Turska

SHS

Loikkaa: valikkoon, hakuun
(Gadus morhua) Merkittävä saaliskala, jota narrataan lähinnä Pohjois-Atlantilta. Turska on perinteisesti löytänyt tiensä suomalaiseen pöytään lipeäkalana, mutta myös mätitahnan muodossa. Englannissa tätä maukasta eväkästä tapaa todennäköisimmin fish&chips-annoksessa leivitettyinä palasina, sitruunanmehulla ja mallasetikalla ryyditettynä. Aikanaan tämä kalalaji on ehtinyt aiheuttaa myös kaikenlaisia jännittäviä konflikteja.

Vuosikausia jatkuneesta järjestelmällisestä ylikalastuksesta johtuen turska on nykyään vaarassa kadota sekä lautasilta, meristä että maailmanpolitiikasta.

Turskasodat

(Engl. Cod Wars, isl. Þorskastríðin) 1950- ja -70-luvuilla käytiin Islannin kupeella kahakoita siitä, kenellä on oikeus kalastaa turskaa maan aluevesillä. Historiallisesti islantilaiset ovat olleet hyvinkin riippuvaisia kyseisen kalalajin saannista, eivätkä saarelaiset täten katsoneet hyvällä brittiläisiä troolareita jotka pyrkivät samoille apajille. Kun 1900-luvun puolivälissä brittiläiset alukset jatkoivat kalastusaluesopimusten loukkaamista, kauan pinnan alla kuplinut närästys paisui aivan oikeaksi aseelliseksi konfliktiksi. Britit kolonialistiseen tapaansa jatkoivat kalasteluaan, vaikkakin se piti nyt tehdä sotalaivojen suojeluksessa. Ammuksia vaihdettiin puolin ja toisin, ja kaikenlaista pienimuotoistakin kärhämää edelleen harrastettiin.

Vaikka ns. Ensimmäinen turskasota laantui pian alkamisensa jälkeen, puhkesi rettelöinti uudelleen vuonna 1972. Tällöin tapeltiin niin kauan ja jääräpäisesti että vain NATOn väliintulo laukaisi tilanteen. Laadittiin uusi kalastussopimus, joka valitettavasti oli voimassa vain kolme vuotta. 1975 kärhämä alkoi taas, ja kesti seuraavaan vuoteen. Loppujen lopuksi Islanti sai vietyä läpi vaatimuksensa, ja haukkasi näin ison osan Ison-Britannian kala-apajista itselleen.

Suolaturskan oudot seikkailut

Suolaturska saadaan kärvistettyä kasaan suolan ja kuivaamisen avulla; vaikka tämä prosedyyri ei kovin maistuvaa tulosta lupailekaan, on suolaturska Karibialla kohonnut perinneruokien aateliin - riistoon pohjautuvasta menneisyydestään huolimatta.

Ennen Yhdysvaltojen itsenäistymistä vuonna 1776 oli englantilaisilla siirtokunnilla tapana valmistaa ja myydä rommia. Rommin tehtailu oli sen verran tuottoisaa touhua, että voitoilla saatettiin rahoittaa myös turskan kalastusta New Foundlandin rannikoilla. Merestä poimitut turskat suolattiin ja myöhemmin maissa niistä valmistettiin kuivaamalla ”kalliokalaa”.

Tästä alkoi puisevan pyrstöniekan kulku ns. kolmiokaupassa. Suolaturskan ensimmäinen etappi oli Bilbaon satama Espanjassa, minne laadukkain lastin osa jätettiin ilahduttamaan eurooppalaisia makuhermoja. Huonoin laatu eli ”West India Quality” jätettiin vielä tekeytymään ruumaan, jotta matkan toisesta etapista – Länsi-Afrikan rannikolta – kyytiin kaapatut orjat saisivat matkamurkinaa Atlantin purjehduksen ajaksi. Merimatkan kolmas ja viimeinen pysäkki oli Karibia, missä orjat työskentelivät sokeriruokoviljelmillä kantaakseen kortensa rommin valmistuksessa tarvittavaan kekoon. Pianpa ihmisistä ja suolaturskasta tyhjentyneet laivat voitiinkin jo lastata melassilla, joka vietiin Uuden Englannin rommikeisareille.

Mutta suolaturska se vain jatkoi polskimistaan Karibialla. Itaruuttaan sokeriruokojen viljelijät eivät suostuneet kasvattamaan viljaa rakkaiden rahavarsiensa ohella. Niinpä orjien ravinnoksi ensin ostettiin englantilaista suolalihaa, mutta New Foundlandin kalastajien tuotekehittelyn jälkeen päivittäisen ruokaympyrän pohjaksi muodostui lihaa edullisempi suolaturska. Kun ihmisen on räävittävä orjuudessakin identiteettinsä jostakin kasaan, kohosi tämä siirtomaiden riistoon pohjautuva valmisateria Karibialla arvostetuksi perinneruuaksi.

Henkilökohtaiset työkalut