Yrjöjen aika

SHS

Loikkaa: valikkoon, hakuun

(engl. Georgian period) Tämä suomeksi hieman epäonnisesti kääntyvä nimitys viittaa Englannin historian (ja nimenomaan kulttuurihistorian) aikakauteen, jolloin hallitsivat neljä peräkkäistä Yrjö-kuningasta - eli siis Yrjö I (hall. 1714-27), Yrjö II (hall. 1727-60), Yrjö III (hall. 1760-1820) ja Yrjö IV (hall. 1820-30).

Alunperin saksalaista syntyperää olevat Yrjöt olivat kaikki erittäin kiintoisia tyyppejä; kuitenkin historian valokeilan on varastanut Kolmos-Yrjö, joka nuorempana oli oikein tolkku mies, mutta johon pitkän hallituskauden loppuvaiheessa iski pahanlaatuinen mielisairaus. Hänen vanhin poikansa toimi pitkään sijaishallitsijana Yrjön luisuessa syvemmälle sairautensa syövereihin; tämä Yrjö oli kuitenkin edeltäjistään poiketen täysi hihhuli, jota kiinnosti valtion asioita enemmän syöpöttely, juopottelu, ja muut lihalliset huvit. Onkin ironista, että Yrjö IV:n seuraajaksi nousi (Vilhelm IV:n lyhyen hallintokauden jälkeen) puritaanisista arvoistaan kuuluisaksi tullut Viktoria.

Sisällysluettelo

Yrjö I

(George I; 1660 – 1727) Kun Englannin kuningatar Anna kuoli ilman perillisiä, eikä omasta maasta löytynyt soveliaita (lue: protestanttisia) hallitsijakandidaatteja, ei auttanut muu kun importoida monarkialle jatkaja Saksasta - olihan Ykkös-Yrjö lähin kruununperijä. Kruununperimyksessä ohitettiin peräti 56 katolista kandidaattia.

Tuleva monarkki (joka valtaan astuessaan oli 54-vuotias) ei kuitenkaan ottanut pestiä vastaan riemusta kiljuen: hänellä oli oikein mukavat olot Hannoverin vaaliruhtinaana, eikä elo takapajuisten brittien kanssa sateisella saarella houkuttanut. Yrjö tuli kärsimään asenneongelmastaan koko hallintakautensa ajan; hän ei puhunut englantia mielellään, eikä sen kummemmin piitannut maan politiikastakaan. Ensimmäinen Hannoverilainen kuningas aloitti näin tähän päivään asti jatkuneen trendin, joka on vienyt monarkilta valtaoikeuksia enenemässä määrin parlamentin käsiin.

Ykkös-Yrjön elämä oli ollut varsin monipuolista ennen Englantiin tuloa. Hänen nuoruuttaan hallitsivat erinäiset perintökiistat, eikä hän välttynyt taisteluilta konkreettisemmassa mielessäkään; ensimmäiselle sotaretkelleen Georg Ludwig pääsi 15-vuotiaana, ja jatkoi rymistelyä veljensä kanssa turkkilaisia vastaan vuonna 1683.

Avioliitonkaan solmiminen ei sujunut soporoitta. Puoliso Sophia Dorothea valittiin pelkästään suvun taloudellista jatkuvuutta silmälläpitäen: hän oli miehensä ensimmäinen serkku. Kahden lapsen syntymän jälkeen pariskunna välit alkoivat rakoilla; Sophia Dorothea kosti miehensä uskottomuuden aloittamalla suhteen ruotsalaissukuisen Philip Christoph Köningsmarckin kanssa (joka oli kuuluisan seikkailijatar Aurora Köningsmarckin veli, ja joka myöhemmin murhautettiin hämäräperäisissä oloissa). Seurauksena oli avioero, jonka seurauksena niskuroiva ex-vaimo vangittiin loppuelämäkseen Alhdenin linnaan.

Myös uudessa kotimaassaan Yrjö onnistui aiheuttamaan hämminkiä jo pelkällä naismaullaan. Hänen Saksasta importoimansa rakastajattaret olivat jopa englantilaiseen makuun liian rumia; toinen leideistä oli pitkä ja laiha, toinen taas lyhyt ja paksu. Yrjöä itseään kansalaisten ylenkatse vain huvitti; muutenkin hän tuntui suhtautuvan englantilaisiin tarkoituksellisen jäyhästi, ja vaikka puhui ja kirjoitti maan kieltä sujuvasti (kuten myös saksaa, ranskaa ja latinaa) ei hän juurikaan näillä taidoilla brassaillut julkisesti.

Yrjö II

(1683 - 1760) Kakkos-Yrjö aloitti toisen Hannoverilaisia riivanneen trendin: hän päätti asettua poikkiteloin isänsä mielipiteiden kanssa, olivat ne mitä tahansa. Tämä sama vastarannankiiskeys tuli näkymään myös seuraavien Yrjöjen isäsuhteissa. Georg Augustus sai myös kunnian olla Britannian viimeinen monarkki, joka on syntynyt ulkomailla, sekä tämän lisäksi viimeinen kuningas joka on fyysisesti ja omassa persoonassaan johtanut joukkojaan sotatantereella.

Tämä monarkki tykkäsikin rymytä sotahommissa monia edeltäjiäänkin innokkaammin; parlamenttinsa (ja varsinkin pääministeri Robert Walpolen) estelyistä huolimatta Yrjö usutti joukkonsa sotiin, joihin Britannialla ei välttämättä olisi ollut mitään asiaa. Kakkos-Yrjön kaudella tapella rymisteltiin niin Euroopassa kuin Amerikankin mantereella - vaihtelevalla menestyksellä.

Yrjö onnistui saamaan vaimokseen kauniin ja älykkään Brandenburg-Ansbachin Karoliinan, ja miehen lukuisista rakastajattarista huolimatta avioiliitto oli näennäisen onnellinen (ja erittäin hedelmällinen); muuten hänen perhe-elämänsä olikin varsin karikkoista. Tästä vastasi aluksi isä-Yrjö, joka mm. vangitutti poikansa tämän pojan kastajaisissa, koska kummisetäehdokas ei ollut kuninkaalle mieluinen. Ykkös-Yrjön kuukahdettua rettelöimistä jatkoi oma poika, Walesin prinssi Frederick, joka myöhemmin sai suksensa niin perinpohjaisesti ristiin kuninkaan kanssa että joutui perheineen karkoitetuksi hovista.

Kuninkaana Yrjö II jatkoi vallan vyöryttämistä parlamentin käsiin. Onneksi hän keskittyi myös henkisempiin asioihin: hänen ansioistaan kaima Georg Friedrich Händel sai tukevan jalansijan Englannissa ja sävelsi esim. legendaarisen Messias-oratorionsa kuninkaan kuultavaksi (vaikkakin Yrjön musikaalisuudesta voidaan olla montaa mieltä - hän mm. vastusti viulujen ja muiden "ei-sotilaallisten" soittimien käyttämistä Händelin Music for the Royal Fireworks -teoksessa, nähtävästi peläten hentojen jousisoittimien vievän vaikuttavuutta militaristiselta rymistelyltä).

Menetettyään sekä vanhimman poikansa että vaimonsa kuningas kuoli vähemmän majesteettisesti - eli sydänkohtaukseen vesiklosetissa. Yrjöjä kuitenkin riitti valtaistuimelle vielä pitkälle seuraavan vuosisadan puolelle, vaikka perimysjärjestyksessä hypättiinkin (Hannoverilaisten kuuluisasta pitkäikäisyydestä johtuen) yhden sukupolven yli.

Yrjö III

(1738 – 1820) Yrjösarjan surullisenkuuluisin monarkki nousi hallitsijakandidaatiksi isänsä Frederickin kuoltua. Toisin kuin edelliset Yrjöt, hän syntyi Englannissa, ja puhui maan kieltä äidinkielenään (myöhemmin ehkä liiankin innokkaasti). Muutenkin George William Frederick poikkesi edeltäjistään; hän sai erittäin monipuolisen koulutuksen (joka sisälsi mm. kieliä, tieteitä ja liikuntaa), ja hieman ujoja miehenä keskittyi perhe-elämään, kieltäytyen jopa ottamasta rakastajattaria (mikä oli erittäin harvinaista tuon ajan monarkille).

Vaikka Kolmos-Yrjö tapasi tulevan vaimonsa, Charlotte von Mecklenburg-Strelitzin hääpäivänään, oli avioliitosta tuleva hyvinkin onnellinen. Avio-onnen seurauksena kuningasparille syntyi peräti viisitoista lasta. Kuninkaanakaan Yrjö ei tykännyt reissailla, vaan tyytyi pienimuotoisiin matkoihin Etelä-Englannissa. Varsinkin Weymouthin pieni merenrantakaupunki miellytti kuningasperhettä. Tämä kotimaanmatkailu buustasi myös mukavalla tavalla Ison-Britannian matkailuelinkeinoa.

Politiikkaa ja perhe-elämää

Kakkos-Yrjö oli kuollessaan jättänyt maan hieman hatariin kantimiin - Seitsenvuotinen sota oli yhä käynnissä, ja maa sekä kuningashuone vararikon partaalla. Kun Yrjö III yritti keräillä ohjaksia hiukan tiukemmin käsiinsä, älähti maan hallitus - ja syystäkin, olihan se tottunut nimenomaan hallitsemaan maata parin viimeisen monarkin aikana eikä vain toimimaan perinteisenä kumileimasimena. Vaikka Yrjö yritti lievittää paineitaan taiteiden ja uskonnon parissa, lisää hulinaa oli luvassa - ja usealla mantereella.

Vuonna 1776 siihenastinen siirtomaa Yhdysvallat keksi julistautua itsenäiseksi. Tämä päätös aiheutti useita kahnauksia Amerikanmaalla; pian brittien oli taivuttava siihen tosiseikkaan, että se oli menettänyt yhden mielenkiintoisimmista valtauksistaan. Yrjö yritti pitää kynsin ja hampain kiinni Atlantin takaisista maista - jopa senkin jälkeen kun hänen parlamenttinsa oli jo valmis luovuttamaan. Kuitenkin monarkin ei sopinut antaa periksi, ei silloin kun kyse oli Hänen Kuninkaallisen Korkeutensa alaisuudessa olevista maista.

1780-luvulla alkoivat omat alamaiset hyppiä silmille. Suurimpana päällepääsmärinä toimi kettumaisen ovela poliittinen hästääjä Charles James Fox, joka havitteli pääministerin paikkaa sekä kruununprinssi Yrjön ystävyyttä. Kuninkaan oli kuitenkin taivuttava Foxin nimitykseen ulkoministeriksi - mutta pahempaa oli vielä tulossa. Britannialle vallattu Intia oli nyt kuumaa valuuttaa, mutta sen hallintaa ei suinkaan haluttu luovuttaa suoraan monarkin käsiin. Niinpä Intian herruus siirtyi Itä-Intian kauppakomppanian kautta parlamentille.

Onneksi kuninkaan elämässä oli myös seesteisempiä jaksoja. Yksi näistä sijoittui William Pitt nuoremman pääministerikaudelle. Yrjö oli tyytyväinen, että oli saanut vedettyä ministerinpallin Foxin ulottumattomiin - ainakin vähäksi aikaa - sillä Pitt oli kuninkaan suosikki. Myös perhe-elämä kukoisti, ja kansa antoi täyden hyväksyntänsä monarkille, joka omistautui vaimolleen ja lapsilleen eikä huikennellut tanssijoiden tai muiden puolimaailmannaisten seurassa.

The Madness of King George

Näihin aikoihin kuningasta alkoi kuitenkin vaivata pahemmanlaatuinen sairaus, joka vaikutti näkyvimmin hänen henkiseen tasapainoonsa. Myöhemmin on arveltu, että monarkin "hulluuden" aiheutti porfyria, harvinainen (ja Britannian kuningassuvussa kulkeva) sairaus, joka tunnetaan myös Draculatautina sen aiheuttaman valoherkkyyden takia. Viime aikoina on myös saanut kannatusta teoria, jonka mukaan kuningasta olisi vaivannut kaksisuuntainen mielialahäiriö.

Oli sairaus sitten lähtökohdiltaan fyysinen tai henkinen, Yrjön elämää ja hallintoa se sotki huomattavasti, ilmeten ainakin hallitsemattomina puheripulikohtauksina, joilla hän häiritsi hoviväkeään ja perhettään. Kuningatar Charlotten hovineiti, kirjailijanakin tunnettu Fanny Burney suorastaan pelkäsi yllättävän sosiaaliseksi heittäytynyttä monarkkia, ja usein pakeni tätä juoksujalkaa pitkin palatsin käytäviä ja nurmikoita välttyäkseen kiusalliselta höpötykseltä.

Kuten Burneykin tuli omakohtaisesti huomaamaan, aikakauden diagnoosi- ja hoitomenetelmät olivat erittäin primitiivisiä. Aluksi Yrjön hovilääkäri arveli monarkin sairauden johtuvan siitä, että tämä oli edellisenä päivänä syönyt neljä päärynää ja kävellyt märällä nurmikolla. Hoitoa hankaloittivat myös jäykät protokollasäädökset (jotka mm. estivät lääkäreitä koskemasta kuninkaaseen, tai edes katsomasta tätä silmiin), sekä kuninkaan alamaiset, jotka uhkailivat niitä muutamaa lääkäriä jotka selvittivät tiensä hoviin. Yrjöä hoidettiin lähinnä eristämällä tämä kaikista läheisistään (lähinnä juuri siksi, että miehen ylivilkkaus järkytti tämän hienotunteista vaimoa ja tyttäriä), kuppaamalla, sekä lätkimällä tämän rintakehään kivuliaita hauteita, joiden tarkoitus oli nähtävästi poistaa kehosta "pahoja höyryjä".

Kuninkaan sairaus ilmeni aluksi silloin tällöin; sairausjaksoja seurasi useamman kuukauden selväpäinen kausi, jolloin hovi ja kansa hengähtivät helpotuksesta - eihän kruununperillinen ollut monelle mieluinen. Kuitenkin vuosisadan vaihteen jälkeen Yrjö III alkoi luisua yhä syvemmälle epäkoherenssin syövereihin.

Hulinaa Kanaalin molemmin puolin

Ranskan vallankumous ravisteli myös Britanniaa 1700-luvun loppupuolella. Ranska julisti sodan Englannille vuonna 1793, ja koska selvää tulosta ei saatu, alettiin tapella jytistää uudelleen vuonna 1803. Pelättiin Napoleonin tekevän rynnäkön Kanaalin yli. Trafalgarin taistelu, ja sen sankari amiraali Nelson pysäyttivät onneksi Ranskan pikku kenraalin etenemisen saarivaltioon saakka; sotaa kuitenkin jatkui vielä Waterloon taisteluun saakka (jonka itseoikeutettu tähti oli puolestaan Wellingtonin herttua).

Vuosi 1810 oli traaginen Yrjölle. Kaihin sokeuttama ja reumatismin runtelema kuningas menetti tyttärensä Amelian; tämä suru-uutinen toi taas pintaan jonkin aikaa kurissa pysyneen mielisairauden. Oli tullut aika luopua vallasta: vuonna 1811 kuningas siirsi maan johdon pojalleen Yrjölle. Tämä sijaishallitsijan aika tunnetaan Britanniassa nimellä Regency.

Vuonna 1812 tapahtui Britanniassa ainutkertainen pääministerin salamurha. Murhatun Spencer Percivalin tilalle maan johtoon nousi Lordi Liverpool, jonka aikana Napoleonin riehunta saatettiin viimein päätökseen mantereen puolella. Näistä tapahtumista Yrjö III oli tuskin enää tietoinen; kuninkaan terveydentila heikkeni jatkuvasti, ja samoin kävi hänen mielenterveydelleen. Jouluna 1819 kuningas höpötteli omiaan peräti 58 tuntia. Hän ei myöskään tajunnut vaimonsa eikä poikansa Kentin herttuan kuolemaa (kuningatar Charlotte kuoli vuonna 1818, herttua kuusi päivää isäänsä ennen). Kuningas itse poistui elävien kirjoista tammikuussa 1820.

Yrjö IV

(1762 – 1830) Siinä missä Yrjö III oli elänyt elämänsä kristillisten perhearvojen mukaan, oli hänen perijänsä armoton raikulipoika. Tämä ei sinänsä olisi ollut ongelmallista, jos Nelos-Yrjö olisi tajunnut jättää elostelun aikanaan ja kasvaa vastuulliseksi monarkiksi (tähän hänellä olisi ainakin ollut rutkasti aikaa); kuitenkin "Prinny" jatkoi hilipatihippaa-hommaansa elämänsä loppumetreille saakka, keskittyen pöydän, pullon ja sänkykamarin iloihin paljon mieluummin kuin oikeaan politiikkaan.

Toisaalta, vilkkaalla Yrjöllä oli erittäin hyvä syy olla heittäytymättä vakavaksi. Täytettyään 21 tuleva kuningas sai käyttöönsä oman palatsin ja 50 000 puntaa käyttörahaa vuodessa. Isä-Yrjön paheksunnasta huolimatta (tai ehkä siitä johtuen) Walesin prinssi pisti heti ranttaliksi, ja alkoi viettää iloista elämää poikaporukan johtotähtenä. Yksi hänen pitkäaikaisimmista ryyppykavereistaan oli Yrjö III:n syvästi inhoama Charles James Fox [1] jolla oli paljon edistyksellisempiä ideoita kuin konservatiivisella kuninkaalla.

Avioliitto vol. 1 & 2

Myös naissuhteissaan Nelos-Yrjö oli ennakkoluuloton. Nuorena miehenä hän rakastui jo kahdesti leskeksi jääneeseen Maria Anne Fitzherbertiin, joka olisi ehkä muuten tulevan kuninkaan vaimoksi kelvannutkin, mutta sattui olemaan väärää uskontoa. Englannin lain mukaan maan hallitsija ei voi naida katolilaista. Tämähän ei Prinnyä kuitenkaan haitannut, ja pari vihittiin vähin äänin vuonna 1785. Vaikka avioliitto pysyikin vielä salassa, Yrjö ja Maria Anne muuttivat yhteen - joskin tämä johtui lähinnä prinssin akuutista velkakierteestä, johon hän sai helpotusta vasta parlamentin suostumuksella.

Virallisesti Prinnyn avioliittoa ei kuitenkaan ollut olemassa - joten kun velat taas uhkasivat kohota korviin, ei Yrjön auttanut muu kuin katsella itselleen rikas, protestanttinen vaimo. Tällainen löytyi isä-Yrjön avustuksella aivan lähipiiristä: Walesin prinssi sai pika-avioliitossa vaimokseen ensimmäisen serkkunsa, Caroline von Braunschweig-Wolfenbüttelin. Koska Yrjö oli päättänyt tehdä kaiken toisin kuin isänsä, voikin arvata ettei hän juuri arvostanut uutta vaimoaankaan. Avioliitosta tuli erittäin myrskyinen, ja siitä syntyi vain yksi lapsi, Charlotte (joka itse kuoli synnytykseen vuonna 1817). Vain vuoden yhteiselon jälkeen Yrjö ja Caroline muuttivat eri osoitteisiin, ja kruununprinssi alkoi taas pitää yhtä Maria Annensa kanssa.

Aikanaan kruununperijä aiheutti hämminkiä seurapiireissä viettämällä aikaa eläväisen Devonshiren herttuattaren läheisyydessä. Usein kävi niin, että illanvietoissa Prinny tanssi pelkästään Georgianan kanssa - seikka joka varmasti aiheutti pahaa verta muiden vieraiden keskuudessa. Herttuatar toimi myös - jokseenkin vastahakoisesti - Yrjön ja Maria Annen viestinviejänä ja kuunteli väsymättä prinssin jatkuvia sydänsuruja.

Sijaishallitsijan aika

Kun Kolmos-Yrjö vuonna 1810 tuupertui sairautensa syövereihin, piti parlamentin keksiä vaihtoehtoinen hallintapa. Kuninkaan vielä eläessä ei kruununperijä voinut vielä nousta virallisesti valtaan; siispä Walesin prinssi alkoi hallita isänsä sijasta. Tämän järjestelystä luultiin tulevan lyhytaikainen, mutta isä-Yrjöpä sinnitteli vielä kymmenen vuotta poikansa ja parlamenttinsa harmiksi. Parlamenttia ainakin lohdutti se, että sekä kuningas että hänen sijaisensa olivat pääasiassa seremoniallisia hahmoja, eikä heillä ollut juurikaan valtaa puuttua valtion asioihin.

Tähän aikaan Eurooppa möyrysi Napoleonin sotien näyttämönä, ja Britanniankin panos oli huomattava. Prinssihallitsija kuitenkin keskittyi mieluummin muodin edelläkävijänä olemiseen, ja kaveerautui aikansa kuuluisimman muoti-ikonin, Beau Brummellin, sekä elegantista tyylistään tunnetun arkkitehti John Nashin kanssa. Tältä ajalta ovatkin saaneet nimensä Lontoon kuuluisat maamerkit, Regent's Park ja Regent Street. Yrjö myös rakennutti itselleen Brightoniin Taj Mahalia jäljittelevän vapaa-ajanasunnon [2], jonka ylitsevuotava itämaisuus hämmästyttää vielä tänäkin päivänä.

Viimeinkin kuningas

Vuonna 1820 valtaistuin oli viimeinkin tyhjä. Sille hilautui huomattavan ylipainoinen Yrjö IV, joka laudanum-riippuvuuden lisäksi kärsi kihdistä, kaihista, sekä myös mahdollisesta alkavasta dementiasta. Huono terveydentila ei estänyt monarkkia heittäytymästä hankalaksi lähipiiriään kohtaan; hän mm. yritti saada eron virallisesta vaimostaan Carolinesta, niin että tästä epäonnisesta naisesta ei tulisi Englannin kuningatarta. Yrjön onneksi (jotkut sanovat, että hänen takiaan) Caroline sairastui juuri kruunajaispäivänä, ja kuoli vajaata kuukautta myöhemmin.

Vaikka yrjösarjan viimeinen viettikin suurimman osan jäljelläolevasta ajastaan Windsorin palatsiin linnoittautuneena, ei hän malttanut pitäytyä erossa politiikasta. Hän mm. vastusti katolilaisten oikeuksien lisäämistä.

Lukuisten sairauksien rasittama kuningas kuoli kesäkuussa 1830. Hänen viimeiset sanansa (jotka oli osoitettu sängyn vieressä valvoneelle palvelijalle) olivat "Good God, what is this? My boy, this is death." (Hyvä Jumala, mitä tämä on? Poikaseni, tämä on kuolema.)

Henkilökohtaiset työkalut