SHS suosittelee

SHS

Loikkaa: valikkoon, hakuun

Stereotyyppisen Historian Seura harrastaa pönkkähameilun lisäksi myös kulttuuria. Alla (varsin mielivaltaisessa järjestyksessä) erinäisiä kulttuurituotteita, jotka ovat huvittaneet, sivistäneet ja ällistyttäneet jäseniämme.

Sisällysluettelo

Kirjoja

Lähihistoria

Legs McNeil: Alaston Hollywood – pornoelokuvateollisuuden sensuroimaton historia.

Pornoelokuvateollisuuden syntyä ja vaiheita käsittelevässä haastatteluteoksessa ovat äänessä alan toimijat elokuvatähdistä mafiapomoihin ja FBI:n tutkijoihin. Pornoelokuvan historia on täynnä dramaattisia käänteitä ja kohtaloita sekä uskomattomia anekdootteja aivan pöhköiltä hihhuleilta.


Arthur Marwick: The Sixties.

Tämä kirjajärkäle johdattaa lukijansa kädestä pitäen 60-luvun kuohuntaan Iso-Britanniassa, Ranskassa, Italiassa ja USA:ssa. Marwick käsittelee aikakauden tapahtumien ja ideologioiden syitä ja seurauksia hyvin havainnollisesti, keskittyen varsinkin ns. ’kulttuurivallankumouksen’ vaikutuksiin. Yllättävästi kirja nojaa hieman oikealle - Marwick lyttää marxismin merkityksen melkein täysin, eikä ota suuremmin kantaa naisliikkeeseenkään.

Omaelämänkerrat

Colby Buzzell: Minun sotani – amerikkalaissotilas Irakissa.

Kalifornialainen skeittipunkkari kuvaa blogissaan – joka jouduttiin sulkemaan sen koetellessa armeijan uskottavuutta – humoristisella ja ytimekkäällä otteella sotilaiden elämää Irakissa. Buzzell osallistui loputtomaan odotteluun, amatööridigikuvaukseen, sotamoraalin puntarointiin sekä tilanteisiin, joista media antoi hieman toisenlaisen kuvan kotimaassa.


Sei Shonagon: The Pillow Book.

Yksi kiehtovimpia koskaan lukemiani kirjoja. Noin tuhat vuotta sitten Japanissa kirjoitettu The Pillow Book on kokoelma hovielämän anekdootteja, listoja (esim. ”Tuulia”, ”Epäsopivia asioita”, ”Elegantin kiehtovia asioita”), ja omaelämänkerrallisia vinjettejä, jotka on kaikki kerrottu omanarvontuntoisen hovinaisen suulla. Aikalailla käsittämätöntä, että joskus ihmiset ovat oikeasti eläneet näin - hovipuvun hihojen oikea väriyhdistelmä ja kerrostaminen olivat tärkeääkin tärkeämpiä asioita, ja paperiseinien sisältä ainut yhteys ulkomaailmaan olivat kauniisti sommitellut kirjeet. Toisaalta on hätkähdyttävää huomata miten monet ihmisluonnon aspektit eivät muutu kulttuurin ja ajan muuttuessa. Tämä kirja synnyttää mieliteon opiskella muinaisjapania ihan vaan siitä ilosta että ymmärtäisi kaikki käännöksessä katoavat kohdat…

Fridtjof Nansen: Yön ja jään matka.

Päiväkirjanomainen kuvaus uhkarohkeasta Pohjoisnaparetkestä, jonka 32-vuotias Nansen aloitti Fram-laivallaan juhannuksena 1893. Kolme vuotta kestäneen seikkailun aikana Nansen ja hänen toverinsa eivät ainoastaan käyneet pohjoisempana kuin kukaan ennen heitä, vaan söivät koiravaljakkonsa, parsivat vaatteita mursunjänteillä, juhlistivat joulua kääntämällä vuoden päällä olleet vaatteensa nurin sekä talvehtivat autiolla saarella omatekoisessa luolassa nukkumalla lähes 20 tuntia vuorokaudessa. Niin, ja kotiuduttuaan Nansen toimi Kansainliitossa, oli diplomaatti, sai Nobelin rauhanpalkinnon ja jeesi 20 000 000 venäläistä pakolaista.


Lady Mary Wortley Montagu: Elämänmenoa Kultaisessa sarvessa

Englantilaisen suurlähettelilään puoliso kuvaa kirjeissään ystävilleen, sisarelleen ja säätyläisrouville matkaansa halki vanhan Euroopan kohti Konstantinopolia 1700-luvun alkupuolella. Kun aviomies jäykisteli diplomaattina, lady Mary ihasteli alastonta naiskauneutta kylpylöissä, valisti tuttavaansa orjien diilaamisen kommervenkeistä ja sai back-stage kutsuja haaremien salattuihin soppiin - paikkoihin, jonne miespuolisilla matkakirjailijoilla ei ollut kuin haaveissaan asiaa (ja niidenpä pohjalta faktansa kirjoihinsa sepittelivätkin).


Erkki Räikköinen (toim.): Svinhufvudin kertomukset Siperiasta.

Tuomari P. E. Svinhufvud nousi toisella sortokaudella suomalaisen vastarinnan symboliksi ja tästä hyvästä tsaarin viranomaiset karkottivat hänet Keski-Siperiaan Tomskin alueelle yli kahdeksi vuodeksi. Venäjän maaliskuun 1917 vallankumouksen jälkeen Svinhufvud pääsi palaamaan Suomeen. Kertomuksen mukaan Siperia opettaa mm. kalastusta, paikallisia sanontoja ja oikean vuokraemännän metsästystä.


Ensio Tiira: Epätoivon lautta eli kuinka pakenin muukalaislegioonasta.

Tositarina siitä, mitä voi seurata harkitsemattomista valinnoista. Hetken mielijohteesta nuori Ensio Tiira liittyy muukalaislegioonaan, ja samoin perustein hän pakenee yhdessä ruotsalaisen ystävänsä kanssa laivasta lähellä Sumatran rannikkoa. On vuosi 1953 ja heitä oltiin viemässä Vietnamiin sotimaan. Muutamaksi tunniksi kuviteltu melontamatka muuttui viikkojen ajelehtimiseksi Intian valtamerellä.

Historiallisia elämiä

Shelley Emling: The Fossil Hunter. Dinosaurs, Evolution, and the Woman Whose Discoveries Changed the World

Yllättävän monen tieteenalan synnyn ja kehityksen takana on nainen. Viime vuosikymmeninä näitä unohdettuja pioneereja on onneksi ruvettu aktiivisesti restauroimaan, ja tähän joukkoon liittyy myös Emlingin kirja Mary Anningista, englantilaisesta työväenluokan naisesta, jonka 1800-luvun alun fossiililöydöt loivat pohjan niin modernille maantieteelle kuin Darwinin evoluutio-opillekin. Tämä sopivasti populaaritiedettä, paikallishistoriaa ja henkilökuvaa yhdistelevä teos muistuttaa siitä, että monen tieteellisen läpimurron takana on usean ihmisen (usein unohdettu) elämäntyö, eikä yksittäisen tiedemiehen hetkellinen neronleimaus.


Antonia Fraser: The Wives of Henry VIII.

Englannin Henrik VIII:lla oli kuusi vaimoa - tämän tietävät useimmat. Mutta ketä olivat nämä naiset numeron takana, ja mikä sai heidät riskeeraamaan elämänsä ja maineensa tämän ailahtelevan monarkin puolisona? Fraser on kutonut historiallisista faktoista, kiehtovasta ajankuvauksesta ja vetävästä proosatyylistä verevän teoksen, jossa jokaista vaimoa kohdellaan varsin puolueettomasti ja inhimillisesti, ja myös itse kuninkaan motiiveja tarkastellaan ilman suurempaa sormellaosoittelua. Vaikka ei Tudor-hovin historiasta tai renessanssista mitään tietäisikään, tämä kirja toimii yhtä hyvin myös romaanina. Joskus totuus on kummallisempaa kuin taru.


Elizabeth Gaskell: The Life of Charlotte Brontë.

Tämä kirja on hyvää vastalääkettä depressioon: miten huonosti tahansa menee, Charlottella taatusti meni huonommin. Brontën kuuluisat kirjailijasisarukset (Charlotte, Emily ja Anne) varttuivat äitinsä kuoltua painostavassa yorkshirelaispappilassa isänsä ja tätinsä hoivissa; heidän nuoruuttaan varjosti kahden sisaren kuolema keuhkotautiin - ja tähän nyykähtivät pian myös Emily ja Anne. Charlotten elämä - ainakin Gaskellin mukaan - oli tuskaista vaellusta velvollisuudesta toiseen; elämänhalua ruokkivat vain unelmat itsenäisestä eksistenssistä ja taiteellisesta kehittymisestä. Edes varsin myöhään tullut kirjallinen maine ja kunnia eivät riittäneet sulkemaan tylyn elämän sieluun puremia haavoja. Kirjan viktoriaanisen häveliäs tyyli toimii yllättävän hyvin: itsekin romaanikirjailijana menestynyt Gaskell tulee tiettyjä (nykyään hyvin tunnettuja) seikkoja salatessaan paljastaneeksi paljon aikansa moraalisesta ilmapiiristä.


Teemu Keskisarja: Suomen ainoa sarjamurhaaja: Juhani Adaminpojan rikos ja rangaistus.

Tämä kirja on tositarina hämäläisestä rahvaan pojasta, josta varttui irtolainen, öykkäri, alkkis, varas, vankikarkuri ja tappaja. 1800-luvun maalaisyhteisössä elänyt Juhani Adaminpoika ei muistuta CSI:n sarjamurhaajia, mutta Suomen historiassa hän on sekä rikostensa että rangaistuksensa takia ainutlaatuinen hahmo.


Robert K. Massie: Peter the Great. His Life and World.

Pietari Suuren tapa hallita jakaa edelleen mielipiteitä: toiset pitävät häntä Venäjän merkittävänä uudistajana, toiset pelkkänä verenhimoisena rellestäjätsaarina muitten samanlaisten joukossa. Totuus piilee jossain välimaastossa - ainakin jos Massieta on uskominen. Oltiin Pietarista mitä mieltä tahansa, niin on pakko myöntää että hallitsijana hän sai paljon uutta aikaan, ja oli ihmisenäkin erittäin kerkiäväinen. Silloin kun tsaari ei ollut sotimassa, matkaamassa pitkin Eurooppaa tai rakentamassa laivoja (tai uusia kaupunkeja), hänet saattoi löytää sammuttamasta tulipaloja tai möykkämästä ahjon kimpussa jossain sepänpajassa. Massien elävä tyyli puhaltaa henkiin niin Venäjän vanhat parrat, Aurinkokuninkaan hovin kuin sotien repimän Euroopankin. Ruotsin Kaarle XII saa myös paljon huomiota - mikä on ihan oikeutettua, olihan tämä monomaaninen soturikuningas Pietarin aikaavievin vastustaja (jos ei oteta huomioon Venäjän uppiniskaista kansaa...).


Hannu Mäkelä: Casanova.

Giacomo Casanova tunnetaan populaarikulttuurissa vain yhdestä asiasta: kyltymättömistä naisseikkailuistaan. Mäkelän tarkkanäköisen pohdiskeleva teos tekee parhaansa paljastaakseen monipuolisen miehen stereotypian takaa - ja onnistuukin erittäin hyvin. Casanova tarjoaa sekä tarkoin tutkittua ajankuvaa että sympaattista yksilötason tarkastelua mitä tulee Casanovaan itseensä että hänen elämänpiiriään sivuaviin naisiin ja miehiin. Lukijaa jatkuvasti muistutetaan myös siitä, että herra Uusitalo ei ollut pelkästään levoton herrasmiesseikkailija, vaan myös vakavasti otettava kirjailija, jonka omaelämänkerta on lukuisten elämänkertureiden yritelmiä monisyisempi ja inhimillisempi.


Mirja Rutanen: Mitä nainen tahtoo? Kolme naista Freudin koulussa.

Kirjassa esitellään kolme Freudin lähipiirin naista, joista tuli maailmanhistorian ensimmäisiä psykoanalyytikkoja ja alan tutkijoita - Lou Andreas-Salome (kirjailija ja Nietzschen piiskaaja), prinsessa Marie Bonaparte (kirjailija, Napoleonin sukulainen sekä Freudin pelastaja natsien kynsistä) sekä Sabina Spielrein (Jungin ’lempioppilas” ja viettiteorian hahmottelija).


Stacy Schiff: Kleopatra: eräs elämä.

Riemullisesti rullaava elämänkerta Egyptin kuuluisimmasta kunigattaresta Kleopatra VII:stä (68-30 eaa ja oikeasti VI, mutta kukapa noita roomalaisia numeroita muutenkaan muistaa), josta tiedämme enemmän kliseitä kuin tosiasioita. Schiffin kertomana antiikin ajoista vähemmänkin kiinnostunut ihastuu päähenkilöiden - Kleopatran, Caesarin, Marcus Antoniuksen ja Octaviuksen - lisäksi kouluhistoriasta tuttuhin ihmisiin. Kaunokieli Cicerosta kuoriutuu ääriomanarvontuntoinen setä, jonka päätyö on arvostella kaikkia ja kaikkea - etenkin itseään älykkäämpiä, sanavalmiimpia ja vaikutusvaltaisempia naisia. Ja jos Matteuksen evankeliumista tunnettu Herodes ei vielä Betlehemin lastenmurhillaan (josta ei ole kyllä historiallista näyttöä) onnistunut luomaan itsestään legendaa yhtenä historian epäsympaattisimmista hallitsijoista, niin tavoite toteutui mestaamalla lähisuku vaimoa ja anoppia myöten samalla kun kelkka Juudean autiomaassa kääntyi palatsin tuuliviiriä vinhemmin. Oiva kirja selventämään myös Egyptin ja Rooman sosiaalisten rakenteiden ja historiallisten lähtökohtien eroja, jotka vaikuttivat historian muovautumiseen siinä missä vuodenaikojen suotuisat tuulet, Niilin pinnan korkeus ja jo tuolloin muinaisten myyttien propaganda.


Stella Tillyard: Aristocrats. Caroline, Emily, Louisa and Sarah Lennox 1740-1832.

Kirjan varsin kuivaska nimi johtaa harhaan: Aristocrats on värikäs, terävä ja paikoin koskettavakin katsaus neljän Englannin yläluokan naisen elämiin ja suhteeseen toisiinsa ja laajaan perhe- ja ystäväpiiriinsä. Richmondin herttuan tyttäret varttuvat yltäkylläisessä ilmapiirissä, eivätkä Louisaa lukuunottamatta juuri siitä poistu. Draamaa - ja melodraamaa - riittää, kun yksi sisarista karkaa vihille pahamaineisen ateistin kanssa, toinen viettää suurimman osan elämästään raskaana (synnyttäen 22 lasta kahdelle eri miehelle), kolmas paneutuu sisustamiseen ja köyhäinhuoltoon, ja neljäs aiheuttaa skandaaleja jo pelkällä läsnäolollaan.

Tillyard kuvaa 1700-luvun elämää erittäin värikylläisesti, ja käyttää lähteinään Lennoxin sisarusten mittavaa keskinäistä kirjeenvaihtoa. Täten lukija pääsee tutustumaan perheasioiden lisäksi ajan turbulenttiin politiikkaan Ranskan vallankumouksesta Irlannin itsenäisyyspyrkimyksiin. Ei siis ole ihme että kirja toimi lähtökohtana samannimiselle televisiosarjalle.

Koottua historiaa

Mihail Bahtin: Francois Rabelais - keskiajan ja renessanssin nauru.

Jokaisen todellisen besserwisser-humanistin kirjahyllyn kulmakivi. Teoksessa Bahtin analysoi ja pyörittelee karnevaalien ja naurun luonnetta keskiajalta renessanssin kautta meidän ajallemme. Pohdinta rakentuu François Rabelais'n (1494-1553) rehevän ruumiillisten tekstien ympärille.


Eleanor Herman: Kuninkaiden rakastajattaret – 500 vuotta valtaa, valheita ja viettelyksiä.

Tämä kirja tarjoilee eurooppalaisten hovien rakkaushistoriaa keskiajan jälkeen, ja tekeekin sen aiheeseensa sopivalla railakkuudella. Jotkut rakastajattarista kohosivat mahtavaan asemaan, myös vallankäyttäjiksi, mutta kuninkaan suosikin asema oli aina uhattuna ja vaati jatkuvia ponnisteluja niin sänkykamarissa kuin sen ulkopuolellakin. Kirjassa tavataan kuuluisuuksia Pompadourin markiisittaresta Camilla Parker Bowlesiin, ja kurkistetaan niin kuninkaallisiin budoaareihin kuin hovin rahakirstuihinkin. Kirjan fokus on ranskalaisissa ja englantilaisissa hoveissa 1600- ja 1700-luvuilla - johtuen varmaankin siitä, että nämä tarjoilivat kaikkein herkullisimmat (mutta myös varsin hyvin tunnetut) anekdootit.


Johannisson, Karin: Melankolian huoneet: alakulo, ahdistus ja apatia sisällämme.

Vähemmän pirteästä nimestään huolimatta riemastuttavan taidokkaasti ja monipuolisesti kirjoitettu kulttuurihistoriallinen teos kaiken maailman synkistelijöistä niin fiktiossa kuin todellisuudessakin. 1600-luvulta alkaen Johannisson marssittaa vuorotellen estraadille keskipäivän demonien riivaamia aavikkomunkkeja, aivonsa käräyttäneitä akateemikkoja sekä tympääntyneen tyhjää ja emotionaalisesti torsoa ylemmän luokan jälkikasvua. Kirjassa havainnollistetaan, miten melankolia on eri aikakausina koettu ja mitä se kertoo esim. kyseisen ajan sukupuoli- ja luokkarooleista. Herättää kysymyksen, mitkä tunteistasi ja sen ilmaisuista ovat todella sinun omiasi?


Marjo Kaartinen: Arjesta ihmeisiin – eliitin kulttuurihistoriaa 1500-1800-luvun Euroopassa.

Uudella ajalla (1500-1800) ihmiset olivat uteliaita ja maailma oli täynnä ihmeitä. Eliitti nautti kuluttamisesta, herkuttelusta, huvimarkkinoista, kummajaisista ja spektaakkelimaisista esityksistä ilotulituksineen. Teos tarjoaa matkan eurooppalaiseen mikrohistoriaan erityisesti uuden ajan englantilaisten naisten näkökulmasta.


Jari Koponen: Mielikuvituksen mestarit - 13 unohdettua fantastia.

Mistä joet saavat vetensä? Miten raudasta saa kultaa? Jos välttämättä haluat vastauksen moisiin kysymyksiin, kannattaa tutustua tähän teokseen joka esittelee tiedemiesten ja muiden hourujen lennokkaita fantasioita 1600-luvulta 1900-luvun alkuun. Mukana muun muassa munista pitävä Casanova.


Mirkka Lappalainen: Maailman painavin raha – kirjoituksia 1600-luvun pohjolasta.

Anekdootteja vallan ja kauneuden tavoittelusta, kauan sitten unohtuneista unelmista ja 1600-luvun ihmisen maailmankuvasta. Keskushenkilöinä ovat Ruotsin ja Suomen hallitsijat, aateliset, virkamiehet ja oppineet, jotka rakensivat itselleen aseman uuden pohjoisen suurvallan valtiaina ja palvelijoina. 1600-luku oli outo vuosisata, jolloin ihmisten oli yhä vaikeampi pitää kiinni menneistä uskomuksista alati sukkelammin muuttuvassa maailmassa.


Marko Nenonen: Noitavainot Euroopassa – myytin synty.

Kirjassa aukaistaan noitavainojen ympärille muodostunutta mysteeriä ja tutkitaan historiankirjoituksen harhapolkuja, joihin käsitys mystifioiduista noitavainoista pitkälti on perustunut. Nenosen teos on ensimmäinen suomenkielinen esitys Euroopan noitavainoista ja noitateorioiden syntymisestä, ja pureutuukin aiheeseensa kiitettävän seikkaperäisesti ja ärhäkkäästi.


Marjo T. Nurminen: Tiedon tyttäret. Oppineita eurooppalaisia naisia antiikista valistukseen.

Yleisen käsityksen mukaan naiset eivät ole juurikaan vaikuttaneet tieteiden kehitykseen ennen 1800-luvun loppupuolta. Kirjassaan Nurminen osoittaa tämän käsityksen harhaluuloksi esitellessään lukuisia, monella tapaa kiinnostavia, lahjakkaita ja sisukkaita naisia, jotka omistivat elämänsä matematiikalle, tähtitieteelle, filosofialle tai anatomialle. Osa näistä ovat tänäkin päivänä tunnettuja nimiä, kuten Hildegard Bingeniläinen, Margaret Cavendish ja Christine de Pisan, osa taas unohdettuja suuruuksia, kuten kuvittaja ja tutkimusmatkailija Maria Sibylla Merian ja fyysikko Emilie du Chatelet. Vetävästi kirjoitetun ja upeasti kuvitetun naishistorian lisäksi Tiedon tyttäret tarjoaa myös hyvän yleiskatsauksen eurooppalaiseen ajatteluun ja tiedesuuntauksiin antiikista 1700-luvun lopulle.


Joanna Pitman: Vaaleaveriköt Afroditesta Madonnaan.

Vaaleat hiukset ovat halki vuosisatojen herättäneet joko ihastusta tai pelonsekaista kunnioitusta. The Times-lehden toimittaja vaalensi hiuksensa ja lähti jäljittämään vaaleuden tarinaa antikin myyteistä nykypäivään. Matkalla tavataan historiallisia vaalennusvinkkejä, ensimmäinen "tyhmä blondi" ja vallankahvassa liehuneita kultakutreja.

Amanda Vickery: The Gentleman’s Daughter. Women’s Lives in Georgian England.

Tämä kirja on must-read kaikille Jane Austen-faneille, mutta myös muille Yrjöjen ajan historiasta kiinnostuneille. Vickery haastaa yleisiä käsityksiä ’naisten paikasta’ 1700-luvun lopun Englannissa, ja paljastaa hyvin monivivahteisen maailman musliinikolttujen ja harpunsoiton lomasta. Aikalaisten omia kirjoituksia (päiväkirjoja, kirjeitä, muistikirjoja) on käytetty hyvin valaisevasti, ja maallikkolukijallekin pian paljastuu ettei Yrjöjen aika ollut pimeä - edes naisille.

Syömisiä ja juomisia

Patrick Dillon: GIN: The Much-Lamented Death of Madame Geneva.

Alkoholia on käytetty väärin todennäköisesti niin kauan kuin sitä on ollut olemassa. Varsinaiset juoma-orgiat kuitenkin alkoivat Englannissa 1700-luvulla, kun perinteisen (ja aikalaisten mielestä tervehenkisen) oluen rinnalle asteli Madame Geneva, eli tuttavallisemmin gin. Tätä halpaa ihmeainetta käytettiinkin sitten runsaanlaisesti, ja usein käyttäjiensä hyvinvoinnin kustannuksella; mm. lastenhoitoon ginin katsottiin sopivan mainiosti. Tujaus giniä ikeneen, niin johan nukkuu perheen pienimmäinenkin.

Dillon on onnistunut tislaamaan aiheestaan esiiin monia kiintoisia seikkoja; kuitenkin kokonaisuus on hieman kuivaska, johtuen lainsäädännöllisestä fokuksesta. Tästäkin huolimatta tämä kirja tuo elävästi esiin englantilaisen juomakulttuurin railakkaan muutoksen.


Nichola Fletcher: Kaarle Suuren pöytäliina. Juhlapitojen historia.

Tässä kirjassa käsitellään laajaa aihetta erittäin viisaasti: ensin tarjoillaan suurella intohimolla tarinoita ja triviaa kaiken maailman juhlapitoperinteistä antiikista keskiajan kautta nykypäivään - ja sitten viipaloidaan nämä kylmänviileästi lukijan tutkittavaksi - juuri kuten hyvän tietokirjan pitääkin tehdä. Kaarle Suuren pöytäliina on kokoelma esseemäisiä lukuja, joten kirjaa voi lukea joko pitkän kaavan mukaisesti alusta loppuun, taikka vain poimien mielenkiintoisimmat makupalat välistä. Vaikka kirja onkin Eurooppakeskeinen, löytyy siitä myös kiehtovia katsauksia Lähi- ja Kaukoidän sekä Amerikkojen juhlaperinteisiin. Kirja ei sinällään sisällä ruokaohjeita, mutta sitä voi käyttää apuna periodipitojen suunnittelussa - kerrotaanhan siinä seikkaperäisesti eri aikakausien käytänteistä (esim. siitä, miten valmistetaan piiras, jonka sisällä on kääpiö).


Hannele Klemettilä: Keskiajan keittiö.

Kun keskiaikatutkija tarttuu kauhan varteen, voi tuloksena olla pedanttista kuivamuonaa, taikka monivivahteinen katselmus tämän pitkän ajanjakson ruokakulttuuriin. Keskiajan keittiö on nimenomaan tuota jälkimmäistä: Klemettilä tarjoilee sekä kiehtovaa kulttuurihistoriaa että sopivasti asiaankuuluvia ruokaohjeita meiltä ja muualta. Resepteihin on saatu mahdutettua sekä maukkaita arkiruokia (varsinkin leivät ansaitsevat kunniamaininnan), juhlavia ja enemmän resursseja vaativia kokonaisuuksia, että muutama lähinnä kuriositeettiarvon omaava esimerkki. Kattauksen kruunaa upea kuvitus.

Nippelitietoa

David Crystal: The Stories of English.

Jos englannin kielihistoria kiinnostaa vähänkään, kannattaa tarttua tähän kirjaan. Crystal käy tyhjentävästi läpi tämän nykyisen maailmankielen kehityksen, ripotellen joukkoon kiintoisia anekdootteja ja otteita sekä tunnetuista että jo unhoon jääneistä teksteistä. Kirjan kantavana teemana on ns. standardienglannista poikkeavien kielenkäyttötapojen arvostuksen palauttaminen, ja tämän argumentin Crystal tuokin hyvin vakuuttavasti (ja varsin voimallisesti) esille.


Pirkko Liitiä: Kukkien kuningatar – ruusun huumaava historia.

Ruusu esiintyy paitsi puutarhassa myös kuvataiteessa, musiikissa sekä sanataiteessa. Se näyttäytyy antiikissa kauneuden ja rakkauden symbolina sekä keskiajan kristillisessä symboliikassa. Myös sodan ja vallan merkeistä ruusu on löydettävissä. Se koristaa, parantaa ja ilahduttaa, mutta myös pistää.

His-Fi

Emma Donoghue: Life Mask.

1700-luvun loppupuolen Lontoossa riitti vilskettä, varsinkin jos oli sattunut syntymään aristokraattisiin piireihin. Donoghuen tiiliskiviromaani ottaa aikakauteen kantaa oikeiden historiallisten henkilöiden kautta, ja tuo keskiöön kahden taiteilijan, kuvanveistäjä Anne Damerin ja näyttelijä Eliza Farrenin ailahtelevaisen ystävyyden. Samalla kun lukijaa kuljetetaan Englannin poliittisen eliitin sokkeloissa (mukana mm. Charles James Fox ja Devonshiren herttuatar Georgiana Cavendish), kirja kylmänviileästi kommentoi myös naisen asemaa, ja varsinkin paremmin oman sukupuolensa edustajien seurassa viihtyvien leidien epäasiallista kohtelua. Myös Ranskan vallankumous tulee Kanaalin yli varsin vaikuttavasti.

Life Maskin vahvuus on sen uskottavassa ajankuvassa ja varsinkin Anne Damerin kautta tapahtuvassa pohtivassa kerronnassa. Whig-puoleen hulinoista on kirjoitettu paljon muuallakin, mutta Donoghue saa jopa kuivaskan politikoinnin vaikuttamaan raikkaalta ja kiinnostavalta.


Dorothy Dunnett: The Lymond Chronicles (The Game of Kings, Queens' Play, The Disorderly Knights, Pawn in Frankincense, The Ringed Castle, Checkmate)

Dunnett tuntuu olevan jokseenkin tuntematon suuruus jopa kotimaassaan Skotlannissa, eikä hänen historiallisia teoksiaan ole käännetty suomeksi. Jos ensinmainittu seikka on täysin anteeksiantamaton, on jälkimmäinen varsin ymmärrettävä. Lymondin kronikoiden tyyli on pirullisen monisyinen, eikä se anna lukijalleen armoa selittääkseen juonien mutkikkaita kulkuja, taikka lukemattomilla kielillä heiteltyjä kirjallisia lainauksia. Renessanssiaikaan sijoittuva sarja kuitenkin pursuu eksaktia ajankuvaa, säkenöivää kieltä, tarkoin valikoituja historian merkkihenkilöitä, sekä tietenkin henkeäsalpaavia miekkamittelöitä (rakkauskohtauksista puhumattakaan). Myös Dunnettin kutomat ällistyttävät ja raa'atkin juonenkäänteet hakevat vertaistaan historiallisen fiktion älykkäässä joukossa.

Näistäkin syistä johtuen The Lymond Chronicles on kerännyt intohimoisen lukijakunnan, joka jaksaa väitellä ja spekuloida kirjojen käänteitä ja puolustaa tai vihata niiden keskeisimpiä hahmoja. Suurin syy sarjan suosioon on eittämättä sen karismaattinen ja samalla raivostuttava päähenkilö, itseään etsivä yleisnero Francis Crawford, jonka eksoottisia elämänkulkuja maalla ja merellä mutkistuttavat melkein yhtä hurmaavat ja vaaralliset antagonistit. Kirjasarjaan mahtuu paljon mielenkiintoisia naishahmoja, joiden kautta paljastuvat 1500-luvun vallankäytön yksityisemmät puolet.


Robert Graves: I, Claudius.

Jos haluaa aitiopaikan muinaisten roomalaisten juonitteluihin, Gravesin (historiallisiin 'faktoihin' tiukasti perustuva) teos toimii sellaisena oivallisesti. Kirjan päähenkilö pörrää suuren osan elämästään vallan vaiheilla, muttei pääse itse asiaan kuin vasta myöhemmällä iällä (kun suuri osa hänen miespuolisista sukulaisistaan on kohdannut ikävän ja ennenaikaisen kuoleman). Claudiuksen perheellä onkin hyvä syy pitää poika pois ihmisten ilmoilta, sillä kampurajalan lisäksi häntä vaivaavat paha änkytys ja erinäiset kasvonväänteet. Kaikesta tästä huolimatta Claudiuksesta aikanaan kehkeytyy Rooman keisari.

Kirjan pohjalta on 70-luvulla tehty erittäin onnistunut televisiosarja (olihan asialla tuo brittiäisen median kulmakivi, BBC). Claudiuksen roolin sai siinä harteileen Derek Jacobi, ja Augustuksena häärää aina yhtä maaninen Brian Blessed (ilman myöhemmin kuuluisaksi kohonnutta partaansa).


Hilary Mantel: Susipalatsi (Wolf Hall).

Tudor-hallitsijoiden valta- ja parisuhdekiemuroista on kirjoitettu jos jonkinlaista fakta- ja fiktioteosta - ja miksipä ei olisi, tarjoaahan tämä yksi Englannin historian kiehtovimmista aikakausista paljon jännää materiaalia. Susipalatsi lähestyy tätä värikästä ja välillä veristäkin maailmaa hieman viistosti, Henrik VIII:n luottomiehen Thomas Cromwellin puolifiktiivisen elämäntarinan kautta. Mantelin suurimpana ansiona voidaan pitää 1500-luvun Lontoon uskottavaa henkiinpuhallusta, sekä miljöön asuttamista loistavan lakonisen elämänasenteen omaavilla hahmoilla. Kirjan kieli on samalla herkkää ja eksaktia, tehden kunniaa yhtä monisyiselle päähenkilölle, tämän perheelle ja aina yhtä hurmaavalle ja huikentelevaiselle monarkille.


Jude Morgan: Passion.

Romantikkorunoilijat Byron, Shelley ja Keats elivät intohimoiset elämät 1800-luvun alkupuoliskolla. Tämä kirja kuitenkin keskittyy edellä mainittujen taiteilijoiden elämää sivunneisiin naisiin, joista osa (Mary Wollstonecraft, Mary Shelley) oli tunnettuja kirjailijoita, ja kaikki tuntevia ja ajattelevia yksilöitä. Passion ei ole nimestään huolimatta mikään harlekiinikirja, sillä se sisältää kirpeää ajankuvaa, räiskyviä henkilöitä, ja epäkorrektia kaksoispisteen käyttöä. Lopussa jäin vain hieman miettimään sitä, oliko ’suuren’ runoilijan rakastaminen näiden naisten ainoa elämäntehtävä, SE suuri kokemus. Ehkä se oli.


Jane Smiley: Vuonojen kansa. (The Greenlanders).

1400-luvun vaihteen Grönlanti ei ollut mitenkään mieltäylentävä paikka elää. Ankarat olosuhteet, sukuriidat ja surkeat yhteydet muuhun maailmaan rajoittivat viikinkikansan henkistä (ja myös) fyysistä elintilaa. Vuonojen kansa on haastava teos: tyyli on vanhahtavaa, aikajatkumot yllättäviä ja narratiivi yleensäkin erittäin epäeurooppalaista - mutta nämä kaikki antavat vahvan vaikutelman autenttisuudesta; voisi hyvinkin uskoa, että grönlantilaisen tilallisen elämä ja ajatukset olivat juuri tällaisia.


Morris L. West: Maailma on lasista tehty.

Psykoanalyytikko C. G. Jungin omaelämänkerrassa on salaperäinen, päiväämätön merkintä eräästä hänen satunnaisesta asiakkaastaan: ”Nainen tuli vastaanotolleni. Hän kieltäytyi kertomasta oikeaa nimeään.. hän toivoi vain yhtä tapaamista. Se mitä hän halusi kertoa oli tunnustus. Noin 20 vuotta sitten hän oli tehnyt murhan”. Tämän todellisen tapahtuman ympärille West on kutonut kiehtovan kertomuksen rakkaudesta, seksuaalisesta pakkomielteestä ja pelastuksen janosta.

TV-sarjoja

Kuninkaallista menoa

Elizabeth I (2005)

Englannin monarkkien elämästä on väännetty jos jonkinlaista visuaalista spektaakkelia; isänsä Henrik VIII:n ohella herkullisimpia kohteita on epäilemättä kuningatar Elisabet I, jonka valtakausi sijoittuu muutenkin myrskyisään ajankohtaan, 1600-luvun taitteeseen. Tämä kahden jakson mittainen minisarja on rajattu viisaasti: se ei pyrikään esittelemään Elisabetin koko pitkää ja tapahtumarikasta elämänkaarta, vaan keskittyy sen loppupuoleen. Kunigattaren vaativaa roolia kantaa majesteettisesti englantilaisen draaman grand old lady Helen Mirren, jonka Elisabet on itsepäinen, vahva, mutta myös eristyneisyydessään hyvin haavoittuva yksilö. Hänen vastaparinaan, kuningattaren pitkäaikaisena ystävänä ja mahdollisena rakastajana nähdään ainakin yhtä legendaarinen Jeremy Irons.


Musta kyy (Blackadder) (1983-1989)

Jos britit osaavat jotain tehdä niin komediaa. Myös pukudraaman teko onnistuu mallikkaasti. Mikäpä siis parempi yhdistelmä saarivaltion asukeille kuin historiallinen komedia - varsinkin jos sitä tekemässä ovat Rowan Atkinson, Hugh Laurie ja Stephen Fry kyvykkäine kavereineen. Mustaa kyytä tehtiin kaikkiaan neljä tuotantokautta (sekä muutamia erikoisjaksoja), joiden perusidea on sama: Atkinsonin esittämä enemmän tai vähemmän jalosukuinen Edmund Blackadder yrittää juonia itselleen valtaa ja kunniaa, samalla kun hänen uskollinen sidekickinsä Baldrick haaveilee turnipseista ja erinäiset monarkit osoittautuvat täysiksi hihhuleiksi. Sarjan tunnusmerkkejä ovat korviahivelevä verbaaliakrobatia, (SHS:nkin suosittelema) historian railakas uudelleenkirjoittaminen, ja navan alapuolella liikkuva koulupoikahuumori.

Ensimmäinen kausi sijoittuu keskiajalle, josta saakin paljon riemua irti - varsinkin kun Englannin kuninkaana möyhää Brian Blessed partansa kanssa ("Blood! Death! War! Rumpy-Pumpy!"). 1300-luvun Musta kyy on kuitenkin vielä varsin amatööri politiikassa ja ihmissuhteissa (ja vaikka lainaakin Shakespearea, muistuttaa ajoittain erehdyttävästi Mr Beania): itse asiaan päästäänkin toisella tuotantokaudella, jossa puljataan Elisabetin ajan hovissa. Vaikka sivuosissa vilahtavat sekä Fry, Laurie että Rik Mayall (Woof!), varastaa kakkoskauden shown Miranda Richardson, jonka riehakkaasti esittämä Lizzie-kuningatar jakelee kuolemantuomioita ruudunhyppäämisen lomassa, mutta pitää oman päänsä hurjimpienkin ryyppäjäisten keskellä ("I may have the body of a weak and feeble woman, but I have the heart and stomach of a concrete elephant. First I'm going to have a little drinkie - and then I'm going to execute the whole bally lot of you!"). Atkinson pääsee myös elementtiinsä pisteliäitä repliikkejä tihkuvana ja ystäviään armottomasti simputtavana pyrkyrinä.

Kolmoskauden teemana on Yrjöjen ajan Englanti - ja kukapa sopisi paremmin Nelos-Yrjöksi kuin höpsöjä yläluokkaisia tyhjäntoimittajia esittämään tottunut Hugh Laurie. Blackadder on luisunut arvoasteikossa alaspäin, ja toimii kuninkaan lipevänä hovimestarina. Riemua revitään mm. herra Johnsonin uudesta sanakirjasta ja lordi Wellingtonin käytöstapojen puutteesta. Sarja huipentuu neljännellä kaudella ensimmäisen maailmansodan juoksuhautoihin, joissa saavat kyytiä niin armeijan absurdi arvojärjestelmä kuin sotaisa ihmisyyskin. Kuten Baldrick asian ilmaisee: "Hear the words I sing: war's a horrid thing / So I sing, sing, sing: ding-a-ling-a-ling." Mustan kyyn laadukkuudesta kertoo jo pelkästään viimeisen jakson loppukohtaus, jossa yllättäen on varsin vähän hassuttelua, mutta sitäkin enemmän sanomaa.


Pietari Suuri (Peter the Great) (1986)

Tämä Robert K. Massien kirjoittamaan elämänkertaan löyhästi perustuva minisarja on kestänyt aikaa varsin hyvin, vaikkakin kömpelöt erikoistehosteet välillä muistuttavat tarinan kyseenalaisesta totuuspohjasta. Venäjän persoonallisimpiin tsaareihin lukeutuva Pietari Suuri esitetään energisenä maansa uudistajana, jolla on vankka visio ja tietenkin silmää naiskauneudelle. Nimekästä ja yllättävän kansainvälistä näyttelijäkaartia johtaa vanhempaa Pietaria esittävä itävaltalainen Maximilian Schell, jonka paholaismainen karisma on sarjan parasta antia.

Alamaailman tarinoita

Anno 1790 (2011)

Tämä valitettavan lyhytikäiseksi jäänyt (1 tuotantokausi) ruotsalaissarja on kuriositeetti skandinaavisen tv-viihteen saralla: historiallisia rikossarjoja ei meilläpäin juurikaan harrasteta, varsinkaan tässä mittakaavassa. 1700-luvun rikostekniset tutkinnat eivät olleet kovin mielikuvituksellisia (eksaktiudesta puhumattakaan), joten sarjan jännityselementti rakentuu lähinnä poliittisesta juonittelusta ja ihmissuhdekiemuroista. Komisario Johan Gustav Dåådhia näyttelevä Peter Eggers on juuri sopivan särmikäs ja karismaattinen epookkisarjaan, jossa on aimo annos pitsiä ja peruukkeja sekä myös verta ja työläiskorttelien saastaa ja kurjuutta. Varsinkin naispuolisia katsojia ilahduttanee komisario Dåådhin mieltymys kylpemiseen.

Kirjoista sarjoiksi

Aristokraatit (Aristocrats) (1999)

Jos haluaa sukeltaa päistikkaa brittiläisen pukudraaman ihanuuteen, tästä sarjasta on hyvä alkaa. Stella Tillyardin samannimiseen kirjaan perustuva Aristokraatit seuraa Lennoxin herttuaperheen - ja varsinkin sen lukuisten tyttärien - elämää 1700-luvun puolivälistä seuraavan vuosisadan alkuun, ja räväyttää verkkokalvoille sellaista todentuntuista pukuloistoa jota vain BBC voi kaikessa harjaantuneisuudessaan tarjota. Sarjan kutkuttavuutta lisää se, että se perustuu aivan oikeiden ihmisten edesottamuksiin: ruudulla vilahtavat mm. Charles James Fox, Horace Walpole, sekä Yrjöjä jopa kaksin kappalein. Niinpä melodramaatiisilta tai muuten vain epäuskottavilta vaikuttavat juonenkäänteet (mm. vanhimman Lennox-sisaren lasten määrä) löytävät pohjustuksensa historiallisista faktoista.


Kotiopettajattaren romaani (Jane Eyre) (1997)

Tästä Charlotte Brontën romaaniin perustuvasta tarinasta on sekä elokuva- että tv-versioita pilvin pimein. Ja miksipä ei olisi, sillä köyhän kotiopettajattaren ja korskean kartanonherran epätodennäköisessä rakkaustarinassa on selvästi jotain universaalin puhuttelevaa. Kirjan tapa kuvata henkilöitään ja miljöitä on niin elävä, että ruudulle sovitettu versio seisoo tai kaatuu sen mukaan, miten hyvin se vastaa lukijan omaa, päänsisäistä kotiopettajatarmaailmaa. Allekirjoittaneeseen on erityisesti kolahtanut tämä varsin vähälle huomiolle jäänyt, Samantha Mortonin (Jane) ja Ciarán Hindsin (Mr. Rochester) tähdittämä sovitus. Päähenkilöiden kemiat kohtaavat loistavasti, ja varsinkin Mortonin sisäänpäinkääntynyt, mutta sisukas sankaritar tuo vanhaan tarinaan sopivan vähäeleistä hohtoa. Myös itsekkäänä Rochesterina möykkäävä Hinds on sopivan charmantti Brontë-mieheksi.


Mennyt maailma (Brideshead Revisited) (1981)

Kaikkien klassikkokirjasovitusten äiti, serkku sekä yläasteen opettaja. Evelyn Waugh'n samannimiseen romaaniin pohjautuva Mennyt maailma näytti, miten introvertin kertojan omaava tarina käännetään tv-ruudulle sopivaksi huikeaksi epookkidraamaksi. Tarvitaan vain paljon aikaa (11:n jakson verran), nostalgiaa huokuvia lokaatioita (kuten Howard Castle, Oxford ja Venetsia), sekä tietenkin kauniisti replikoivia laatunäyttelijöitä (otetaan noin aluksi vaikka Jeremy Irons, Diana Quick, sekä Laurence Olivier). Mukaan sekoitetaan oikeassa suhteessa opiskelijadraamaa, suurta rakkaustarinaa, uskonkriisiä sekä maailmansotaa. Kaikkea tätä tietenkin kannattelee Waugh'n hienovarainen homoeroottinen pohjavire, jota sarja korostaa hieman kirjaa enemmän.

Lopputulos saa katsojan kaipaamaan siihen nostalgiseen Englantiin, jota ei koskaan ollut, sekä nimeämään rakkaimman pehmolelunsa jonkun obskuurin suojeluspyhimyksen mukaan.


Ylpeys ja ennakkoluulo (Pride and Prejudice) (1996)

Tämä minisarja kuuluu jokaisen Jane Austen-fanin musthave-listalle, ja aivan syystä. BBC:n periodipukuja, herraskartanoita ja moitteetonta englantia pursuava kuuden jakson Austentulkinta on noussut klassikoksi monien vastaavien joukossa - ja tästä voidaan kiittää sekä käsikirjoittaja Andrew Daviesia että valovoimaisia näyttelijöitä (Jennifer Ehle, Colin Firth ja Alison Steadman muiden muassa). Sarjassa tehtiinkin varsin rohkea ratkaisu, kun sekä pää- että sivuosiin valittiin jokseenkin tuntemattomia suuruuksia - ja sellaisina moni heistä pysyikin, sillä Ylpeyden ja ennakkoluulon näyttelijöistä on pysyvään maailmanmaineeseen kohonnut vain Firth (josta tuli instant-seksisymboli sarjan kuuluisan lummelammikkokohtauksen takia).

Mikä on sitten sarjan viehätys? Suurin ansio on tietysti Austenin tarinan itsensä: kirja on itsessäänkin klassikko vetävän juonensa, syväluotaavan henkilöanalyysinsä ja maukkaan yhteiskunnallisen satiirinsa ansiosta. Tv-sarjan ansiona on, että se ei juuri lähde muuttelemaan kirjan tapahtumia, ja pysyy varsin uskollisena sen kielellekin. Huolella valitut kuvauspaikat ja tarkkaan harkitut yksityiskohdat tuovat nykykatsojalle lumoavan sekoituksen aitoa 1800-luvun alun henkeä ja ajattomia teemoja. Kumpi on tärkeämpää, raha vai rakkaus? Onko viisaampaa napata ensimmäinen eteensattuva kumppani vai odottaa suurta intohimoa, joka ei ehkä tulekaan? Ja tärkeimpänä, miten kauan täytyy odottaa että näkee herra Darcyn märässä paidassaan?

Elokuvia

Pukudraamaa, piippuja ja puuteroituja peruukkeja

Amadeus (1984) Ohj. Milos Forman.

Jos haluaa saada todenmukaisen kuvan Wolfgang Amadeus Mozartin ja Antonio Salierin elämästä ja keskinäisestä suhteesta, ei kannata katsoa tätä elokuvaa. Ohjaaja Forman ja käsikirjoittaja Peter Shaffer (jonka kirjoittamaan menestysnäytelmään elokuva perustuu) ovat rusikoineet näiden kahden säveltäjän väliset suhteet uuteen uskoon, ja samalla häpeilemättä kierouttaneet klassisen musiikin historiaa. Mutta jos haluaa kokea unohtumattoman elokuvallisen elämyksen, tarjoilee Amadeus sitä runsaalla kädellä. 1700-luvun lopun tyylitellyt puvut, tapakulttuuri ja juonittelut suorastaan pursuavat ruudulta katsojan mieleen; näyttelijäsuoritukset ovat huippuluokkaa (varsinkin F. Murray Abrahamin suurella tunteella tulkitsema Salieri). Musiikki (joka on myös elokuvan kolmanneksi päähenkilöksi usein mainittu) kuljettaa tarinaa kuin Mannheimin höyryjyrä. Vaikka leffan pituus lähentelee kolmea tuntia, ei draaman kaari uhkaa lässähtää kertaakaan; tummanpuhuva murhamysteeri ja Mozartin maaninen energia vievät mukanaan.

Järki ja tunteet (Sense and Sensibility) (1995) Ohj. Ang Lee

Jane Austen-filmatisoinnit ottivat uutta kipinää 1990-luvun puolessavälissä; silloin tuutattiin ulos versiot kaikista naisen kirjoista sekä televisiolle että isolle ruudulle sovitettuna. Siinä missä Ylpeys ja ennakkoluulo on tämän kauden kermaa tv:n puolella, on tämä Emma Thompsonin käsikirjoittama teos onnistuinein elokuvista. Austenin kirjoja sovitettaessa on usein helppoa jäädä fiilistelemään empiremekoilla ja englantilaisella maaseudulla; tässä leffassa on onneksi tajuttu romaanin ydin: Austen ei ole harlekiinikirjailija, vaan satiirikko, joka piikittelee kaikkea tielleen sattuvaa. Tässä(kin) tapauksessa osansa saavat sosiaaliset kiipijät, yliromanttiset tytönheitukat ja tunteettomat aristokraatit. Brittiläiset laatunäyttelijät (Thompson, Kate Winslett, Alan Rickman, Robert Hardy) selviytyvät ihailtavasti Yrjöjen ajan kankeasta tapakulttuurista ja Austenin sivunmittaisista lauseista.

Sherlock Holmesin yksityiselämä (The Private Life of Sherlock Holmes) (1970) Ohj. Billy Wilder

Holmesin ja Watsonin yhteiselämästä on lukuisia spekulaatioita - varsinkin kun Arthur Conan Doyle ei kirjoissaan antanut Holmesille yhtään tyttöystävää, vaan laittoi tämän vain ratkomaan rikoksen toisensa jälkeen (tietenkin lojaalin Watsonin avustuksella). Siten ei ole yllättävää, että kun Billy Wilder tarttuu läppähattuisen yksityisetsivän tarinaan, on luvassa useita (ei aina niin hienovaraisiakaan) viittauksia näiden kahden herrasmiehen läheisiin suhteisiin. Homostelu ei kuitenkaan ole elokuvan kantava teema - siitä pitää huolen surusilmäinen Robert Stephens, joka pääroolissa tekee näennäisen kylmäkiskoisesta Holmesista uskottavan, ja lähes traagisen hahmon. Melankolisesta pohjavireestään huolimatta elokuva tarjoilee myös erinomaisen hauskuuttavia hetkiä: viktoriaanisesta Lontoosta ja puhdashenkisestä Invernessistä puristetaan irti kaikki liikenevä komiikka. Koska Sherlock Holmesin kirjalisetkin seikkailut sisältävät paljon epäuskottavia elementtejä, niin miksipä ei elokuvakin - ja niinpä mukaan on mahdutettu belgialainen femme fatale, kanarialintuja kasvattava pyörätuolimummo, Holmesin lapsesta haaveileva venäläinen prima ballerina, jono pahansisuisia trappistimunkkeja, Loch Nessin hirviö, sekä tietenkin Hänen Majesteettinsa kuningatar Viktoria (jota ei edelleenkään naurata).

Stage Beauty (2004) Ohj. Richard Eyre

1660-luvun englantilaisessa teatterimaailmassa elettiin murroksen aikaa. Uudistusmielinen Kaarle II oli maanpakolaisaikanaan haistellut manner-Euroopan uusia tuulia, ja valtaan noustuaan suvaitsi naisten nousta lavalle esittämään jopa perinteisiä Shakespeare-rooleja, joissa oli ennen nähty vain naiseksi pukeutuneita miehiä. Stage Beauty uppoutuu loistavalla irreverenssillä tähän siirtymäkauteen, seuraten päähenkilöidensä kautta näyttelijän taiteellisia kriisejä ja itsetuntemuksen kasvua. Billy Crudupin esittämä entinen ristiinpukeutuja painiskelee näiden lisäksi sukupuoli-identiteettinsä kanssa - onhan hän oppinut olemaan enemmän nainen kuin naiset itse, sekä lavalla että siviilissä. Hänen vastaparinaan toimii Clare Danesin häikäisevästi tulkitsema wannabe-näyttelijä, jonka on opittava toimimaan teatterin miesvaltaisessa maailmassa omaa naisellista persoonaansa menettämättä.

Stage Beauty ottaa erinäisiä vapauksia ajankuvan ja henkilöidensä psykologisen kehityksen suhteen, mutta onnistuu luomaan barokkiajan Lontoosta houkuttevan värikkään, humoristisen ja myös raadollisen paikan. SHS suosittelee tätä elokuvaa varsinkin sen taidolla tehtyjen ristiinpukeutumiskohtausten vuoksi.

Kieroutettua historiaa

Monty Pythonin hullu maailma (Monty Python and the Holy Grail) (1975) Ohj. Terry Gilliam ja Terry Jones

Eksentrisestä maailmankuvastaan tunnetun komediaryhmän ensimmäinen pitkä elokuva pelaa Pythoneille tyypillisillä elementeillä: tuttuja henkilöitä ja historian tapahtumia lähestytään yllättävistä kulmista, nasevaa ja ajoittain absurdia dialogia käydään, ja erinäisiä eläimiä viskellään katapultilla linnanmuurien yli. Vaikka keskiaika ei ehkä lähtökohtaisesti ollut kovin hulvaton aikakausi, elokuva pusertaa paljon riemua piintyneistä stereotypioista; täten 1000-luvun Englanti on sumuinen, hämyinen ja epälooginen paikka, ja sen asukkaat ovat likaisia ja tautisia noidanpolttajia, joiden mielestä maapallo on banaanin muotoinen.

Hullun maailman vahvuus oleskelee sen riemukkaassa henkilögalleriassa, tarttuvassa musiikissa ("We're knights of the round table / we'll dance whenever we're able"), sekä tietenkin pythonmaisessa replikoinnissa. Graham Chapmanin tyyni ja hieman surumielinen Arthur-kuningas tuo muuten varsin päättömään seikkailuun soveliasta syvyyttä ja jonkinlaista jatkuvuutta. John Cleese vakuuttaa mm. ranskalaisena herjaajana - mutta shown melkein varastaa Michael Palin Ni-ritarikunnan pöhkönä sarvipäänä.

Nettisivuja

Tiukkaa faktaa

  • History of Housekeeping on aarrearkku niille, joita kiinnostaa entisajan näkökulma arkisten esineitten ja askareitten näkökulmasta.



  • Täällä voi tutustua Englannin Elisabet ensimmäisen elämään ja maan ja kansan vaiheisiin 1600-luvun kynnyksellä. Erittäin selkeästi toteutettu sivusto, joka sisältää paljon sekä faktaa että triviaa tästä harvinaislaatuisesta naisesta.


  • Encyclopedia Mythica on näppärä sivusto niille, joita kiinnostavat varsinkin vanhan Euroopan myytit ja jumaltarut.


  • Hiusten historia on kiehtova ja kiemurainen. Vanhan Euroopan kampauksista kaiken sinulle kertoo The History of the World of Hair, usealla kielellä ja upeasti kuvitettuna. Ensikerran vierailijoita varoitettakoon automaattisesti alkavasta taustamusiikista.


  • Jane Austenfanien kannattaa tutustua naisen digitoituun tuotantoon täällä. Kokoelma sisältää pääosin Austenin keskeneräisiä töitä.


  • Kiinnostavatko niskuroivien tai muuten vain epätavanomaisten naisten elämät? Silloin kannattaa suunnata Scandalous Women-blogiin.




  • The Wild West -sivusto tutustuttaa vierailijan villin lännen monipuoliseen kulttuurin (lähinnä lehmipaimenten ja Amerikan alkuperäisväestön näkökulmasta). SHS suosittelee varsinkin sivujen reseptivalikoimaa.


  • Medieval Sourcebook on taivas keskiajanharrastajalle. Sivusto sisältää lukemattomia alkuperäisiä tekstikatkelmia (yleensä englanniksi käännettynä), sekä meidän aikanamme tehtyä tutkimusta Rooman tuhosta naisten asemaan keskiajalla. Tämä sivu ei enää päivity - ja sen huomaa hankalasti lähestyttävästä ulkoasusta.


  • Middle Ages Sitemap on helpommin navigoitava sivusto, joka sisältää paljon perusfaktaa keskiaikaisen ihmisen elämästä ja yhteiskunnasta. Ei läheskään yhtä kattava tai edistyneelle yleisölle suunnattu kuin edellinen, mutta toimii mukavana johdatuksena aikakauteen. Varsinkin aseista sivu tarjoaa hyvin kattavan peruspaketin.


  • Netserf on keskiaikasivusto, joka on myös tarkoitettu jo hieman perehtyneemmille asianharrastajille. Se sisältää kokoelman (enemmän tai vähemmän ehjiä) linkkejä, jotka vievät muille erittäin informatiivisille sivuille. Tämänkään saitin toteutus ei ole paras mahdollinen, mutta sisällön rikkaus ja monipuolisuus pelastaa paljon.

Vistoja näkemyksiä

  • Hark! A Vagrant on loistava nettisarjakuva, jossa railakkaasti uudelleenkirjoitetaan historiaa juuri SHS:n suosittelemalla tavalla.


  • History House Online ei valitettavasti näytä enää päivittyvän; onneksi siellä on mukavan kokoinen arkisto hieman eri suunnasta havainnoituja historia-artikkeleja.


  • Jos mielipuolisten monarkkien toilailut kiinnostavat, kannattaa tutustua Mad Monarchs-sivustoon, jonne on koottu erinäisten kuninkaallisten elämänkertoja.


  • Keskiaika se vasta vistoa olikin. Tämän tietää myös Erik Kwakkel, joka esittelee blogissaan varsinkin keskiaikaisten käsikirjoitusten ihmeellistä maailmaa.

Pukulinkkejä


  • Fashion Era-sivusto näyttää kököltä, mutta sisältää roppakaupalla hyödyllistä tietoa menneen maailman muodista ja nykypäivän trendeistä.


  • Your Wardrobe Unlock'd on jokaisen mekontekijän taivas, josta löytyy runsaasti artikkeleja ja tutoriaaleja autenttisten pukujen tekoon - sekä tietenkin paljon kauniita kuvia. Sivuston ainoa huono puoli on se, että suurin osa sen materiaalista on salasanan takana - ja salasanan saamiseen vaaditaan muutaman dollarin maksu.


  • Dandy Portraits-blogi esittelee tyylikkäitä nykyajan herrasmiehiä rapakon takaa. Suositellaan ihmisille, jotka pitävät piipuista, silinterihatuista ja vahatuista viiksistä. Äläkä missään nimessä erehdy kutsumaan näitä tyyppejä hipstereiksi...

Sekalaista sähellystä

  • Ancient Industries-blogi esittelee lähes päivittäin jonkun jo kadonneen taikka katoamisuhkan alla olevan kulttuurisen tuotteen, kauniitten kuvien kera. Saattaa herättää nostalgian aikaan, jota ei koskaan ollutkaan.


  • Historia on pullollaan tosi kovia tyyppejä. Badass -sivustolla kerrotaan viihdyttävästi hallitsijosta, rikollisista, ja muista karuista henkilöistä, joille ei kyllä kannattanut soittaa suutaan.



Mainly Norfolk -sivuilta löytyy erittäin kattava kokoelma brittiläisiä ja irlantilaisia kansanlauluja, ja tietoa niiden tunnetuimmista esittäjistä.


  • Etkö muista milloin kisällien silmänkirkastusjuhla olikaan? Eipä hätää - historiallinen kalenteri muistuttaa sinua. Tämä kalenteri on myös kätevä johdatus Suomen kansanperinteisiin, ja sisältää paljon SHS:n rakastamaa kummallista nippelitietoa.


  • Medieval Recipe Translations on jännä paikka sekä englannin kielihistoriasta että vanhoista resepteistä kiinnostuneille - sisältäähän sivusto sekä alkuperäiset ohjeet, että niiden nykyaikana toteutettavaan muotoon muunnellut nykyversiot. Myös kivoja kuvia on älytty lisätä joukkoon.


  • Haluatko mieluummin tietää, mitä Titanicilla syötiin? Dragon's Kitchen-blogi kertoo sinulle, kuvien ja pieteetillä testattujen reseptien kera.
Henkilökohtaiset työkalut