Tudor-suku

SHS

Loikkaa: valikkoon, hakuun
Suku, joka enemmän tai vähemmän pätevästi hallitsi Englantia, Walesia ja Irlantia vuodesta 1485 vuoteen 1603. Tunnetuimpia Tudoreita olivat Henrik VIII, Maria I (Maria verinen) ja Elisabet I.

Sisällysluettelo

Henrik VII

Nimestään huolimatta ensimmäinen Tudor-hallitsija. Alunperin walesilaissyntyinen Henrik (kymriksi Harri Tudur) nousi kuninkaaksi varsinaisen onnenkantamoisten sarjan kautta: koska hänen sukulaisuussuhteensa Englannin edellisiin hallitsijoihin oli varsin köykäinen, avusti häntä hallintopyrkimyksissään enimmäkseen kilpailijoihin kohdistunut huono onni. Sisällissota (joka myös Ruusujen sodan [1] nimellä tunnetaan) teki silppua monesta kruununperijästä, joten lopulta tämä Edvard III:n kaukainen sukulaispoika peri valtakunnan ja sen lukuisat sisäpoliittiset ongelmat.

Seitsemäs Henrik vakautti Englannin poliittisen tilanteen Ruusujen sodan jälkeen - varsin voimallisin ja määrätietoisin keinoin. Kuitenkin edeltäjistään (ja myös seuraajistaan) poiketen hän pyrki lämpimiin väleihin muiden maiden kanssa; hän neuvotteli rauhanomaisen ratkaisun kriisiin Ranskassa, ja tajuttuaan Espanjan kasvavan maailmanpoliittisen merkityksen, hankki kruununperilliselleen Arthurille vaimon tästä maasta (kyseisestä vaimosta - Katariina Aragonialaisesta - tuli myöhemmin Henrik VIII:n ensimmäinen vaimo ja Englannin kuningatar).

Henrik VIII

(1491–1547; engl. Henry Tudor) Yksi Englannin tunnetuimpia ja jostain syystä myös suosituimpia monarkkeja. Kuitenkin ainoa asia mikä tekee Henkka Kasista ikimuistettavan on hänen kuusi vaimoaan; siksi tämäkin artikkeli keskittyy enimmäkseen näiden kiintoisien naisien edesottamuksiin. Myös Henrikin kaksi tytärtä saivat aikaan varsin merkittäviä asioita.

On kuitenkin muistettava, että ennen kuin kahdeksannesta Henrikistä tuli ylipainoinen, vaimoja alituiseen vaihtava räähkä, oli hän uskonnollinen, urheilullinen ja jopa taiteellinenkin pitkänhuiskea nuorukainen. Vaikka hän ei säveltänytkään Greensleeves-kappaletta (kuten usein oletetaan), on häneltä säilynyt muita lauluja, kuten "Pastime with good company" - niminen rallatus. Hovinsa Henrik halusi heijastelevan renessanssiajan monipuolisia hyveitä - niin kulttuurin kuin ruumiinkulttuurinkin osalta. Vaikka luuttu istui kuninkaan käteen hyvin, vielä mieluummin hän piteli peistä: turnajaiset kun vielä kuuluivat itseäänkunnioittavien aatelismiesten repertuaariin. Myös metsässä rymisteltiin kaikenlaisen riistan perässä - kuuluihan suurin osa Englannin parhaista metsämaista nimeomaan kruunulle.

Koska Henrikillä oli vanhempi veli, Arthur, ehti tämä tottua siihen ajatukseen, ettei hänestä koskaan tulisi Englannin kuningasta. Tämän vuoksi Henrik suuntautui nuoruusvuosinaan teologisiin opintoihin. Tästä kirjanoppineisuudesta olikin myöhemmällä hallitsijanuralla hyötyä, kun katolisen kirkon dogmat eivät käyneetkään Henrikin pirtaan. Merkittävin hallinnollinen ja kirkollinen muutos tämän monarkin jäljiltä olikin se, että maan hallitsijasta tehtiin kirkon pää (paavin sijaan); protestanttisesta uskosta ei tuohon aikaan sinänsä vielä puhuttu, sillä tämä uudistusmielinen suuntaus nähtiin lähinnä saksalaisena hapatuksena.

Katariina Aragonialainen (Catherine of Aragon)

(1485 – 1536, espanjaksi Catalina de Aragón; Catalina de Trastámara y Trastámara) Henrik peri ensimmäisen vaimonsa veljeltään Arthurilta, joka oli kuollut ennen kuin oli ehtinyt edes tulla kuninkaaksi. Koska Katariina oli kasvatettu kuningattaren arvoa silmällä pitäen, ja kovalla vaivalla neuvoteltu Espanjasta, häntä ei niin vaan voitukaan laivata takaisin kotimaahansa; niinpä nuori leski naitettiin seuraavana kruununperimysjärjestyksessä olleelle Henrikille. Velvollisuudentuntoinen Katariina suostui - olihan hän jo sopeutunut ajatukseen kunigattaruudesta (vaikka Englannin ilmasto ja tapakulttuuri vaativatkin vielä lisää totuttelua), ja toiveet menestymisestä muiden maiden avioliittomarkkinoilla olivat aika lailla karisseet, kerran naineita naisia kun ei pidetty enää priimatavarana (joskin tästä naimakysymyksestä myöhemmin väännettiin kättä jopa itse paavin kanssa). Lisäksi tuleva kuningas oli varsin miellyttävä katsella, vaikka olikin Katariinaa kuusi vuotta nuorempi (ja kihlautuessaan vasta yhdentoista vanha).

Katariina oli aikansa naiseksi erittäin hyvin koulutettu - eikä tämä sinänsä ole mikään ihme, olihan hänen äitinsä kuuluisa Espanjan Isabella (se sama, joka sponsoroi Kolumbusta). Hän puhui espanjan ja englannin lisäksi latinaa ja ranskaa, ja osasi tietenkin ommella, laulaa ja tanssia - olivathan nämä aikansa tärkeitä hovitaitoja. Hän arvosti myös hyvää kirjallisuutta - piirre, jota itse Erasmus katsoi aiheelliseksi kehua. Kuuliaisen luonteen lisäksi Katariina omasi vahvan katolisen uskon - jota todella koeteltiin sekä ennen Henrikin kanssa solmittua avioliittoa, että varsinkin sen aikana. Onnekseen hän ei ollut perinyt Isabellan suvun kautta periytyvää mielisairaustaipumusta, toisin kuin tahollaan myös kovia kokenut siskonsa Johanna Mielipuoli.

Avioliitto Henrikin kanssa oli alkuun hyvinkin onnellinen; yksivakainen Katariina tasapainotti kuohahtelevampaa miestään, ja voitti myös kansan puolelleen. Parisuhdetta alkoi kuitenkin pikkuhiljaa vaivata ongelma, joka tuli seuraamaan Henrikiä koko hänen valtakautensa ajan: ne vähät miespuoliset perilliset joita syntyi eivät jääneetkään henkiin. 24-vuotisesta yhteiselosta oli tuloksena vain yksi aikuisikään ehtinyt lapsi, Maria (myöhemmin kuningatar Maria I). Siitäkin huolimatta että Katariina oli erittäin suosittu englantilaisten keskuudessa, Henrik alkoi käydä levottomaksi.

Anna Boleyn (Anne Boleyn)

(1501–1536) Ikääntyvään katoliseen vaimoonsa tympääntynyt kuningas päätti pistää tuulemaan tavattuaan älykkään ja reippaan Anna Boleynin. Tämä aikansa maailmannainen edusti Henrikille kaikkea modernia ja jännittävää: sivistyneisyyttä, mannermaalaisuutta - ja mikä kohtalokkainta, protestanttisuutta. Koska Henrik ei saanut Annaa rakastajattarekseen, oli hänen lähdettävä lähestymään ongelmaa toisesta kulmasta, ja pian kekseliäs monarkki löysikin ratkaisun. Hän halusi eron Katariinasta - ja perusteli päätöstään obskuurilla Raamatun kohdalla jossa mainitaan Jumalan rankaisevan lapsettomuudella niitä, jotka naivat veljensä vaimon (se, että Raamatusta löytyy myös täysin vastakohtainen jae ei tuntunut Henrikiä haittaavan). Se, että tytär Maria eli ja voi suhteellisen hyvin ei riittänyt suostuttelemaan Henrikiä: hänhän halusi nimenomaan pojan; vain miespuolisella perijällä olisi tarpeeksi auktoriteettia pitää kruunu Tudor-suvun hallussa.

Tästä alkoi Henrikin taistelu Roomaa, parlamenttia - ja viimein myös Katariinaa vastaan. Syvästi uskonnollinen kuningatar ei ymmärtänyt, miksi hänen tulisi väistyä nuoremman naisen tieltä, olihan hän ollut Henrikille uskollinen vaimo yli kahden vuosikymmenen ajan. Katariina myös piti kiinni kannastaan, että hänen ensimmäinen avioliittonsa oli saanut täyttymyksensä vain hengellisessä mielessä: sairaalloinen Arthur ei ollut saanut hänen neitsyyttään. Kuitenkaan hänelle ei jäänyt vaihtoehtoja, kun kuningas julistautui Englannin kirkon pääksi, ja karkotti Katariinan hovista (naituaan salaa Annan vuonna 1532). Maa alkoi luisua kohti protestanttista uskoa ja Henrik odotella miespuolista perijää.

Olisi voinut kuvitella, että kaiken tämän hulinan jälkeen kuningas olisi halunnut vain elää rauhassa nuorikkonsa kanssa, välillä turnajaisia harrastaen ja jalkapalloa potkien. Mutta toisin kävi. Aikaa myösten Henrikistä kehittyi epäluuloinen mies, joka kuvitteli uuden vaimonsa juonittelevan häntä vastaan jopa noitakeinoin, sillä eihän Anna kaikista lupauksista huolimatta synnyttänyt hänelle poikaa. Ainoa parin eloonjäänyt lapsi oli Elisabet - muut Annan raskaudet päättyivät keskenmenoon. Muutenkin tämä sisukas ja poliittisesti aktiivinen nainen alkoi käydä Henrikin hermoon.

Jane Seymour

(1508 – 1537) Henrikin kyllästymiseen oli myös konkreettisempi syy. Saatuaan tarpeekseen tummasta ja tulisesta Annasta, kuningas iski silmänsä tämän hovineitoon, vaaleaan ja säyseään Jane Seymouriin (joka sattui olemaan myös Annan toinen serkku, ja oli toiminut myös Katariina Aragonialaisen palvelijana). Katariinaan ja Annaan verrattuna Jane oli varsin heikosti koulutettu (hän osasi lukea ja kirjoittaa nimensä), ja vietti aikaansa ompelutöiden parissa. Ääripäästä toiseen heiluvasta Henrikistä hän nyt vaikutti täydelliseltä vaimokandidaatilta ja todennäköiseltä poikalasten äidilltä.

Matkassa oli vain yksi mutka: edellinen vaimo oli vielä hengissä. Koska kuninkaan edellinen avioeroprosessi oli ollut voimia vievä, halusi Henrik tällä kertaa ripeämmin eroon puolisostaan. Ja mikä olisikaan ripeämpää kuin pään poikkaiseminen rasitteeksi käyneeltä naiselta? Tuumasta toimeen: tekaistujen syytösten pohjalta Anna tuomittiin aviorikoksesta, sukurutsauksesta ja maanpetoksesta, ja mestattiin 19. toukokuuta 1536. Tällä aikaa Jane Seymour oli jo muuttanut kuninkaan asuntoon, ja 20. toukokuuta pari kihlautui. Kymmenen päivän päästä tästä oltiin jo naimisissa; kruunajaisia Jane ei koskaan saanut, sillä otollisimpaan aikaan Lontoossa pelättiin ruttoa.

Jane oli monessa suhteessa Anna Boleynin vastakohta: hän vierasti kaikkea modernia (kuten ranskalaista muotia), pysyi (erittäin viisaasti) erossa politiikasta ja pitäytyi tiukasti katolisessa uskossa. Konservatiivisesti pukeutuva ja yksitotinen kuningatar oli hoville suuri ihmetyksen aihe, mutta kuningas vannoi löytäneensä elämänsä naisen. Mikään näistä edellämainituista luonteenpiirteistä ei kuitenkaan tehnyt Janesta Henrikin lempivaimoa; tämän arvon hän sai vasta synnytettyään sen kauankaivatun poikalapsen lokakuussa 1537. Tuleva (ja varsin lyhytikäinen) kuningas sai nimekseen Edvard.

Perheonni ei kuitenkaan kestänyt kauaa: palkaksi pitkästä synnytyksestä (kaksi päivää ja kolme yötä) Jane Seymour sai lapsivuodekuumeen, johon hän menehtyi pari viikkoa Edvardin syntymän jälkeen.

Anna Kleveläinen (Anne of Cleves, saks. Anna von Jülich-Kleve-Berg)

(1515–1557) Henrik suri kolmatta vaimoaan pitkään, ja eli leskenä seuraavat kolme vuotta. Tämä ei kuitenkaan estänyt häntä vilkuilemasta ympärilleen uuden dynastianjatkajan toivossa; tällä kertaa hän toivoi avioliittonsa myös lisäävän hänen poliittista uskottavuuttaan ulkomailla. Viimein hän turvautui varsin yllättävään keinoon: kuningas tilasi itselleen postimyyntimorsiamen Saksasta.

Düsseldorfin lähellä kasvanut Anna Kleveläinen oli epäsopiva Englannin kuningattareksi, ainakin mitä hänen henkilökohtaisiin avuihinsa tulee. Hänen luonteensa oli preussilaisen tasainen, koulutuksensa vähäinen, ja huvinsa varsin keskiluokkaisia (hän ei osannut soittaa mitään soitinta - kuten englantilaisen aristokratian tapoihin kuului - vaan pelasi mieluummin vaikka korttia). Vaikka Hans Holbein nuoremman [2] maalaama potretti (jonka perustella Henrik hänet vaimokseen valitsi) kuvaakin viehättävää nuorta naista, eivät hänen ulkoiset avunsakaan miellyttäneet nirsoksi käynyttä Englannin monarkkia. Tarinan mukaan Henrik olisikin kerran kihlattuunsa vilkaistuaan vaatinut avioliittosopimuksen purkamista.

Renessanssiajan poliittiset sopimukset (jollainen tämäkin avioliitto oli) olivat kuitenkin hyvin monimutkaisia ja hankalasti peruttavissa. Niinpä Henrik ja Anna astuivat avioon - ja pian siitä poiskin, sillä kuninkaan helpotukseksi Anna suostui liiton mitätöintiin puoli vuotta sen solmimisesta ("I liked her before not well, but now I like her much worse", totesi Henrik hääyön jälkeen). Pöllämystynyt Anna heivattiin hovista maaseudulle, jossa hän kaikessa hiljaisuudessa vietti loppuelämänsä, ja kuoli 41:n vuoden iässä. Hän ei koskaan palannut Saksaan.

Henrik oli taas vapaa mies, ja tällä(kin) kertaa hänellä oli jo seuraava ehdokas kiikarissa.

Katariina Howard (Catherine Howard)

(n.1521 – 1542) Tämä nuori nainen jatkoi Henrikin epäonnisten vaimojen sarjaa. Katariina kasvoi aikaansa nähden liberaaleissa oloissa mummopuolensa Agnes Tilneyn, Norfolkin leskiherttuattaren residenssissä, jossa asui erinäinen määrä muitakin köyhtyneitten aristokraattien jälkeläisiä. Koska herttuatar vietti paljon aikaa hovissa, oli näillä nuorilla oiva tilaisuus tutustua toisiinsa hyvinkin läheisesti.

Pian Katariina sai elämänsä tilaisuuden: hänestä tuli Anna Kleveläisen hovineito. Jo perinteeksi muodostuneella tavalla Henrik hurahti vaimoaan paljon viehättävämpään neitoseen, ja Annan hovista karkotuksen jälkeen Katariinasta tuli Englannin uusin kuningatar. Viittäkymmentä ikävuottaan ja 140:ä kiloa lähentelevä kuningas oli hullaantunut nuoren vaimonsa viehätysvoimasta; vaikka Katariina ei älyllä loistanutkaan, oli hänellä muita, ainakin Henrikin mielestä yhtä arvokkaita avuja. "Ruusu ilman piikkejä" oli hänen mielipiteensä viimeisimmästä puolisostaan.

Miehensä lahjoista ja suitsutuksesta rohkaistunut Katariina päätti ottaa kaiken ilon irti elämästä; jos kuninkaalla oli oikeus sivusuhteisiin, niin miksi ei myöskin hänellä? Varsin naivisti hän uskoi uuden asemansa haavoittumattomuuteen, ja otti itselleen rakastajan - sekä palkkasi kaksi edellistä miesystäväänsä hovin palvelukseen. Nuori kuningatar ei tiennyt että hovissa hänen liikkeitään valvottiin aivan eri tavalla kuin mummopuolensa riehakkaassa huushollissa, eikä aikaakaan kun Katariinan seikkailut kantautuivat Henrikin korviin.

*Tsop*

Katariina Parr (Catherine Parr)

(n.1512 – 1548) Tämä Katariina onnistui pysyttelemään Henrikin viimeisenä vaimona - todennäköisesti sen vuoksi että kuningas ehti tällä kertaa kuolla ennen puolisoaan. Katariina oli muutenkin poikkeuksellinen Henrikin puolisoiden joukossa. Hän oli ehtinyt olla naimisissa jo kaksi kertaa - ja oli jo suunnittelemassa kolmatta avioliittoa Thomas Seymourin (Jane Seymourin veli) kanssa, kunnes kuningas ilmaisi myöskin pitävänsä Katariinaa hyvänä vaimokandidaattina.

Kuningattarena äidillinen ja järkevä Katariina toimi diplomaattina Henrikin ja tämän lasten välillä; hänen ansiostaan sekä Maria että Elisabet pääsivät taas isänsä hyviin kirjoihin ja Edvard sai nauttia tovin 'normaalista' perhe-elämästä. Henrik luotti vaimonsa harkintakykyyn - tämän puolesta ainakin puhuu se seikka, että lähtiessään Ranskanmaalle sotimaan hän jätti kuningattaren hallitsemaan Englantia. Katariinan itsevarma johtajuus teki myös vaikutuksen nuoreen Elisabetiin.

Henrik kahdeksas kuoli vuonna 1547, 55:n vuoden iässä. Roisisti ylipainoinen kuningas kärsi kihdin lisäksi paiseista ja myös hyvin todennäköisesti kakkostyypin diabeteksesta. Väittämän mukaan Henrikin viimeiset sanat olisivat olleet "Monks! Monks! Monks!" (eli Munkkeja, munkkeja, munkkeja).

Kuninkaan kuoleman jälkeen Katariina pääsi viimein vihille Thomas Seymourin kanssa. Rakkausavioliittona alkanut yhteiselo ei kuitenkaan osoittautunut ruusuiseksi: Katariina riiteli kälynsä Anne Stanhopen kanssa, ja joutui pitämään silmällä miestään joka hätyytti prinsessa Elisabetia ja yritti muutenkin saada kättään vallankahvaan hinnalla millä hyvänsä. 35-vuotiaana Katariina tuli ensimmäisen kerran raskaaksi; hän synnytti tytön (nimeltään mielikuvituksellisesti Mary) - ja kuuden päivän kuluttua koki Jane Seymourin kohtalon, eli kuoli lapsivuodekuumeeseen.

Edvard VI

(1537 – 1553) Henrik kahdeksannen ja Jane Seymourin ainoa jälkeläinen oli isänsä silmäterä - olihan hän se kauanvarrottu kruununperijä. Perheensä epämääräisistä oloista huolimatta Edvardista kehittyi hyväluontoinen ja älykäs lapsi; hänellä oli hyvät suhteet molempiin siskoihinsa että viimeiseen äitipuoleensa Katariina Parriin. Hän oli hyvä oppilas, ja kilpaili koulumenestyksestä siskonsa Elisabetin kanssa. Vuonna 1543 Edvard kihlattiin seitsenkuiselle Skotlannin Maria I:lle; tämän lapsiavioliiton päämääränä oli yhdistää Skotlanti Englantiin. Skotit kuitenkin mieluummin liittoutuivat Ranskan kanssa - ja tästä seurasi varsin verinen sota, joka jatkui Edvardin hallituskaudelle asti.

Edvardin ollessa yhdeksän hänen isänsä kuoli. Vaikka nuori kuningas kruunattiin näyttävin menoin, valtaa hän ei päässyt käyttämään, sillä Henrik VIII:n testamentti määräsi maan hallinnon pesänselvittäjien (engl. executor) käsiin. Nämä kuusitoista miestä päättivät puolestaan sälyttää Englannin hallitsemisen kuninkaan enon, Somersetin herttua Edward Seymourin niskoille. Käskynhaltijan homma olisikin ollut varsin hauskaa, ellei Seymourin nuorempi veli Thomas olisi kateuksissaan alkanut heitellä kapuloita rattaisiin. Thomas yritti voittaa kuninkaan suosion salakuljettamalla tälle taskurahaa - ja kun ei enää muuta koiruutta keksinyt, meni naimisiin tämän äitipuolen Katariina Parrin kanssa.

Nuoremman Seymourin seikkailut monarkian maailmassa eivät suinkaan loppuneet tähän. Vaimonsa kuoltua Thomas päätti naida kuninkaan siskon Elisabetin, jota oli jo innokkaasti vikitellyt Katariinan elinaikana. Teini-ikäinen prinsessa olisi ollut myöntyväinen, mutta holhoojahallitus esti Seymourin aikeet ja vangitsi hänet syytettynä mm. yrityksestä naittaa Edvard huono-onniselle Lady Jane Greylle. Ajan käytännön mukaisesti Thomas Seymourkin huomasi pian olevansa päätä lyhempi.

Velipojan häröilyjen vuoksi myös Edward Seymour joutui pian vastatuuleen hallituksessa. Vuosi 1549 oli hänelle muutenkin hankala, sillä hän joutui vetämään armeijansa Skotlannista ja kuuntelemaan rahvaan möykkäämistä Etelä-Englannissa (rahvasta korpesi mm. kirkon reformi ja laidunmaiden menetys rikkaille maanomistajille). Asemansa horjumisesta tietoisena herttua vetäytyi Windsorin linnaan mukanaan nuori kuningas, joka linnoituksen sisällä tuumasi osuvasti: "Taidampa olla vankilassa" ("Me thinks I am in prison."). Hallitus keräsi tukun syytteitä, vapautti kuninkaan ja vangitsi Seymourin, jonka seuraajaksi valittiin Warwickin jaarli John Dudley. Somersetin herttua seurasi veljeään mestauspölkylle vuonna 1552.

Kuten edeltäjänsä, Dudleykin käytti saamansa valtaa häikäilemättömästi - vaikka näyttikin toimivan kuninkaan nimissä. Kuitenkin ainoa asia missä Edvardilla oli sananvaltaa oli uskonto, ja 1550-luvulta lähtien Englannin kansaa alettiinkin aktiivisesti muokata protestanteiksi.

Talvella 1553 kunigas Edvard alkoi kärsiä vakavasta kuumetaudista. Hänen hallituksensa ja käskynhaltijansa taas alkoivat kärsiä vakavasta paniikista, sillä Edvardin kuollessa kruununperimysjärjestyksessä seuraavana oli hänen siskonsa Maria, joka oli erinomaisen harras katolinen. Moinen vallanvaihdos uskonnollisesti epävakaana aikana epäilemättä johtaisi kaaokseen.

Lady Jane Grey

Ja aikamoinen kaaoshan siitä seurasi.

(1536/1537 – 1554) Jane Greyn elämä ei ollut alusta lähtienkään siitä onnistuneimmasta päästä. Hänen isoäitinsä Mary oli Henrik VIII:n sisko - mikä teki Lady Janesta kuningas Edvardin serkun. Jane oli aikalaisittain katsoen saanut hyvän koulutuksen (hän oli opiskellut mm. latinaa, kreikkaa ja hepreaa), mutta paljon muuta hänen vanhempansa eivät pystyneet lapselleen tarjoamaankaan. Varsinkin äiti Francesin kasvatuskeinot olivat suorastaan sadistiset, ja Jane etsi lohtua kirjoista, kunnes hänet siirettiin asumaan Katariina Parrin talouteen jossa hän sai hetken nauttia harmonisesta perhe-elämästä. Parrin varhaisen kuoleman jälkeen Lady Jane jäi taas äitinsä armoille. Häntä kaupiteltiin vaimoksi useille aikansa merkkimiehille (jopa itse kuninkaalle), kunnes Francis Grey sai tähtäimeensä John Dudleyn pojan, Guilfordin.

Dudleyn suvulla oli nyt mahdollisuus hyötyä Janen ja Guilfordin avioliitosta, ja häikälemättömyydestään tunnettu sijaishallitsija - herttuaksi ylennetty John Dudley - alkoi junailla kruununperimystä paremmin itselleen sopivaksi. Kuoleman kielissä viruva nuori kuningas laitettiin kirjoittamaan testamentti, joka aloitti uuden soporan polveilevuudestaan tunnetussa Tudoreiden sukukronikassa. Vaikka Henrik VIII:n jälkisäädöksen mukaan Edvardin kuoltua kruunu siirtyisi Marialle (joka oli Henrikin vanhin lapsi), Edvard päätti jättää molemmat sisarensa osattomaksi monarkian iloista ja valitsi seuraajakseen tätinsä Maryn jälkeläiset (jotka, toisin kuin Maria, olivat kääntyneet kiltisti protestanteiksi). Kuitenkin Henrikin testamentti oli saanut parlamentin vahvistuksen, ja lisäksi Edvard oli alaikäinen, mikä riisti hänen jälkisäädökseltään legitiimiyden.

Edvard VI kuoli 6. heinäkuuta 1553 (todennäköinen kuolinsyy on tuberkuloosi). John Dudley käytti tilaisuutta rivakasti hyväkseen, ja julisti seuraavaksi hallitsijaksi miniänsä Jane Greyn; kuninkaan kuolema salattiin niin kauan että kruunajaisvalmistelut saatiin alettua rauhallisissa merkeissä. Epäuskoinen ja vastahakoinen lady Jane pakkasi kimpsunsa ja muutti Lontoon Toweriin odottelemaan kruunajaisiaan.

Kaukokatseisena miehenä Dudley tiesi, että Janen asema kuningattarena ei ollut vakaa ennen kuin kilpaileva kruununperijä - Edvardin sisar Maria - oli saatu lukkojen taakse. Tässä asiassa Maria osoittautui herttuaa vieläkin kaukokatseisemmaksi, ja pakeni Framlinghamin linnaan suunnittelemaan vallankaappausta.

Maria I

Dudleyn ei olisi ehkä kannattanut aliarvioida Mariaa, sillä tästä Henrik VIII:n ja Katariina Aragonialaisen jälkeläisestä oli kehittynyt varsin tiukka täti.

(1516 – 1558) Maria Tudor oppi jo pienestä että jos mieli menestyä elämässä, ei kannattanut jäädä odottelemaan onnenpotkuja. Vaikka hän sai monipuolisen koulutuksen ja paistatteli isänsä suosiossa, Henrikin vikkelä vaimonvaihto heijastui vanhimman tyttären elämään radikaalisti. Kun Katariina Aragonialainen karkotettiin hovista, saman kohtalon koki myös Maria, joka samalla julistettiin äpäräksi ja alennettiin pian pikkusiskonsa Elisabetin hovineidiksi. Anna Boleynin kuoltua koki vuorostaan Elisabet vastaavan arvonalennuksen, ja Maria palasi isänsä suosioon; tämän jälkeen edes vaihtuvat vaimot eivät pystyneet horjuttamaan Marian asemaa, ja varsinkin Katariina Parrin aikana uusioperhe eli varsin harmonista elämää. Henrik jopa palautti molemmat tyttärensä takaisin perimysjärjestyksen piiriin, vaikkakaan ei tunnustanut laillista isyyttään.

Veljensä Edvard VI:n kuoltua tajusi Maria oman tilaisuutensa tulleen. Hän ei langennut John Dudleyn asettamaan ansaan, vaan kylmäpäisesti odotteli tilanteen kehittymistä; kun kansa alkoi hermostua herttuaan ja nukkehallitsijaan, marssi Maria Lontooseen suuren kansanjoukon saattelemana ja julistatutti itsensä maan monarkiksi. Valtaan päästyään Maria oli armollinen Jane Greylle (jonka aivan oikein katsoi olleen vain Dudleyn pelinappula), mutta käsitteli entistä sijaishallitsijaa kovin käsin: John Dudley tuomittiin (mistäpä muustakaan kuin) maanpetturuudesta ja marssitettiin mestauspölkylle.

Kruunajaistensa jälkeen 37-vuotias kuningatar alkoi katsella itselleen puolisoa. Sopiva mies löytyikin Espanjasta: nähtyään Titianin maalaaman muotokuvan prinssi Filipistä Maria rakastui päätä pahkaa, ja neuvonantajiensa (ja kansan) vastustuksesta huolimatta tuotatutti Filipin Englantiin. Vaikka mies oli Marian mieleen, muilla oli hyvä syy olla varuillaan: prinssi Filip oli katolinen - kuten Mariakin - ja uskonnollisia selkkauksia oli epäilemättä näköpiirissä.

Ensimmäinen näistä rähinöistä sinetöi Jane Greyn kohtalon. Kuultuaan kuningattaren katolisista naima-aikeista, monet entiset lady Janen (ja prinsessa Elisabetin) kannattajat alkoivat jälleen suunnitella vallanvaihdosta. John Dudleyn kuoltua tämä ryhmittymä oli vahvan johtajan puutteessa, ja sellaiseksi nousi - puolivahingossa - miekkonen nimeltä Thomas Wyatt. Wyattilla oli jo perheensä puolesta kytköksiä Tudor-hoviin; hänen isällään, runoilijana tunnetulla Thomas Wyatt seniorilla oli nähtävästi ollut suhde Anna Boleynin kanssa, kun taas hänen äidistään Elizabethistä povattiin Henrik VIII:n kuudetta vaimoa (siitäkin huolimatta että hänen miehensä oli vielä elossa). Tammikuussa 1554 nuorempi Wyatt nostatti nelituhatpäisen kansanjoukon Mariaa vastaan; kuitenkin tiukan paikan tullen rivit alkoivat rakoilla, ja Lontooseen saavuttuaan tämä mielenosoitus hajotettiin ja Wyatt vangittiin. Jälleen päitä putoili: tällä kertaa hengestään pääsi Thomas Wyattin ohella myös lady Jane Grey, jonka teloituksen toivottiin estävän myöhemmät vallankaappausyritykset. Prinsessa Elisabet asetettiin kotiarestiin varmuuden vuoksi.

Maria pisti hihat heilumaan myös parlamentissa: monet Henrik VIII:n aikaiset uskontoa koskevat asetukset kumottiin, ja katolilaisuudesta alettiin jälleen tehdä virallista uskoa. Myös yhteydet paaviin elvytettiin. Jotta sanoma menisi paremmin perille, kuningatar aloitti väkivaltaisen käännytyskampanjan, joka toi hänelle ikimuistoisen tittelin "Bloody Mary", Maria Verinen. Sadat protestantit pakenivat maasta, ja monet niistä jotka eivät kerenneet tai halunneet piiloon, poltettiin roviolla. Arviolta 280 protestanttia pääsi hengestään neljän vuoden aikana.

Vaikka Filip oli ollut Marian sydämen valittu, ei tämä espanjalainen miekkonen koskaan onnistunut voittamaan englantilaisia puolelleen. Hän myös järjesti vaimolleen ulkopoliittisia ongelmia - varsinkin sen jälkeen kun hänet isänsä kuoleman jälkeen kruunattiin Espanjan kuninkaaksi; Filip kärtti Marialta apua sodassa Ranskaa vastaan, ja vastoin kansalaistensa (ja skotlantilaisten) tahtoa kuningatar lähettikin apuvoimia Ranskaan. Seurauksena oli sisäpoliittinen sopora jos toinenkin, varsinkin sen jälkeen kun englantilaiset rökitettiin Ranskanmaalla pahemman kerran, ja kruunu menetti viimeisen jalansijansa - Calais:n - mantereen puolella. Filipin ja Marian avioliitto myös kärsi miehen pitkistä poissaoloista: kun kuningatar pysytteli kansansa parissa, kuningas hötkyili pitkin Eurooppaa armeijansa kanssa. Lapsia tästä liitosta ei syntynyt.

Tämän ulkopoliittisen tappion jälkeen alkoi kuningattaren alamäki - sekä poliittisesti että fyysisesti. Maria I kuolikin pian, 42-vuotiaana. Varsin ironisesti hänen testamenttiaan ei noudatettu: hänen toivomansa seuraaja - Filip - ignoroitiin täysin, ja valtaistuimelle nousi sisar Elisabet. Myöskään hautapaikkaa Maria ei saanut sielä mistä halusi (eli äitinsä Katariina Aragonialaisen vierestä): nykyään Maria ja Elisabet pötköttävät samassa hautakammiossa Westminster Abbeyssä.

Elisabet I

(1533 – 1603) Jos vanhempi Tudor-sisar sai muistoksi häikäilemättömästä politiikastaan lempinimen "Verinen", Elisabet osasi pelata korttinsa paremmin: hänen valtakautensa muistetaan paremminkin Kultaisena Aikana, jolloin taitavia näytelmäkirjailijoita pyöri jaloissa riesaksi asti, sää oli aina suopea, ja jokainen meritaistelu päättyi Englannille voitokkaasti. Kuten isänsä Henrik VIII, myös Elisabet on aikojen saatossa kohonnut lähes legendaariseksi johtajaksi - ja toisin kuin isänsä, hän myös saavutti paljon (myös poliittisesti) pitkän elämänsä aikana.

Kiikkerä lapsuus ja epävarma nuoruus

Kuten edeltä voidaan päätellä, ei Elisabetin lapsuus ollut mitenkään hääppöinen: jo hänen syntymänsä oli pettymys Henrik VIII:lle, joka oli toivonut lapsesta poikaa. Äiti Anna Boleyn menetti päänsä kun Elisabet oli kolmen, ja seuraavat vuodet kuluivat epämääräisissä merkeissä lukuisten äitipuolien tullessa ja mennessä. Koulutuksessa ei kuitenkaan pihistelty; nuori prinsessa pääsi osalliseksi aikansa kuuluisten oppineiden opetuksesta, ja osoittautui erittäin lahjakkaaksi varsinkin kielissä. Aikuisena hän puhuikin sujuvasti viittä kieltä (englannin lisäksi ranskaa, espanjaa, latinaa ja kreikkaa).

Jo velipuolensa Edvard VI:n aikana Elisabet joutui opettelemaan poliittisten kiemuiroiden selvitystä: ensin hänet yhdistettiin Thomas Seymourin vallankaappausyritykseen, sitten Thomas Wyattin yhtä epäonnistuneeseen melskaukseen. Maria (joka oli tällä välin noussut kuningattareksi kaikesta poliittisesta kiikkeryydestä huolimatta) ei jaksanut uskoa protestanttisen Elisabetin syyttömyyteen - ja niinpä vuonna 1554 vangitutti sisarensa Lontoon Toweriin. Lyhyen vankilakakun päälle nuori prinsessa passitettiin kotiarestiin pariksi vuodeksi. Elisabetin kohtalo olisi voinut olla vielä paljon epämiellyttävämpi jos Marian puoliso Filip ei olisi puuttunut asiaan.

Viimeinkin vallankahvassa

Maria Verisen kuukahdettua vuonna 1558 pääsi Elisabet viimein epämääräisestä asemastaan ja kohosi Englannin kuningattareksi. Ensitöikseen hän palautti protestanttisuuden maan viralliseksi uskonnoksi, mutta toisin kuin siskonsa, pyrki tästä eteenpäin edistämään suvaitsevaisuutta - eikä katkomaan päitä. Hänen onnistui myös pitkän hallitsijakautensa aikana todistaa perättömiksi isänsä Henrik VIII:n pelot naismonarkin heikkoudesta. Vaikka erinäistä hulinointia tapahtui myös Elisabetin aikana, pysyi kuningatar parlamenttinsa avustuksella pitämään kansan suhteellisen rauhallisena; suurimmat uhkat olivatkin ulkopoliittisia. Estääksen vallan lipeämisen vieraisiin käsiin päätti Elisabet loppujen lopuksi pysytellä naimattomana - ratkaisu, jolla oli omat mutkikkaat seuraamuksensa.

Elisabet harrastaa

Kuten isänsä, Elisabet nautti kaikenlaisesta fyysisestä toiminnasta - oli se sitten metsästystä, ratsastusta taikka tanssaamista. Mitä railakkaampi meno, sitä enemmän kuningatar siitä nautti. Hevosen selässä hän viihtyi vanhoille päivilleen saakka, ja kauhistutti hoviväkeään nelistämällä pitkin maita ja mantuja omasta turvallisuudestaan välittämättä - eivätkä hänen perässään heikkohermoiset pysyneetkään. Metsästyksessä hän oli myös haka: hyvänä päivänä Elisabet ampui kuusi saksanhirveä varsijousellaan.

Kuten oheisesta kuvastakin näkyy, oli kuningatar erittäin innokas ja etevä tanssija (kuvan tanssi on todennäköisesti Elisabetin rakastama volta, jossa tanssijat osoittivat ketteryyttään hypähtelemällä elegantisti ilmaan). Hänen ansiokseen voidaankin laskea aerobicin keksiminen, sillä Elisabet usein aloitti aamunsa tanssimalla pari reipasta galliardia elävän musiikin tahtiin. Ottaen huomioon aikakauden epäkäytännöllisen vaatetuksen (varsinkin alusvaateosaston), on tämä hilluminen vielä yllättävämpää.

Kuningatar oli myös taitava muusikko, joka soitti virginaalia ja luuttua. Myös teatteritaide ja muut naamiohuvit olivat lähellä Elisabetin sydäntä, ja hän antoi piut paut aikansa puritaaniselle pohjavireelle. Kuten myöhäisrenessanssiaikana oli tapana, myös Englannin hovi toimi tärkeänä mesenaattilaitoksena mm. säveltäjille ja teatteriväelle.

Kun Elisabet halusi päästä syrjään hovin hulinasta, hän joko lähti kävelylle puutarhansa taikka nappasi kirjan käteensä. Antiikin klassikoitten lukemisen ja kääntämisen ohessa tämä monitaitoinen monarkki saattoi harrastaa koruompelusta, taikka vaikka pelata shakkia.

Mutkikas avioliittokysymys

Elisabet pelasi mestarillista poliittista peliä avioliittomarkkinoilla: hän neuvotteli sopimuksia muiden maiden edustajien kanssa antaen ymmärtää, että hän valitsisi aviomiehen juuri heidän maastaan - taikka sitten vihollisvaltiosta, jos neuvottelut eivät tuntuneet menevän mieleisellä tavalla. Kuitenkin kuningatar oli pitkän elämänsä aikana avioliiton partaalla vain kahdesti. Hänen pitkäaikainen mielitiettynsä oli Leicesterin jaarli Robert Dudley - joka oli pahaksi onnekseen maanpetturi John Dudleyn poika ja täten erinomaisen epäsopiva puoliso kuningattarelle, vaikka protestantti olikin. Toinen avioliittoa haittaava seikka oli se, että Dudley oli jo naimisissa.

Toinen vakavasti otettava miesehdokas oli ranskalainen Anjoun kreivi Francis, joka ilmeisestä kiinnostuksestaan (ja Elisabetin ilmeisestä kiinnostuksesta) huolimatta jouduttiin heittämään sivuun poliittisten ilmavirtausten käännyttyä Ranskanmaata vastaan. Anjoulle Elisabet kirjoitti yhden kuuluisimmista runoistaan, "On Monsieur's Departure" [3].

Lusikkansa avioliittosoppaan ujutti myös Ruotsin tuleva hallitsija, silloinen Juhana-herttua, joka seilasi Englantiin vuonna 1559 neuvottelemaan Elisabetin kihlauksesta Juhanan vanhemmalle veljelle Eerikille. Juhana viettikin iloisen vuoden Lontoossa, opetellen tenniksen ja jalkapallon peluuta, mutta loppujen lopuksi Ruotsin ja Englannin välit eivät lämmenneet tarpeeksi. Juhana seilasi takaisin Ruotsiin tennismailoineen ja jalkapalloineen, kun taas Elisabet jatkoi sinkkuelämää syntymämaassaan.

Lopulta kuningatar päätti suvunjatkamisen sijasta keskittyä elämään pitkän ja täyteläisen elämän. Ihailijoita ja muita liehittelijöitä hänellä kuitenkin riitti vanhaksi saakka - pahamaineisimpana näistä Essexin jaarli Robert Devereux joka myöhemmin nousi vastustamaan kuningatarta, ja pääsi päästään. Avioliittoinstituution käytännöllisyydestä (varsinkin monarkin kannalta) Elisabet tokaisi, että "Parempi olla naimaton kerjäläinen kuin kuningatar ja naimisissa."

Armadan rökitys

Varhaisina vuosinaan kuningatar Elisabet oli tullut hyvin juttuun Espanjan kuninkaan Filipin (Maria I:n lesken) kanssa - jopa niin hyvin, että Filip oli tarjoutunut menemään hänen kanssaan naimisiin. Kuitenkin 1580-luvulle tultaessa välit kiristyivät, ja Skotlannin Mariaa suosinut Filip alkoi puhua Elisabetin tyrkkäämisestä valtaistuimelta. Kesällä 1588 Filip lähetti laivastonsa - sen kuuluisan armadan - Englannin aluevesille, tavoitteenaan vallata saarivaltio itselleen. Toisin kävi: Elisabetin hyvin psyykkaama armeija rökitti carlokset pahanpäiväisesti (myös merenkululle erittäin epäsuotuissa sää auttoi englantilaisia), ja Filip joutui seilaamaan nöyryytettynä kotiin.

Ennen joukkojensa lähettämistä Espanjan armadaa vastaan Elisabet piti heille legendaariseksi nousseen ns. Tilburyn puheen, jossa hän mm. lausui: "I know I have the body of a weak and feeble woman, but I have the heart and stomach of a king, and a king of England, too." ("Tiedän, että minulla on vain vaivaisen ja heikon naisen ruumis, mutta minulla on kuninkaan - Englannin kuninkaan - sydän ja sisukset").

Kuningattaren kuolema

Vaikka aikalaisilleen kuningatar Elisabet saattoi aika ajoin vaikuttaa kuolemattomalta, alkoi ikä lopulta tehdä tehtävänsä myös tämän monarkin osalta. Ennen niin eläväisestä naisesta tuli vuosien myötä kärttyisä ja kivulias mummo, joka tuskin jaksoi kantaa raskaita hovipukujaan edustustilaisuuksissa. Moni vanha ystävä alkoi kuolla ympäriltä, mikä ymmärrettävästi myös verotti kuningattaren henkisiä voimavaroja.

Syystalvesta 1602 Elisabet vilustui. Vaikka hän valitteli kuumeista ja kurkkukipuista tilaansa hoviväelleen ja lääkäreilleen, ei hän suostunut ottamaan vastaan mitään hoitoa. Sen sijaan hän asettautui lepäämään makuuhuoneensa lattialle, kieltäytyen sairastamassa sängyssään. Viimeisinä aikoinaan hän ei juuri syönyt, juonut tai puhunut: aikalaisten mukaan oli selvää että hän oli päättänyt kuolla.

Elisabet Tudor kuoli 24. päivä maaliskuuta 1603 (juliaanisen kalenterin mukaan vuoden 1602 viimeisenä päivänä). Vaikka hän oli elinaikanaan kieltäytynyt nimeämästä seuraajaansa, nousi nyt tyhjälle valtaistuimelle Skotlannin kuningas Jaakko VI, josta tuli Englannin ihka ensimmäinen Jaakko, joka aloitti Stuart-suvun valtakauden Brittein saarilla.

Henkilökohtaiset työkalut