanviljelijät omiaan; naiset ja muut syrjityt kansanryhmät alkoivat availla ääntään. Eipä siis ihme, että 1780-luvun lopussa äärimmilleen pingotettu probleemapesäke hajosi käsiin mitä epämiellyttävimmällä tavalla.

Ranskan vallankumouksen lyhyt oppimäärä

Kaikki alkoi vuoden 1789 säätyvaltiopäiviltä, joissa aatelisto ja papisto saivat vastaansa erinomaisen tyytymättömän kolmannen säädyn (eli kaikki, jotka eivät kuuluneen kahteen edellämainittuun ryhmään). Edustamansa kansanryhmän koosta huolimatta kolmas sääty sai huomattavasti vähemmän edustajia valtiopäiville, ja sekös korpesi tätä jo muutenkin epätyytyväistä sakkia. 17. kesäkuuta kolmas sääty julistautui koko kansaa edustavaksi elimeksi, joka otti nimekseen Kansankokous. Ensimmäinen merkittävä Kansankokouksen kokous tapahtui Ludvig XVI:n tennishallissa, jossa vannottiin - jälleen loogisesti nimetty - Pallohuoneen vala, jonka päämääränä oli Ranskan perustuslain kirjoittaminen. Vaikka kuningas heitteli kapuloita rattaisiin, alkoi kansan (sekä myös papiston ja sotaväen) mielipide kääntyä yhä enemmän Kansankokoukselle myönteiseksi.

Bastiljin valtaus

Bastiljin linnoitus rakennettiin alunperin puolustuspesäkkeeksi englantilaisia vastaan. Myöhemmin sitä käytettiin mm. herrasmiesluokan vankilana, jonne pääsi vain jos omasi tarvittavan sosiaalisen aseman ja jos onnistui tekemään tarpeeksi korkealuokkaisen rikoksen (mm. velkaantumalla elegantisti tai ottamalla osaa kaksintaisteluun). Bastiljin vangeille maksettiin messeviä päivärahoja, joiden suuruus riippui - tietenkin - rötöstelijän arvoasemasta. Vankilassa kestittiin vieraita ja käytiimpä sieltä lomallakin (kunniasanaa vastaan, luonnollisesti).

Kaikki tämä korskeilu sai ikävän lopun 1780-luvun loppupuolella, kun herrasmiesvankien määrä romahti, ja Bastilji muutettiin ihan tavalliseksi vankilaksi, jossa möyri murhamiehiä ja mielipuolia. Ironista onkin, että tämä Vallankumouksen symboli oli määrätty purettavaksi jo ennen valtaustaan, ja Bastiljin 'vapauttajat' päästivätkin vapauteen pari hassua tutkimusvankia, muutaman vaarallisen mielenterveyspotilaan ja sadistin, joka kerkesi riehua Pariisin kaduilla päivän ennen kuin hänet teljettiin uudelleen lukkojen taakse. Itse markiisi de Sade (joka oli jo yllyttänyt pariisilaisia kapinaan huutelemalla avunpyyntöjä ikkunastaan) oli valitettavasti siiretty viikkoa ennemmin Bastiljista mielisairaalaan, koska väitti itseään kidutettavan vankilassa.

Bastiljin valtaamisen syyt ovat yksinkertaiset: kansalliskokous tarvitsi ruutia ja aseita varustautuessaan armeijaa vastaan, ja iso osa Pariisin asevarastosta sijaitsi nimenomaan tämän linnoituksen kellarissa. Sekalaisin asein varustautunut kansanjoukko hyökkäsi linnoitusta vastaan 14. heinäkuuta 1789; heidän mahdollisuutensa vallata vaikuttavasti varusteltu Bastilji oli häviävän pieni, sillä jo pelkästään linnoituksen laskusiltaa vartioi kolme tykkiä. Kuitenkaan harjaantuneet sotilaat eivät ampuneet väkijoukkoon, ja suurempaa tuhoa valtaajien keskuudessa aiheuttivat omien joukkojen amatöörimäiset tempaukset (kuten tykin lataamien liiallisella panosmäärällä; tätä seurannut räjähdys vei enemmän henkiä kuin puolustajien muskettituli).

Tämän humaanin sodankäyntitaktiikan takana oli linnanpäällikkö, joka ei halunnut silmittömästi teurastaa maanmiehiään kivimuurien sisältä. Palkkioksi ihmisläheisestä toiminnastaan markiisi de Launay vangittin ja lynkattiin kansanjoukon toimesta. Markiisin pää sahattiin poikki, ja sitä kuljetettiin riemusaatossa pitkin Pariisin katuja.

Kansalliskokouksen hajaantuminen ja kuninkaallisten jalkautuminen

Jos järjestys olisi tämän jälkeen saatu palautettua, voitaisiin sanoa, että Rankasta rakennettiin demokratia vähin äänin. Kuitenkään mikään vähin äänin tapahtuva ei tunnu soveltuvan gallialaiselle mielenlaadulle, ja arvattavasti Bastiljin valtausta seurasi mitä levottomin aikakausi.

Erinäisiä poliittisia ryhmittymiä alkoi syntyä kuin sieniä sateella; näistä varhaisvaiheessa merkittävimpiä olivat vallankumousvastainen oikeisto (joka koostui suurimmaksi osin aristokraateista), rojalistidemokraatit (joka oli jo oksymoron sinänsä), sekä kansallispuolue, joka yritti tasapainoilla oikeiston ja radikaalin vasemmiston välillä. Lisäksi äärivasemmistoa lähes yksin edusti myöhemmin merkittäväksi tekijäksi noussut Maximilien Roberspierre. Jänniä asioita saatiin aikaiseksi kansalliskokouksessa sisäisistä kähinöistä huolimatta; elokuussa 1789 julkistettiin Amerikan mallin mukainen ihmisoikeuksien julistus, joka varsin idealistisesti totesi kaikkien ranskalaisten olevan oikeutettuja vapauteen, veljeyteen ja tasa-arvoon (liberté, égalité, fraternité). Samaan aikaan heitettiin hiiteen keskiaikainen feodaalisysteemi.

Syksyllä alkoi tapahtua mullistavia asioita; köyhyyteen ja kurjuuteen kyllästyneet pariisilaiset naiset koppasivat aseet käsiinsä ja marssivat Versailles'hin, pakottaen kuningasperheen muuttamaan pääkaupunkiin, missä heitä oli helpompi pitää silmällä. Maata ravistelevaan talouskriisiin etsittiin vastausta kansallistamalla kirkko - olihan tämä paavinuskon pesäke myös maan merkittävin maanomistaja.

Jo vuonna 1790 alkoi näkyä merkkejä vallankumousväsymyksestä, ja kansalliskokousta vastaan noustiinkin pienimuotoisesti kapinoimaan. Vaikka kuningas (luonnollisesti) kannatti vastavallankumouksellisia, eivät nämä vielä suuremmin uhanneet yleistä järjestystä (sikäli mikäli järjestyksestä voidaan puhua).

Suuremman mokan teki Ludvig itse, yrittäessään paeta perheineen Pariisista kesäkuussa 1791; joidenkin lähteiden mukaan päätöksen takana oli kuningatar Marie-Antoinette, joka oli jäänyt yksin vastuuseen monarkian poliitiisista liikkeistä miehensä henkisen passivoitumisen jälkeen. Palvelijoiksi naamioituneet kunikaalliset pyrkivät Montmédyn linnoituskaupunkiin Koillis-Ranskassa. Hulppeasti varustetuilla vaunuilla totetutettu pakoyritys oli kuitenkin jo alusta tuhoon tuomittu, ja erinäiset sössimiset kruunasi kuningas, joka liian innokkaasti näytteli naamaansa matkan varrella. Kuningasperhe pidätettiin Varennesin kaupungissa, ja palautettiin Pariisiin jossa vaitelias kansanjoukko seurasi monarkkinsa epäeleganttia kotiintuloa. Tästä lähtien Ludvig, Marie-Antoinette ja heidän lapsensa olivat kotiarestissa Tuileriesin palatsissa, ja kansan mielipide alkoi jyrkästi kääntyä heitä - ja koko monarkiaa - vastaan.

Lisää hulinaa

Kuninkaan palattua alkoi kansalliskokous laatia ehdotelmaa, joka karsisi monarkilta valta-oikeudet, jättäen tälle vain pr-hommat. Vaikka tätä radikaalia linjausta tiukasti vastustettiinkin, alkoi myös kuulua vielä mullistampia ääniä - sellaisia, jotka vaativat koko kuninkaan korvaamista kansanvallalla. Heinäkuussa 1791 valtava väkijoukko kerääntyi Champ-de-Marsin kentälle vaatimaan monarkin syrjäyttämistä; heitä valvomaan oli määrätty kenraali Lafayetten johtama kansalliskaarti. Erilaisten mielipiteiden törmätessä väki alkoi viskellä kaartilaisia kivillä, mihin aseistautuneet rauhanvalvojat vastasivat kivääritulella, joka vaati noin viidenkymmenen ihmisen hengen.

Vallatonta vallanvaihtoa

Vuonna 1791, kun Ranskasta tuli perustuslaillinen monarkia, kansalliskokous lakkasi olemasta - ei kuitenkaan kuninkaan ja hänen kannattajiensa toimesta, vaan aivan omasta vapaasta tahdostaan. Tämän hallintoelimen tilalle asetettiin ns. lakia säätävä kokous (assemblée législative), joka oli vaaleilla valittu ja jakoi valtansa Ludvigin kanssa. Tämä hyväätarkoittava hallintamuoto kuitenkin ajautui vaikeuksiin vuoden sisällä.

Elokuussa 1792 tapahtui taas vallanvaihto, kun Pariisin kommuuni (kunnallishallitus) kaappasi vallan lakia säätävältä kokoukselta - ei kuitenkaan ennen kuin se oli julistanut monarkian lakkautetuksi. Kuningasperhe vangittiin. Kansalliskonventti (vaaleilla valittu uusi hallinto) julisti Ranskan. Alkoi uusi levottomuuksien, sodan ja suoranaisen terrorin aika: vallankumouskalenterin ensimmäinen vuosi.

Verta, hikeä ja giljotiinejä

Itävalta oli näreissään kuninkaan syrjäyttämisestä, ja uhkaili sotatoimilla. Ranskalaiset kuitenkin ehtivät ensin, ja julistivat sodan itäistä suurvaltaa ja sen liittolaisia vastaan helmikuussa 1792. Ludvig XVI oli toivonut näin käyvän, sillä ajatteli suosionsa kasvavan, riippumatta siitä mikä sodan lopputulos olisikaan. Näin ehkä olisi ollutkin, jos oltaisiin eletty vakaampia aikoja, ja hallituksen mieli olisi ollut levollisempi. Sota koitui hyvin pian kuninkaan kohtaloksi.

Kansalliskonventti tuomitsi kuninkaan kuolemaan 17. tammikuuta 1793 (äänestyksen tulos oli kuitenkin vain niukasti tuomion puolella). Syyksi mainittiin Ciyoen Louis Capet'n (jolla nimellä "kansalainen" Ludvig nyt joutui kulkemaan) juonittelu hallitusta vastaan; katsottiin, että hän oli liitossa vihollisten - Itävallan ja Preussin - kanssa. Giljotiinille hänet marssitettiin neljä päivää myöhemmin. Tapaus oli järisyttävä: vaikka monarkiaa vihattiinkin, monia silti järkytti tämä julkinen mestaus: olihan kyseessä Jumalan edustaja maan päällä (niinkuin siihen aikaan vielä yleisesti uskottiin). Ihmiset kauhistelivat tapahtunutta, ja hyppäsipä joku hourupäissään Seineenkin.

Ludvigin huono-onninen kuningatar, Marie-Antoinette, seurasi miestään mestauspölkylle saman vuoden lokakuussa.

Sodan aiheuttamat kustannukset tiesivät huonontuvia oloja varsinkin tavalliselle kansalle: hinnanylennyksiä vastaan osoitettiin mieltä äänekkäästi, ja sans-culottes - jotka olivat yleensä köyhiä työläisiä ja jakobiinejä - alkoivat hulinoida kansalliskonventtia vastaan. He pian kaappasivatkin vallan konventissa, ja alkoivat ajaa läpi radikaaleja uudistuksia. Ruoan hinnalle asetettiin yläraja, ja kaikkia tätä säännöstä rikkovia rankaistiin matkalla giljotiinille. Kun ruokapula uhkasi Pariisia, määrättiin maanviljelijöiden sadot pakkolunastukseen, mikä helpotti pääkaupungin tilannetta, mutta ajoi koko muun maan nälänhädän partaalle. Kansalliskonventti perusti etujaan ajamaan vallankumoustuomioistuimen, jonka johtoon nousi Maximilien Roberspierre.

Terrorin aika

Jakobiinien päästyä kunnolla vallankahvaan kiinni alkoi armoa-antamattoman hirmuhallinnon aika, joka kesti vuodet 1793 - 4. Yli 16 500 vastavallankumouksellista kuoli giljotiinin alla, ja on todennäköistä että noin 40 000 vankia tapettiin ilman oikeudenkäyntiä. Tapettujen joukossa oli suurin osa girondistijohtajista - jotka olivat vielä muutama vuosi sitten olleet samalla asialla jakobiinien kanssa.

Roberspierren ohella yksi terrorihallituksen valtahahmoja oli Jean-Paul Marat, joka oli ennen poliitikonuraansa niittänyt mainetta lääkärinä ja lehtimiehenä, ja viettänyt useamman vuoden Englannissa. Marat kuitenkin joutui vetäytymään näkyvästä roolistaan varsin pian kiusallisen ihosairautensa vuoksi. Psoriasistaan parantamassa hän oli silloinkin kun girondistimielinen Charlotte Corday asteli hänen asuntoonsa ja veti korsettinsa alta keittiöveitsen, jolla murhasi Marat'n. Jakobiinijohtajan kurjan kohtalon ikuisti Jacques-Louis David; hänen maalaamansa teos (vasemmalla) onkin varmasti yksi parhaita asioita mitä terrorin aikakaudelta jäi käteen.

Muutkin nousivat uhmaamaan uutta hallintoa ja sen radikaaleja uudistuksia. Vendeéssä paikallinen väestö nousi kapinoimaan asevelvollisuutta ja katolisen kirkon alasajoa vastaan. Kapina muuttui pian sissisodaksi, joka - hallituksen vastatoimien ohella - vaati yli 100 000 kuolonuhria. Koska Ranska oli edelleen sodassa myös ulkovaltoja vastaan, ei kansalaisten mielipidettä juurikaan kuunneltu; yleinen asevelvollisuus astui voimaan elokuussa 1793. Maanviljelijät joutuivat luovuttamaan satonsa sotakoneiston käyttöön. Armeijan ennennäkemättömän koon ansiosta Ranska alkoikin pian saavuttaa voittoja vihollisistaan.

Oli myös epäsuorempia tapoja kuolla. Terrorin aikaan kuka tahansa saattoi joutua epäillyksi hallituksen vastaisista toimista tai ajatuksista: koska oikeusprosessi ei aina noudattanut reilun pelin periaatteita, tavan kansalaisen oli varsin helppo päästä vihamiehestään eroon nimittämällä tämä vastavallankumoukselliseksi. Moni ajatusrikollinen päättikin päivänsä giljotiinin alla; toiset hukutettiin, ja jotkut revittiin kappaleiksi hurmoshenkisen väkijoukon toimesta.

Järjestys palaa pätkittäin

Jakobiinihallituksen aika loppui vuonna 1794, kun vanhat liittolaiset ja hieman uudemmat viholliset girondistit nousivat uudelleen valtaan. Maximilien Roberspierre vangittiin ja teloitettiin, ja kaikki jäljellejääneet jakobiinit - jopa ne, jotka olivat juonitelleet Roberspierreä vastaan - joutuivat kovan paikan eteen.

Vuonna 1795 nousivat valtaan kansanäänestyksellä valitut direktorio ja Ranskan ensimmäinen kaksikamarinen parlamentti. Tämän käänteen jälkeen alkoivat tunteet pikkuhiljaa viilentyä kaikissa leireissä, vaikkakin jakobiinit ja rojalistit vielä kiukuttelivat hallitusta vastaan. Kaikki kansannousuun viittaava kuitenkin nitistettiin alkuunsa: usein tämä homma jäi armeijan toimeksi, mikä ennestään lisäsi upseerien valtaa.

Ja mitä sitten seurasi

Vallankumouksen jäljiltä Ranska ei ollut enää entisensä: uusiksi olivat menneet mm. poliittinen järjestys (vasemmisto-oikeisto - erottelu on jäänne näiltä ajoilta), armeija (pakollinen asevelvollisuus alkoi tästä lähtien vallata alaa), koulutus (jota alettiin vaatia kaikille) ja kirkon ja valtion suhde (joka eritytyi selkeästi näihin aikoihin).

Kaikesta vapaudesta, veljeydestä ja tasa-arvosta huolimatta maa ei kuitenkaan asettunut aloilleen. Tai ehkä olisikin, ellei kuvioihin olisi nokkaansa työntänyt miekkonen nimeltään Napoleon. Armeijan saadessa yhä enemmän valtaa 1700-luvun loppumetreillä kenraali Bonaparte nousi pikaisesti maan johtomieheksi, ja vuonna 1799 pistikin toimeen oman vallankaappauksensa. Valtaa piti ensin konsulaatti, mutta vuodesta 1804 lähtien tasavaltalaisuuteen totuttelevat ranskalaiset saivat taas ristikseen ei enempää tai vähempää kuin kruunatun keisarin.

Ranskan vallankumous ja muoti

Vapauden, veljeyden ja tasa-arvon ihanteet näkyivät myös - ja nimenomaan - ajan muodissa. Tasa-arvoistumisen myötä aristokraattien vuosisatoja suosimat polvihousut jäivät historiaan, kun kaikki miespuoliset ranskalaiset siirtyivät käyttämään täysmittaisia housuja. Saadaksesi käsityksen 1800-luvun vaihteen muutoksista, lue artikkeli housuista sekä korsetista. Myös hiusmuoti koki järisyttävän muutoksen peruukkiaikakauden jäädessä historiaan ja uuden, lyhyemmän mallin vallatessa alaa.

Henkilökohtaiset työkalut