Trenton kirkolliskokous

SHS

Loikkaa: valikkoon, hakuun

(13. joulukuuta 1545- 4. joulukuuta 1563) Pohjois-italialaisessa Trentossa paavi Paavali III:n käyntiin polkaisema 19. kirkolliskokous, jossa 18 vuoden aikana viisi paavia yhdessä parin hallitsijan ja katolisen kirkon silmäätekevien kanssa aivoriihesivät uskonpuhdistuksen innoittamina peliliikkeitä uskonriitojen sovittamiseksi sekä oman oppinsa ja asemansa lujittamiseksi.

Katoliset kokoontumisajot alkavat

Paavi Paavali III ei ollut iloinen uudesta humputuksesta, joka 1500-luvun alkupuoliskolla oli nytkähtänyt kunnolla liikkeelle saksalaisen papin ja teologin Martti Lutherin julkeasta 95 teesien nakuttelusta Wittenbergin linnankirkon oveen. Suivaantunut Paavali III ei tyytynyt vain asettamaan vuonna 1542 palavasieluista inkvisitiotuomioistuinta, vaan kiekaisi – myös vastustusta kohdanneen – kokoontumiskutsun Trentoon. ”Tälle reformaattiselle hourailulle on pantava stoppi!”, tuumasi Paavali.

Lempeänä miehenä paavi soi myös protestanteille läsnäolo-oikeuden, mutta ikävien ja hullunkuristen onnettomuuksien johdosta kirkolliskokouksesta kiinnostuneita reformisteja löytyi lähinnä kallionkielekkeiltä liiskaantuneina, seipään nielleinä tai pullapitkoon kuristuneina. Paikalle selviytyneet eivät myöskään saaneet äänestää, minkä lisäksi uudistusmieliset hajoittivat rivejään keskinäisellä kähinällä. Niinpä protestantit putosivat vuosien rullatessa kelkasta siinä missä sosiaalisesti valveutuneet jesuiittaveljet vakiinnuttivat valtaansa.

Kirkolliskokouksen historian voi jakaa kolmeen erilliseen jaksoon (1545-49, 1551-52 ja 1562-63), joskin komiteat ja kuppikunna tekivät tausta- ja lobbaustyötä myös väliaikoina. Pappismiesten flowta ja kustannustehokasta toimintaa keskeyttivät toistuvast poliittiset ja uskonnolliset erimielisyydet, kunkin paavin ja keisarin nokkapokka, rutto sekä osallistujien tympääntyminen tarjoiluun. Viimein vuonna 1563 saatiin pillit ja kääröt pussiin.

Mitä sitten päätettiin?

Yhteensä 25:n session tuloksena kirkko uudistui laajalla rintamalla, samalla kun aikaisempia uskonkappaleita dogmatisoitiin ja Lutherin opetuksia paheksuttiin äänekkäästi. Katolisen kirkon oppia selkiytettiin: perinnetiedosta (kuten apostolien jutuista) tuli Raamatun vertaista faktaa, aneet todettiin noloiksi, kiirastuli ja perisynti todennettiin sekä seitsemän sakramenttia sinetöitiin. Sakramenttien vakiinnuttamiseen kuului muun muassa, että ”oikeesti, ihan tosissaan ja näin on” viini ja leipä muuttuivat Kristuksen vereksi ja lihaksi. Piispojen asemaa ja työnkuvaa selkeytettiin – vilperttipiispojenkin tuli pysyä visusti hiippakunnissaan hoitamassa vain yhtä virkaa kerrallaan. Jotta työ maistuisi kunnolla, päätettiin pappismiesten selibaattiudesta tehdä jälleen pop.

Protestanteista poiketen katolinen kirkko katsoi vain itse osaavansa lukea Pyhää kirjaa oikein – itsenäisesti opiskelleet maallikot olivat tikunnokkaan kuuluvia kerettiläisiä. Jesuiitat tosin laativat kirkolliskokouksen pyynnöstä katolisen katekismuksen, joka poikkeuksellisesti kirjoitettiin kansankielellä. Järjestö sai tehtäväkseen panna kentällä tuulemaan: pappien teologista tietotaitoa kohentamaan perustettiin pappisseminaareja ja rippituolit lanseerattiin katuville.

Vaikka taiteelle laadittiin lyhyt ja approksimaalinen ohejistus, vaikutti se katolisen maailman musiikkiin, kuvataiteeseen ja arkkitehtuuriin aina renessanssista barokkiin. Hengentuotosten tuli opettaa syntisiä lampaita; niiden tuli vangita uskonnollisilla aiheillaan katsojansa tunteikkaaseen hurmaan. Taiteista tulikin vastauskonpuhdituksen järeimpiä propagandavälineitä. Samassa rytäkässä nunnilta kiellettiin vuonna 1553 moniääninen laulaminen ja soittimien käyttö, joskin säädöksen valvonta osottautui kirkonmiehille ennakoitua kenkummaksi. Kuitenkin tästä lähtien esim. Italiassa alkoi yleistyä laiton toimenpide, jonka avulla nuorista pojista tehtiin pysyvästi heleä-äänisiä sopraanoita; varsinkin 1600-luvulla kastraattolaulajia alettiin arvostaa myös taidemusiikin puolella, ja heistä tuli aikansa supertähtiä.

Kirkolliskokouksen viimeisessä rykäyksessä laadittiin vielä kiellettyjen kirjojen lista, jonka julkaiseminen jäi kuitenkin paavi Pius IV:n seuraavan vuoden tehtäväksi. Kirkon klassikoksi muodostunut Tridentine Index julkaistiin vuonna 1564. Oopus toimi kaikkien pannaluettelojen pohjana aina vuoteen 1897, jolloin paavi Leo XIII esitteli oman worst-of-katsauksensa.

Henkilökohtaiset työkalut