Sir Lambert G. Drake

SHS

Loikkaa: valikkoon, hakuun

Lambert Gaylord Drake, myöhemmin aateloituna Sir Lambert; tunnetaan kuitenkin paremmin lempinimellään Lamb Drake. Kuuluisaa merenkulkijasukua, joka sai verenperimänään kovan hingun matkailuun mutta valitettavan vähän siihen tarvittavaa järjestelmällisyyttä ja rohkeutta. Tunnetaan ainakin Valon Veljeskunnan piireissä parhaiten syömäpuikkojen importoijana, sekä keskinkertaisena kirjailijana, joka kohahdutti viktoriaanista Eurooppaa puolifiktiivisellä seikkailuromaanillaan Around the World in Seventy-Nine Days and a Bit (suom. Maailman ympäri pyöreästi kahdeksassakymmenessä päivässä).

Sisällysluettelo

Tyhmänrohkeus vie läpi harmaan kiven

Lambert Drake syntyi joskus 1500-luvun puolenvälin paikkeilla Devonin kreivikunnassa etelä-Englannissa; hän oli kaksitoistapäisen veljessarjan nuorin, minkä vuoksi hän joutui jo nuoresta pitäen isompiensa heittopussiksi. Tästä johtuen "Lamb" - kuten häntä jo pikkupojasta nimitettiin - kehitti itselleen stooalaisen mielenlaadun ja paksun nahan. Siinä missä isoveli Francis saavutti mainetta ja kunniaa mm. merenkulkijana ja Elisabet I:n aateloimana poliitikkona, Lambert sai puskea töitä pitkälle 1600-luvun puolelle ennenkuin hänen onnistui edes saada jonkinasteinen koulutus, merenkulkuun vaadittavasta ekspertiisistä puhumattakaan. Vanhemmat olisivat mielellään passittaneet nuorimmaisensa mahdollisimman kauas rannikosta - he kun poikaansa paremmin ymmärsivät mitä vaaroja suolavesi voi ulkoisestikin aiheuttaa varomattomalle nuorukaiselle.

Ja nimenomaan varomattomuus leimasi Lambin koko elämää. Tajuttuaan, että perhe ei edistänyt hänen merimiesuraansa, karkasi hän kotoa. Pitkän taivalluksen jälkeen hänen onnistui viimeinkin päästä Portsmouthiin, jossa pahaa-aavistamaton kalastaja-aluksen kapteeni palkkasi hänet apumiehekseen. Ensimmäisen lyhyen meriekskursion jälkeen oli selvää, ettei tämä märkä ja myrskyisä elementti lainkaan soveltunut Lambertin herkälle elimistölle: toisin sanoen hän voi pahoin heti paattiin astuttuaan. Filosofiseen tyyliinsä hän kuitenkin päätti kestää valitsemansa uran koettelemukset, ja usean viikon harjoittelun jälkeen pystyi jo kestämään suhteellisen kovankin merenkäynnin - ainakin silloin jos hän sai maata hiljaa hytissään.

Tämä episodi paljasti myös toisen seikan Lamb Draken luonteesta: hänen habituksessaan oli jotain sellaista, joka sai tuntemattomankin kanssaihmisen hetkessä heltymään: koko uransa ajan hän toistuvasti tapasi ihmisiä, jotka auttoivat häntä epäröimättä, oli kyseessä sitten miten erikoinen yritys tahansa. Vanhat naiset suorastaan tappelivat siitä, kuka saisi milloinkin valmistaa Lambertin ateriat ja parsia hänen sukkansa; säiden piiskaamat merikarhut ottivat hänet siipiensä suojaan kuin oman pojan; jopa pahamaineiset ihmissyöjät menettivät ruokahalunsa hänet nähdessään.

The Golden Sheep

Työskenneltyään aikansa kalastajana Lambert päätti käydä tapaamassa vanhempiaan, ajatellen että kotoakarkaamisen kauna olisi jo lauhtunut. Tutulle pihalle astellessaan jopa hän tunsi ilmapiirin todellakin muuttuneen; lähempi tarkastelu osoitti tämän johtuvan siitä, että hänen kotitalollaan oli nyt uudet omistajat. Sekä isä- että äiti-Drake olivat ehtineet siirtyä ajasta ikuisuuteen - mutta olivat kuitenkin aikanaan muistaneet karkuripoikaansa testamentissaan. Lambert Drake sai nyt käsiinsä huomattavan summan rahaa. Hänellä ei ollut epäilystäkään siitä, miten perintönsä käyttää: hän osti laivan.

Mitenkään kaksista paattia ei Lamb sentään saanut, sillä tuohonkin aikaan merikelpoiset alukset, sekä niiden seilaamiseen tarvittavat tykötarpeet ja miehistö olivat hyvin arvokkaita. Jonkinlaisen kaleerityyppisen laivan hän onnistui kuitenkin hankkimaan - mikä tarkoitti sitä, että se vähäinen miehistö, joka hänellä oli varaa palkata, joutui Lambertin hölmöjen ohjeiden kuuntelun lisäksi soutamaan suurimman osan ajasta. Verrattuna isoveli Francisin Golden Hind- kaljuunaan verrattuna alus oli hyvin vaatimaton, mutta Lambert rakasti sitä palavasti, ja nimesi sen osittain veljensä, osittain itsensä kunniaksi Golden Sheepiksi.

Kultainen lammas sai Draken omistuksessa matkata mitä omituisimpia reittejä. Ensimmäisinä vuosinaan omatoimisesti kapteeniksi ylentynyt Lamb kolusi Englannin kanaalia - lähinnä siitä syystä, ettei omannut minkäänlaisia navigointitaitoja. Hänen onnistui myös löytää "uusia" saaria Skotlannin rannikolta - yksi epäonninen paikka kolme kertaa - kunnes paikalliset hankkivat hänelle lähestymiskiellon. Englantilainen kolonialismi kun Hadrianuksen muurin pohjoispuolella ei silloinkaan ollut kovassa kurssissa.

Lamb ei kuitenkaan osannut vaipua epätoivoon; hän alkoi etsiä itselleen mesenaattia, omat varat kun olivat ehtyneet Britannian aluevesillä. 1600-luvulla löytöretkeily oli vielä muotia, ja Drake aivan oikein arveli, että jostain löytyisi avokätinen aristokraatti, jonka avustuksella The Golden Sheep miehistöineen pääsisi historiankirjoihin. Onnekkaan sattuman kautta hän törmäsi Lontoossa Cune Ulm-nimiseen merimieheen, joka suositteli kääntymistä Valon Veljeskunnan puoleen - kyseisellä salaseuralla kun myös tuona aikana oli kolonialistisia pyrkimyksiä.

Sir Lambin huimat seikkailut noin seitsemällä merellä

Valon Veljeskunnan avustuksella Drake sai kuin saikin oman valtamerikelpoisen paatin ja kunnon miehistön. Matka suuntautui Etelä-Amerikan suuntaan; Lambin ensimmäinen tehtävä oli paikallistaa Isä Dondonbelluksen senhetkinen olinpaikka. Evääksi pakattiin ajan tavan mukaan korppuja ja suolalihaa - virhe, joka kostautui kapteenillemme mitä kouriintuntuvimmalla tavalla myöhemmin. Alkumatka kuitenkin sujui suunnitelmien mukaan: länteen oli helppo suunistaa, ja kuten Kolumbuskin oli aikanaan todennut, Etelä-Amerikan mantereeseen oli erittäin hankala olla törmäämättä.

Lamb oli kuitenkin erityisen etevä eksyjä, ja pian kävi ilmi, että eteläisen Amerikan sijasta hän oli matkalla kohti Etelämannerta. Jos Drake miehistöineen olisi jatkanut seilaamistaan Antarktikselle asti, olisi se tehnyt heistä kuuluisia kertaheitolla - eteläisintä mannerta kun ei virallisesti löydetty kuin vasta 1800-luvulla. Merivirroista ja ilmaston yleisestä koleudesta johtuen laiva käännettiin taas kohti alkuperäistä määränpäätä. Tähän mennessä hukkareissu oli syönyt useita kuukausia Valon Veljeskunnan rahoittamaa aikaa; miehistö taasen oli syönyt suurimman osan ruokavaroista. Ikuisena optimistina Drake ei sallinut seiloreidensa täydentää varastoja, sillä hän oletti rantautuvansa Tulimaan paikkeille minä päivänä hyvänsä. Näin ei kuitenkaan käynyt: Etelä-Amerikan vehreän mantereen sijasta vastaan tuli erittäin aggressiivinen espanjalainen kaljuuna.

Draken vitamiininpuutoksesta kärsivä miehistö ei ymmärrettävästi pystynyt tarjoamaan carloksille kummoista vastarintaa. Voidaankin olettaa, että miekaniskujen tai tykinkuulien sijasta suurimman osan Lambin epäonnisista seiloreista tappoi keripukki. Urhea kapteeni sen sijaan jäi henkiin, ja surkeasti parkuvana otettiin espanjalaisten panttivangiksi; heillä - kuten myöhemmin monilla muillakaan - ei ollut sydäntä tappaa moista jänishousua. Sen sijaan Drake iskettiin rautoihin ja töytyytettiin ruumaan odottelemaan kohtalon seuraavaa ruletinpyöräytystä.

Salaojasta allikkoon

Eräänä kuutamoisena yönä Lambin onnistui keplotella itsensä vapaaksi; satumaisella tuurillaan hän sai varastettua itselleen matkaevästä, sekä tietenkin pakomatkaan tarvittavan pelastusveneen. Pienellä paatillaan hän lähti optimistisesti soutelemaan jälleen kohti Chileä - kunnes joutui raivokkaan myrskyn kynsiin. Trombi heitti hänet veneineen Tyynen valtameren puolelle, jossa hän saikin ajelehtia tuon pitkää ja tuon lyhyttä ennenkuin äkkäsi pienenkään maalämpäreen. Viimeisillä voimillaan Drake hinasi paattinsa saaren rantaan, ja pökertyi viimein polttavan auringon ja nestehukan johdosta.

Herätessään Lamb totesi yltiöoptimistiseen tapaansa osuneensa asutulle alueelle: hänet oli raahattu jonkinlaiseen alkuasukaskylään, jossa paikalliset olivat ainakin yhtä hämmästyneitä engelsmannin ulkonäöstä kuin Drake heidän puolinudistisesta habituksestaan. Pienen kokeilun jälkeen osapuolet löysivät yhteisen elekielen, ja pian Lamb kertoilikin ummet ja lammet seilailuistaan. Saaren asukkaat taas esittelivät elinkeinojaan ja arvomaailmaansa; kävikin pian ilmi, että paikalliseen uskontoon kuului olennaisena osana ihmissyönti.

Drakella oli taas onni myötä: jos hän olisi omannut tavanomaisen rohkean ja auringonpolttaman merikarhun habituksen, olisi hän jo maannut marinoitumassa seuraavia uhrimenoja varten. Saarelaiset eivät kuitenkaan olleet yhtään vakuuttuneita siitä, että heidän esi-isiensä henget leppyisivät moisella kalmankalpealla uhrilla. Lamb jäi siis jälleen henkiin - mutta kohtalo ei ollut yhtä suopea saarelaisia kohtaan. Pian useat paikalliset alkoivat kuumeilla ja muutenkin osoittaa tavallista ärhäkämmän lentsun oireita. Parin viikon sisällä koko saaren väki oli saanut tartunnan, ja Draken päivät kuluivat teetä keitellessä ja lääkeyrttejä etsiessä. Mitään ei kuitenkaan ollut tehtävissä: tutkimusmatkailijamme tietämättään tartuttanut influenssa pyyhkäisi pian lakoon koko vastustuskyvyttömän alkuasukaspopulaation.

Pussirottia ja puukenkiä

Todettuaan vierailunsa epäonniset seuraukset, murheen murtama Lamb päätti poistua ihmissyöjäsaarelta vähin äänin. Jälleen hyvään tuuriinsa luottaen hän pakkasi pieneen soutuveneeseensä evästä viikon tarpeiksi, ja lähti seilaamaan kohti itää. Merivirrat veivät hänet kuitenkin kohti lounasta - sanan molemmissa merkityksissä. Aikansa soudeltuaan Draken paatti karahti idyllisen pikku saaren rantakiveen; saadakseen korjaustarpeita Lamb kahlasi maihin ja huomasi tulleensa vallan merkilliseen paikkaan.

Pikku saarella ei oltu ennen Drakea nähty lihansyöjiä; sen asujaimisto koostui pääosin linnuista sekä persoonallisen näköisistä, hieman pussirottaa muistuttavista nisäkkäistä. Nämä pikku elikot liikkuivat yhtä näppärästi maassa kuin oksistossakin, ja liitelivät näiden välillä suurten korviensa avulla. Lamb vietti monta tuntia seuraten näitä pelottomia vipeltäjiä, ja oli niin uppoutunut eläintieteelliseen toimintaansa että ei huomannut myrskyn nousevan ennen kuin oli jo myöhäistä. Voimakkaat tuulet viskasivat hänen soutuveneensä aavalle ulapalle - ja Drake oli taas ympäristönsä armoilla.

Useampi kuukausi vierähti ennen kuin yksikään paatti seilasi näköetäisyydeltä, ja niinpä Lamb joutui verottamaan henkensä pitimiksi sekä saaren lintu- että liitorottapopulaatiota. Viimein Hollannin värejä ylpeästi liehuttava purjelaiva sattui huomaamaan haaksirikkoisen miehen; laivan kapteeni oli Draken onneksi Valon Veljeskunnan jäsen - kukapa muukaan kuin itse Heiltgen Fockenshoen. Tämä hömäkkä nainen kuunteli hieman skeptisenä Lambin kertoiluja retkistään, eikä ainakaan uskonut miehen lentorottatarinoihin - eihän hänellä ollut esittää mitään todisteita löydöksestään. Tässä vaiheessa Drakekin tajusi harventaneensa rottapopulaatiota turhan reippaalla kädellä: liitonisäkkäät olivat kuolleet sukupuuttoon.

Neiti Fockenshoen tunsi kuitenkin hivenen äidillistä sääliä surkeaa Lambia kohtaan, ja lupasi tiputtaa hänet maihin heti sopivan tilaisuuden tullen. Muuten varsin ikävystyttävän merimatkan aikana Heilgen veisteli miehelle kauniit puukengät, kertoillen samalla tarinoita omista seikkailuistaan.

Itämaiden ihmeet ja neiti Bloomin hirmuisa kosto

Ensimmäinen etappi neiti Fockenshoenin merikartalla oli Edon (nykyisen Tokion) satama. Siellä hänen oli määrä tavata Valon Veljeskunnan mystinen etäjäsen Taiki Hideaki. Tavalliseen tapaansa Lamb lyöttäytyi mukaan seurueeseen, vaikka humaltuikin iloisesti riisiviinasta eikä saanut loppuillan keskusteluista mitään tolkkua. Aamulla herätessään hänellä oli kädessään kaksi mystistä kepakkoa; hän muisteli Taikin mongertaneen jotain neuloista - ja päätti, että hänellä oli hallussaan harvinaiset japanilaiset käsityövälineet. Koska Drake ei ollut vielä valmis palaamaan kotikonnuilleen, pisti hän neulat pakettiin ja vannotti Heiltgeniä viemään kallisarvoisen lähetyksen suoraan monarkille - olisihan Yrjö-kuningas varmasti mielissään moisesta eksoottisesta lahjasta.

Kyllästyttyään Draken seuraan - ja tämän kummallisiiin vaatimuksiin - Heiltgen Fockenshoen laski purtensa maihin Shanghain satamassa. Hänen onnistui eksyttää innokas maailmanmatkaaja kintereiltään kaupungin sokkeloisilla kujilla, ja jatkaa matkaansa ilman tuota merisairasta kiviriippaa. Lamb tuskin huomasi hollannittaren epäkohteliaisuutta, sillä hän oli jo täysin Aasian pauloissa. Olemattomasta suuntavaistostaan ja Aasian mantereen laajuudesta johtuen Lamb Drake saikin viettää pitkän tovin itäisillä mailla. Aluksi hän ihmetteli Kiinaa ja sen kekseliäitä asukkaita; muutama vuosikymmen myöhemmin hänen onnistui siirtyä hieman lännemmäs. Saavuttuaan Intiaan tutkimusmatkaajamme olikin löytänyt sellaisen kulttuurisen aarreaitan, jota ei edes hän onnistunut ammentamaan tyhjäksi.

Samalla ammennusagendalla hän oli edelleen, kun Draken tiet yllättäen ristesivät kahden Valon Veljeskunnan kanssa Ceylonilla. Melisende de Carcassonne - ex-linnanneito, sotasaalis ja turskankalastaja - sekä harvinaisen koherentti Lucid Bloom tutkiskelivat saarella kahvin, teen, sekä muiden päätä sekoittavien aineiden vaikutuksia, eivätkä täten olleet parhaassa mahdollisessa mielentilassa Lambin kohtaamisen suhteen. Muutaman viikon sekakäytön seurauksena naiset intoutuivat kertoilemaan hyvinkin laveasti omista seikkailuistaan - Melisende oli erikoistunut pohjoiseen, Lucid etelään - harvinaisen innokkaasti kuuntelevalle Drakelle. Tuttavusten erotessa kaksi heistä kärsi pahemmanasteisesta kofeiinihorkasta, kun taas seurueen herrasmies keskittyi tekemään muistiinpanoja pikkuiseen vihkoonsa.

Sekoavat konseptit

Drake palasi Lontooseen 1800-luvun puolivälissä, mukanaan vain päällysvaattensa sekä jo aiemmin mainittu muistikirja. Hieman hämärissä porukoissa pyörinyt matkaajamme pyrki parantamaan elintasoaan ja nostamaan sukunimensä takaisin kunniapaikalle julkaisemalla muistelmansa. Tästä useamman volyymin käsittävästä teoksesta - nimeltään rehvakkaasti ja täysin epärealistisesti Around the World in Eighty Days and a Bit - kehkeytyi vuosikymmenensä puhutuin elämänkerrallinen teos, käsittelihän se viktoriaanista mielikuvitusta häpeilemättä hipelöivää aiheistoa (mm. ihmissyöntiä, alastomuutta, ja teen ylenmääräistä nautiskelua).

Vuonna 1867 kuningatar Viktoria viimein myönsi Lamb Drakelle ritarinarvon. Tämä arvoasteikossa yleneminen jäi kuitenkin lyhytikäiseksi, sillä pian alkoi liikkua huhuja siitä, miten liberaalisti Drake oli käyttänyt muiden tutkimusmatkailijoiden kertomuksia hyväkseen kirjaa kootessaan. Heiltgen Fockenshoen oli käärmeissään siitä, että Drake oli vienyt kaiken kunnian syömäpuikkojen importoinnista itselleen, vaikka itse asiassa nainen itse oli tehnyt raskaimman työn toimittaessaan kepakot Englannin kuninkaalle. Viimeisen naulan miekkosemme sosiaalisen hyväksynnän arkkuun naputteli Lucid Bloom, joka valkyyrian lailla pyyhkäisi Englantiin puolustamaan tekijänoikeuksiaan - olihan Drake esittänyt ison kimpaleen Bloomin matkakertomuksista ominaan. Tästä alkoi yksi Valon Veljeskunnan arkaluontoisimmista - ja aikaa myöten ikävystyttävimmistä - oikeussaliepisodeista. Yksinkertainen kunnianloukkaussyyte paisui lumipallon laillla, ja pyöri vuosikymmenestä toiseen Englannin - ja viimein Euroopan - eri oikeusasteissa.

Vaikka neiti Bloom oli loppujen lopuksi valmis tyytymään huomattavaan sovittelusummaan, ei Lamb itse osannut päästää oikeusjutusta irti. Vuosien varrella hän oli jo ehtinyt unohtaa Ceylonin tapahtumien oikean laidan, ja alkoi asianajansa avustuksella liberaalisti sekoittaa faktaa ja fiktiota puheenvuoroissaan. Puolustustaan vahvistaakseen hän alkoi kerätä mittavaa kirjallista aineistoa omista matkoistaan; paperia kertyikin usean vuosisadan ajalta sellainen määrä, että se lopulta täytti kokonaisen huoneen. Huonona arkistoijana tunnettu Drake yritti aika ajoin saada järjestystä konsepteihinsa, ja lopulta eräs tällainen siivousyritys vaati hänen henkensä. Lamb jäi sortuvien paperipinkkojen alle, eikä hänen ruumistaan löydetty kuin vasta seuraavana maanantaina virka-ajan alettua.

Henkilökohtaiset työkalut