Sänky

SHS

Loikkaa: valikkoon, hakuun

Pääsääntöisesti nukkumiseen tarkoitettu isohko huonekalu. Kuitenkin historiassa sängyllä on ollut monenlaisia käyttötarkoituksia; lepäämisen ja unennäön ohessa vuoteessa on syöty, opiskeltu, surtu, otettu vastaan vieraita, sekä synnytetty (ja tietenkin myös saatettu alulle) lapsia. Vanhaan aikaan sängyt ja petivaatteet olivat myös statussymboleita, ja kallisarvoisia perintöesineitä.

Oheisessa kuvassa on monessakin suhteessa hyvin huomattava sänky, Great Bed of Ware, joka valmistui vuonna 1590, ja vietti seuraavat 300 vuotta palvellen moniaita englantilaisia matkustajia - ensin Waren White Hart Inn:issä ja myöhemmin saman kaupungin Saracen's Headissa. Se ei edusta aikansa tyypillisintä petimallia: Waren sänky rakennettiin alunperinkin houkuttelemaan turisteja, ja tuli pian niin kuuluisaksi, että se mainitaan Shakespearen Loppiaisaatossa. Suureen petiin mahtuu n. 15 ihmistä, ja monet siinä nukkuneet ovat kaivertaneet nimensä sen runkoon. Tamminen sänky oli alunperin maalattu kirkkailla väreillä. Nykyään Waren Suuren Sängyn löytää Victoria & Albert-museosta; sillä on tietenkin myös oma nettisivu.

Sisällysluettelo

Maakuopasta statussymboliksi

Koska ihmiskunta on tarvinnut unta paljon akuutimmin kuin kirjoitustaitoa, ovat nukkumapaikkojen ja -tapojen alkulähteet hämärän peitossa. Voidaan kuitenkin olettaa, että alueilla joissa yölämpötila laskee epämukavan alas on jo hyvin varhain kehittynyt tapa suojata itsensä kylmältä rakentamalla jonkintyyppinen pesä esim. heinäkasaan. Myös muista luonnonmateriaaleista valmistetut protosängyt ovat olleet mahdollisia. Varsinainen harppaus sänkyteknologian saralla tapahtui kivikaudella, kun alettiin rakentaa laatikon mallisia, maasta kohollaan olevia nukkumapaikkoja - mistäpä muustakaan kuin kivestä. Nämä sängyt oletettavasti vuorattiin jollain mukavalla materiaalilla. Pohjoiset kansat ovat usein käyttäneet turkiksia petivaatteina niiden suhteellisen helpon saatavuuden ja erinomaisen eristyskyvyn takia.

Muinaisilla egyptiläisillä, assyrialaisilla ja persialaisilla sängyt olivat tietenkin statussymboleita. Varsinkin yläluokan sängyt olivat muuta huonetta korkeammalla, ja niissä oli korkealaatuiset patjat, tyynyt ja verhot. Egyptiläisten erikoisuutena oli kivestä tai puusta valmistettu puolikuun muotoinen päätuki, jota käytettiin tyynyn sijasta. Kuumassa ilmastossa nämä vempeleet takasivat ainakin hyvän ilmanvaihdon pään ympärillä, ja päätukeen maalatut jumalankuvat toivat nukkujalle siunausta.

Kreikan ja Rooman ökypedit

Muinaiset kreikkalaiset tykkäsivät pröystäillä sänkykammarissa: varakkaamman kansanosan pedit tehtiin kalleista puulajeista, pronssista, tai jopa norsunluusta. Luonnollisesti myös petivaatteet olivat parasta laatua. Rikkaat roomalaiset eivät jääneet yhtään huonommiksi mitä nukkumamukavuuteen tulee; heidän makunsa mukaisesti petivaatteet ja verhot olivat usein purppuranvärisiä ja upeasti kirjailtuja. Patjojen täytteenä käytettiin heiniä tai villaa, myöhemmin jopa höyheniä, ja sängyn jousituksen virkaa hoitivat ristiin pujotetut nahkaremmit.

Roomalaisille sänky ei kuitenkaan ollut pelkästään nukkumista varten. Monet päivittäiset toimenpiteet hoidettiin sängystä käsin - mutta vain barbaari käytti samaa petiä moneen eri tarkoitukseen. Lectus cubiculariksen - eli nukkumasängyn - lisäksi roomalaisista kodeista saattoi löytää mm. lectus discubitoriuksen (kuvassa), joka oli tarkoitettu ruokailua varten (roomalaiset söivät vasemmalla kyljellä maaten, ja yhteen syömäsänkyyn mahtui kolme ihmistä) ja lectus lucubratoriuksen, jossa opiskeltiin. Kuolleille oli luonnollisesti oma sänkynsä, lectus funebris.

Sänkyihin sijoittaminen on ymmärrettävää aikana, jolloin muut huonekalut olivat vähäisiä ja yksinkertaisia. Kuten myöhemminkin, petivaatteisiin ja sängyn verhoiluihin panostaminen palveli myös käytännön tarkoituksia silloin kun ilmanvaihto ja lämmitys eivät olleet vielä kovin kehittyneellä tasolla.

Keskiaika: reissaavat sängyt ja verhojen voittokulku

Vaikka keskiaikaa pidetään usein pimeyden ja takapajuisuuden aikakautena, ihmisen kokeilunhalu ei laantunut silloinkaan, ja tuona aikana tapahtui myös paljon kehitystä. Mitä sänkyihin tulee, levisivät antiikin ajan komeat vuoteet myös pohjoista kohti, ja monessa saksalaisessa ja ranskalaisessa kodissa nukuttiin komeasti kaiverretuissa, silkillä vuoratuissa ja useilla tyynyillä varustetuissa sängyissä. Myöhäiskeskiajalla alkoivat keskisessä Euroopassa yleistyä myös tyynyliinat; tätä ennen sängyn pääpuolen suojaamiseen oli käytetty erityistä lakanaa.

Kuitenkin sängyt olivat edelleen luksusta: linnoissa ja kartanoissa palvelusväki levitti olkipatjansa tulisijan ympärille, yrittäen pysyä lämpiminä; talonpojat tekivät samoin omissa mökeissään. Vain ylemmän luokan edustajilla oli mahdollisuus vetäytyä erityiseen makuuhuoneeseen, ja vetää verhot yksityisyytensä ympärille.

Uutimien uudet tuulet

1300-luvulla alkoivat uutimet näytellä keskeistä osaa sängyn estetiikassa. Mitä varakkaampi perhe, sitä prameammin sänky oli verhoiltu silkillä, sametilla tai jopa kullalla; aateliset koristelivat uutimensa vaakunoilla ja muilla perheen asemasta muistuttavilla symboleilla. Uutimien alkuperäinen tarkoitus oli kuitenkin käytännönläheinen: paksut verhot toimivat eristeenä muuten vetoisissa asumuksissa, ja myös antoivat hieman yksityisyyttä nukkujille. Koska keskiaikaisissa taloissa ei ollut sohvia, ja tuolienkin määrä oli rajallinen, tuli uutimellisista sängyistä mukava paikka seurustella ystävien kanssa.

Verhoja kannattelemaan kehittyivät tolppasängyt, joista tietenkin itsessään tuli ylellisyysesineitä. Varhaisissa uudinsängyissä verhot kiinnitettiin kahden katosta roikkuvan tangon varaan; vasta 1400-luvulla keksittiin ruveta rakentamaan vuoteita, joissa oli tolpat ja jonkinlainen kattorakenne, jonka varaan uutimet voitiin kiinnittää.

Patjoja oli yleensä useampi: kallisarvoisen ja suhteellisen ohuen höyhenpatjan alla oli jämäkämpi, villalla tai oljella täytetty patja. Koska pehmeä päällyspatja painui kasaan keskeltä jättäen nukkujan epämukavaan kuoppaan, olivat tyynyt isoja, ja kohottivat nukkujan puoli-istuvaan asentoon. Lakanat olivat äveriäissä taloissa pellavaa, muussa tapauksessa hampusta kudottuja. Tyynyjen ja peiton päälle laitettiin päiväpeitto, jonka koristelussa ja materiaalivalinnassa vain kukkaronnyörit olivat rajana: rikkaimmissa talouksissa päiväpeitteet oli kudottu silkistä ja reunustettu turkiksilla.

Omaa sänkyä arvostettiin hyvinkin paljon, sillä matkalle lähtevä ylimys otti usein mukaan myös vuoteensa. Sänkyjä - ja niissä olevia arvokkaita höyhenpatjoja - testamentattiin innokkaasti; olihan sänky edelleen yksi kodin kalleimmista esineistä. Alempien yhteiskuntaluokkien edustajien oli edelleen tyydyttävä vaatimattomampiin ratkaisuihin: joskus palvelijat nukkuivat isäntänsä tai emäntänsä sängyn alta vedettävässä sivupedissä. Syöpäläiset luonnollisesti vaivasivat kaikkia yhteiskuntaluokkia, eivätkä niiden torjumiseen auttaneet edes täiansat.

Renessanssiaikana Keski-Euroopassa oli jo varsin yleistä, että työväestökin nukkui suhteellisen mukavissa sängyissä, joissa oli patjan lisäksi tyyny ja peitto. Eräs englantilainen pappismies oli vuonna 1580 sitä mieltä, että nuori sukupolvi oli tottunut jo liian hyvälle: hänen nuoruudessaan "tyynyt oli varattu vain sairaille naisille. Palvelijat taas saivat olla tyytyväisiä jos heillä oli lakana peittonaan, koska heidän allaan ei ollut mitään muuta kuin pisteleviä olkia."

1500-luvun lopulla myös Suomessa oli mahdollista nukkua hienojen ja varsin värikkäiden vuodevaatteiden välissä; varsinkin aatelisto revitteli mm. kultanahkaisilla täkeillä ja riemunkirjavilla päiväpeitteillä. Nahkaiset lakanat olivat kovasti pop. Lisää renessanssiajan kartanoelämän yksityiskohdista voi lukea täältä.

Hovisänkyjen kultakausi

1600-luku omaksui häpeilemättömän koristeelisen barokkityylin, joka näkyi tietenkin myös sisustuksessa. Sängyt - jotka olivat renessanssiaikana lähinnä leventyneet - lähtivät nyt tavoittelemaan taivaita, ainakin mitä niiden pylväisiin ja verhoiluihin tuli. Barokkityylisissä sängyissä verhot keskittyivät lähinnä etuosaan: uutimien takana piilottelu oli jäämässä unholaan. Sängyn katto-osa ei enää ollutkaan kylmältä suojaamista varten; nyt se toimi lähinnä telineenä, johon voitiin ympätä ajanmukaisia koristekiehkuroita, tupsuja ja muita ylellisyysturhakkeita.

Uranuurtajana uudessa tyylissä toimi Ranska; Aurinkokuninkaalla oli jopa 413 toinen toistaan loisteliaampaa vuodetta, joista monet oli koristeltu kullalla, sametilla ja helmillä.

Koska barokkisängyt suunniteltiin monesti taideteoksen kaltaisiksi, joistain pedeistä tuli yleisönähtävyyksiä taulujen tai veistosten tapaan. Esimerkiksi italialais-ranskalaisen Marie Mancini Colonnan mies ilahtui niin paljon pariskunnan esikoispojan syntymästä, että lahjoitti tapauksen kunniaksi vaimolleen kullattua simpukankuorta muistuttavan sängyn. Pedin yltäkylläiseen koristeluun kuului kaiverrettuja kerubeja, hevosia, aaltoja - ja tietenkin neliömetreittäin kultabrokadia. Tässä ällistyttävässä mööpelissä tuore äiti otti vastaan vieraitaan kuin merestä noussut Venus ikään.

1700-luvun Ranskan hovi on tunnettu monimutkaisesta etiketistään ja ainakin yhtä huikentelevaisesta muodistaan. Koska kenenkään hermot eivät kestä jatkuvaa pokkurointia, alkoivat monarkit ja muut aateliset käyttää sänkyä kätevänä pakopaikkana pikkutarkan käyttäytymiskoodiston ikeestä. Näinpä kuningas otti hoviväkeään vastaan epämuodollisemmissa merkeissä virallisessa makuuhuoneessaan, ja aatelisnaiset keksivät erinäisiä tekosyitä sosialiseerata makoillen (hyväksyttäviä syitä vuodeaudiensseihin olivat mm. lapsivuodeaika ja suruaika. Jopa häiden jälkeen oli mahdollista ottaa vastaan ystäviä makuuasennossa).

Perinteisesti Ranskan monarkki otti osaa muodollisiin parlamentin kokouksiin, jotka oli nimetty Oikeuden sängyksi (Lit de justice). Erikoinen nimi johtuu hallitsijan istuimesta, joka tässä tilaisuudessa oli kasattu viidestä tyynystä, ja täten muistutti enemmän sänkyä kuin valtaistuinta. Tämä sänkyseremonia - kuten monet muutkin ranskalaisen monarkian perinteet - katkesi vuoden 1787 jälkeen kun vallankumoukselliset aatteet alkoivat vallata alaa.

Tavallisen kansan keskuudessa alkoi muutosta nukkumatavoissa tapahtua 1700-luvulla, kun talot alettiin suunnitella uuden periaatteen mukaan. Sen sijaan, että huoneet olisi rakennettu peräkkäin toisiinsa aukeaviksi (tai yhtenäiseksi tilaksi), tulivat muotiin portaikot ja käytävät, jotka mahdollistivat yksityisyyttä myös makuuhuoneissa. Tämä yksityisen ja julkisen tilan eriytyminen näkyy asumisessamme vielä nykypäivänäkin.

Monimutkaisuuden aikakausi

1800-luvulle tultaessa höyhenpedit yleistyivät myös alempien yhteiskuntaluokkien keskuudessa. Ylellisen pehmeä untuva olikin mukava vaihtoehto oljille, mutta se toi mukanaan uusia kodinhoidollisia ongelmia. Untuvapatjoilla oli taipumus painua kasaan yön aikana, sekä kerätä epämukavia määriä kosteutta. Niinpä sängyn 'kääntäminen' olikin joka-aamuinen operaatio, jonka pienemmissä talouksissa suoritti itse emäntä, ja äveriäämmissä kodeissa joku palvelustytöistä. Viktoriaaninen peti koostui lukemattomista kerroksista täkkejä, lakanoita ja patjoja (joista alimmaiset olivat hevosenkarvaa tai olkea).

Untuvapatjan kätevyyttä epäili myös Florence Nightingale, jonka mukaan moinen hökötys ei sopinut niin terveille kuin sairaillekaan. Hänen mittauksiensa mukaan aikuinen mies hengitti ulos yön aikana kolme tuopillista kosteutta - ja tästä suurin osa epäilemättä päätyi untuvapatjan sisään.

Olkikasasta kahden lakanan väliin

Kaikkialle höyhenpatjat eivät kuitenkaan ehtineet vielä 1800-luvullakaan. Laajasti Suomen, Venäjän ja Viron maaseudulla matkaillut Elias Lönnrot huomioi vuonna 1835, että Venäjän-Karjalan runokylistä oli luksus kaukana. Hän kirjoittaa matkakertomuksessaan näin: Tämän seudun rahvas ei tee makuusijojaan meidän rahvaan tavoin oljista, jotka joka ilta kannetaan sisään, vaan poronnahoista ja muista vaatteista, eikä niihin tavallisesti panna peitettä. Pidän kuitenkin enemmän meidän rahvaan olkivuoteista, sillä onpa, kun tavallisesti joka ilta tuodaan puhtaat, kuivat oljet ja niiden yli levitetään puhdas hursti, etenkin väsyneenä sangen miellyttävää paneutua siihen nukkumaan. Paraassa untuvavuoteessa ei voisi nukkua paremmin.

Suomessakin siis varsinkin maalaisväestö nukkui edelleen varsin vaatimattomasti - mutta nähtävän mukavasti - olkikasassa, jonka päälle oli tarpeen mukaan heitetty joku kangas. Tyynynä saattoi toimia sopivan kokoinen halko, ja tyynyliinana pitkänomainen rätti. Vasta seuraavan vuosisadan puolella alkoivat yleistyä sekä lakanat, tyynyliinat, että (vuosikymmeniä myöhemmin) pussilakanat.

Henkilökohtaiset työkalut